Taidedokumentit ovat aina vähän pelottavia, varsinkin jos ne ovat tekijälleen hyvin henkilökohtaisia projekteja. Huolestuttaakin, Päivien lumo alkaa artsyllä kuva- ja äänimaailmalla.
Onneksi huoli on ennen aikaista, sillä hyvin nopeasti kuvien ja äänien lomasta nousee hyvin selkeä tarina. Se kertoo tytöstä, jonka ihailema taiteilijasetä katoaa hänen ja muun perheen elämästä äkillisesti ja ilman selitystä. Vuosikymmenten varrella on satunnaisia yhteydenpidon jaksoja, mutta setä jää arvoitukseksi.
Tytöstä kasvaa Karin Pennanen, omilla jaloillaan seisova taiteilija. Hän ryhtyy perkaamaan setänsä valtavia tavara- ja paperipinoja yrittäen erotella tärkeän roskasta. Pelkästään kasettipinojen läpikuuntelu vie valtavasti aikaa, setä kun on äänittänyt niin omia mietteitään, taide-esityksiä kuin ilmeisesti kaikki puhelunsa. Niistä paljastuu myös erakon omalaatuinen rakkaustarina.
Eristäytynyt, ilmeisesti masentunutkin setä teki koko ajan taidetta niin klassisin välinein kuin uusia teknologioita kokeillen. Ne menivät hukkaan, koska kukaan muu ei niistä koskaan päässyt nauttimaan. Vai menivätkö? Voiko taiteijan elämä ja tekeminen olla taidetta sinänsä? Sitä Pennanen tutkii kiinnostavasti, koskettavasti ja hauskasti.
Jouni Vikman
Päivien lumo -elokuvan traileri
