Vuonna 2016 ilmestyneeseen miniromaaniin perustuvan aikakausidraaman varsinainen tarina tuntuu kevyeltä: Jane-niminen sisäkkö (Odessa Young) tapaa aristokraattisen rakastajansa (Josh O’Connor) eräänä päivänä vuonna 1924.
He puhuvat, rakastelevat, vaeltavat kartanossa alasti. Mutta vaikka juonen yksityiskohdat haihtuvat mielestä melko nopeasti, sen tunnelma säilyy. Puhumattakaan kyseisen iltapäivän kauneudesta, kun kyse on vain läsnä olemisesta nykyhetkessä – myös koska lähimenneisyys on tuonut ainoastaan tuskaa.
Silti Eva Hussonin elokuvasta tuntuu puuttuvan jotain. Ehkä se johtuu siitä, että kun Youngia jo hehkutetaan seuraavana isona juttuna ja mukana ovat Colin Firth ja Olivia Colman, näyttelijäkaarti tuntuu huutavan ”moderni klassikko”, mitä se ei kuitenkaan ole. Se on ihastuttava ja jopa varsin koskettava, mutta takaraivossa kaivelee lupaus jostain vielä isommasta, joka ei koskaan toteudu.
Jotain tekemistä asian kanssa saattaa olla myös Hussonin epätasaisella ohjaustyylillä, vaikka hän onkin nyt paljon parempi kuin edellisessä elokuvassaan Girls of the Sun. Se oli hyvistä aikomuksista huolimatta melkoinen sekasotku. Nyt hän malttaa rauhoittua ja antaa tarinan aueta hiljalleen. Se on kuin alkupala tai jopa esileikki: jättää haluamaan lisää, mutta tunne ei ole epämiellyttävä.
On myös syytä huomioida, että Hussonilla on kunnianhimoa laajentaa tarinaa sen epälineaarisen rakenteen kautta. Se kertoo omilleen kasvavasta naisesta, joka tyynesti katsoo menneisyyteen. Young ei vakuuta hetkeäkään 40-vuotiaana Janena, eikä Glenda Jacksonilla hänen vielä vanhempana versionaan saa tarpeeksi tekemistä, mutta onneksi päällimmäiseksi ei jää mielikuva Titanicin aloituksesta. Silti elokuva on parhaimmillaan pitäytyessään siinä yhdessä päivässä: se on tarina hetkestä, ei koko elämästä.
Tarkemmin sanottuna yhdestä hetkestä, joka jää roikkumaan koko loppuelämän ylle, vaikka siinä ei tuntuisi olevan järkeä. On kuvaavaa, miten nuoruuttaan muistelevat vanhemmat ihmiset tuntuvat joskus keskittyvän mitä pienimpiin yksityiskohtiin. Selvästikään koskaan ei voi tietää mikä myöhemmin tuntuu tärkeältä, kun kaikkea kokemaansa summaa päässään.
Kyseinen iltapäivä tarjoa pakopaikan niin monesta asiasta: rakastavaisten yhteiskuntaluokista ja asemasta elämässä mutta myös odotuksista. Orpo Jane tuntee vain elämän muiden palveluksessa; O’Connorin Paul on naapuruston ainut sodasta selvinnyt nuori mies, ja hän tuntee painetta jatkaa elämäntapaa, jonka aika on jo ohi. Mutta kun he ovat yhdessä, he ovat tasa-arvoisia. Elokuvassa nähtävä alastomuus ja intiimiys alleviivaavat sitä. Kun asemasi on käytännössä kirjailtu vaatteisiisi, niiden riisumisen myötä olet vain – anteeksi 1990-luvun lopun viite – vain tyttö, seisomassa pojan edessä, pyytämässä tätä rakastamaan häntä.
Husson on ranskalainen, ei britti – hänen elokuvansa on välillä liian melankolinen, liian eksplisiittinen tai liian hidas tullakseen leimatuksi uudeksi Downton Abbeyksi, vaikka sellaisena sitä faneille varmasti tarjoillaan. Janen työnantajat ovat etuoikeutettuja, mutta se ei suojaa sydämen särkymiseltä. Colman, pienessä mutta vaikuttavassa roolissa, antaakin itsensä murtua. Hänen ei tuntuisi kuuluvan tehdä niin, ei hänen asemassaan olevan naisen.
Mutta sodan päätyttyä vanhat säännöt eivät enää päde. Niissä pitäytyminen hinnalla millä hyvänsä, myös rakkaudettomaan liittoon pakottamalla, voi johtaa vain epäonnistumiseen. Silti elämältä on voitava toivoa jotain. Mitä tahansa. Ja joskus, jos onni on myötä, saa yhden ihanan hetken.
Marta Bałaga