Pihalla

GENRE ENSI-ILTA 30.11.2018 TÄHDET

Paperilla hyvältä kuulostava mutta toteutukseltaan nimensä veroinen elokuva on niin pöhkö, että vertautuu mitä klassisimpiin kulttikalkkunoihin.

Kotimainen indiedraama Pihalla on rehellisesti sanottuna aivan kaikesta pihalla. Se on tarina Mikusta (Mikko Kauppila), joka joutuu pulaan järjestettyään sottaisat bailut kotonaan. Loppukesä vietetäänkin sitten vanhempien mökillä mököttäen. Vai vietetäänkö? Naapurimökissä majailee nimittäin Elias (Valtteri Lehtinen), avoimesti homoseksuaali nuorukainen. Mikulle tulee koettelemusten kesä, kun hän joutuu kamppailemaan oman seksuaali-identiteettinsä kanssa.

Okei, kaikki kuulostaa paperilla ihan kivalta ja on myös sopivasti ajan hermolla vähemmistöaiheellaan, mutta kun ensimmäiset kohtaukset on nähty, iskee myötähäpeä inhoja jääpiikkejä persauksen ja teatterin penkin väliin. Penkillä pyörii epäuskon vallassa, niin amatöörimäinen ja käsittämättömän huono elokuva on.

Kun elokuvan homofobisia, epäkorrekteja ja noloja vitsiläppiä kestää puoliväliin saakka, antaa katsojan mieli vain periksi: ajatus murenee ja hulluus iskee. Yhtäkkiä huomaa hihittelevänsä elokuvan järjettömyydelle: sen älyvapaalle dialogille, tapahtumille, näyttelijöille, leikkaukselle, hahmoille, ihan mille vain. Etenkin narkolepsiaa sairastava isä-Jaakko (Sami Huhtala) on hillitön hahmo.

Pihalla on kuin vuonna 2001 julkaistu Ponterosa. Elokuvan draama on naurettavaa, huumori jopa loukkaavaa ja ohjaus amatöörimäistä. Taiteelliselle ja tekniselle toteutukselle voi tähtiä antaa enintään 1/5, mutta elokuvan suorastaan gargantuaaniselle kalkkunameiningille on pakko antaa 5/5. Pihalla on ehdoton kulttiteos. Sitä voi myös hyvällä omallatunnolla verrata Tommy Wiseaun klassiseen The Roomiin. Pöhköä hauskaa. Kiitos ohjaaja Nils-Erik Ekblom, tämä oli kokemus/koettelemus.