Oletteko tietoisia siitä, että Suomi on melko erikoinen maa sen suhteen, että meillä näytetään vuosittain yllättävän paljon dokumenttielokuvia isolta kankaalta? Neiti Aika ja sen alkupalana näytettävä 16-minuuttinen 1,5 metriä tilaa ovat ajatuksia herättäviä ja mielenkiintoisia elokuvia. On mukavaa, että Suomi tällainen erikoismaa, jotta myös dokumenttien tekijät saavat ansaitsemansa mahdollisuuden saada isompaa näkyvyyttä.
Vilja Autiokyrön tekemä lyhytdokumentti 1,5 metriä tilaa jatkaa sitä keskustelua, joka alkoi, kun kotimaisessa vanhustenhoidossa paljastui karmivia, suorastaan tappavia puutteita. Meidän pitäisi huomioida enemmän ihmisiä; etenkin yksinäisiä tapauksia, mutta myös vaikkapa naapureita ja luokkakavereita.
Vilja tutustuu sattumalta naapuriinsa Sinikkaan taloyhtiönsä porttikongissa. Vilja haluaa auttaa yksinäistä eläkeläistä ja tarjoaa apua kauppakassin kantamisessa. Sinikka ei haluaisi päästää nuorta naista kotiinsa, mutta talossa on alkamassa ikkunaremontti muutaman viikon päästä ja oikeastaan hän tarvitsee sitä varten raivausapua.
Asunnosta paljastuu yllätys ja toinenkin. Muutaman tulevan viikon aikana Sinikan ja Viljan välille kehittyy lämmin ystävyys. 16 minuuttiin mahtuu paljon tärkeää asiaa.
Neiti Aika on Elina Talvensaaren huikean hieno dokumenttielokuva, jossa ohjaaja ryhtyy salapoliisiksi ja päättää selvittää, kuka hänen kotinsa entinen asukas oli. Asunto nimittäin myytiin jäämistöineen Talvensaarelle sen entisen omistajan kuoltua ilman lähiomaisia.
Huoneistoon jäivät kuihtuneet huonekasvit, vanhat kuvat, kaitafilmit sekä sukulaisten kirjeet. Miten käy vuosien varrella kerätyille tavaroille, kaikille niille muistoille, kun yksinäinen ihminen kuolee? Heitetäänkö ne noin vain pois? Katoaako ihminen kokonaan, kun häneltä ei jää historiaa perillisille?
Kokonainen ihmiselon mittainen tarina tragedioineen ja iloineen aukeaa tavaroita tutkimalla. Asunnon entisen omistajan nimi oli Sirkka-Liisa Miettinen ja hän kuoli 98-vuotiaana Helsingin Kisakylässä. Sirkka-Liisa siunattiin yksinäisinä kuolleille tarkoitetussa hautaustilaisuudessa muiden yksinäisten vainajien seurassa.
Talvensaaren elokuva on runollinen ja samalla myös melko pysäyttävä pohdinta ihmisistä ja ajasta, sukulaisista, perheestä ja kavereista, kuolemastakin. Talvensaari pohtii sitä, mikä elämässä on lopulta tärkeää. Kannattaako tehdä rakastamiaan asioita vai vain kuihtua pois tekemättä sitä, mitä oikeasti haluaisi?
Aika kuitenkin kulkee eteenpäin, halusimme sitä tai emme. Sen myös Talvensaari huomaa, joten elokuvan tarina muuttuu lopulta itsereflektioksi dekkarin sijaan. Elämä on ainutlaatuista, kuolema ei. Tehkäämme siis jotain järkevää tai hauskaa elämillämme kaiken sen turhanpäiväisen surkuttelun ja voivottelun sijaan. Elämä on liian arvokas hukattavaksi turhanpäiväisyyksiä murehtiessa.