Street Kings

GENRE ENSI-ILTA TÄHDET

Kylmä, kova, väkivaltainen ja totinen poliisitarina viiltää tarkasti ja syvälle kohti virkavallan korruptoitunutta ydintä. Lajityypin tympeät perusmaneerit heikentävät muuten tehokkaasti toteutettua kokonaisuutta.

Los Angelesin poliisivoimia palveleva Tom Ludlow sortuu virkatoimissaan lievää suurempaan ylilyöntiin, taas kerran. Ei hätää, sillä piiriä johtava Jack Wander pelastaa suosikkipoikansa pinteestä, ja likaiset jäljet naamioidaan siisteiksi, taas kerran. Laitoksen perusrutiinit mutkistuvat, kun piirin ulkopuolinen poliisi James Biggs ryhtyy kiusanhenkenä tutkimaan väärinkäytöksiä. Kun Ludlow sotkeutuu entisen poliisiparinsa kuolemantapaukseen, alkaa kierre, joka kuljettaa kohti korruption syvempiä, likaisempia kerrostumia.

Kovapintaisen rikoskirjallisuuden kärkinimiin lukeutuva James Ellroy jatkaa valkokankaan valtaustaan. Street Kings -elokuvaan mies on paitsi ideoinut alkuperäistarinan ollut myös päsmäröimässä kolmen hengen käsikirjoitustiimissä. Hyvä näin, sillä Brian De Palman puolivillainen versio Musta dahlia -romaanista osoitti, että lopputulos ei välttämättä ole onnistunut, kun Ellroy jättää materiaalinsa kokonaisuudessaan ulkopuolisten sorkittavaksi.

Perinteinen hyvä kyttä, paha kyttä -asetelma keikautetaan Street Kingsissä muotoon paha kyttä, pahempi kyttä, pahin kyttä. Pelilaudalla ovat poliisi, joka rikkoo lakia, poliisi, joka suojelee lakia rikkovaa poliisia ja poliisi, joka haluaa narauttaa lakia rikkovan virkaveljensä. Street Kings kysyy, kuka on pelilaudan pahin, ja miten pahuutta yleensä mitataan, kun pelin todelliset, sotkuiset säännöt on kätketty valheellisen, puhtauttaan kiiltävän sääntökirjan alle.

Street Kingsin tarinassa näkyy Ellroyn syvätarkka perehtyminen aihepiiriin, Los Angelesin poliisivoimien pimeimpiin puoliin. Elokuva on kirurgisen terävä viilto laitoksen kliinisen ulkokuoren alla piilevään, täysin rikollisuuden ehdoilla toimivaan mätään ytimeen. Median välityksellä poliisi naamioi totuuden kansalaisia miellyttävään muotoon. Virkavallan raportit eivät kerro siitä, mitä on tapahtunut, vaan siitä, miten poliisi pitää huolta omistaan ja suojelee näitä väärinkäytösten ja rikosten lainmukaisilta seuraamuksilta.

Street Kings on kylmä, kova, väkivaltainen, täysin vailla humoristista kevennystä. Tyylillinen ratkaisu toimii, sillä tosikkomaisuus korostaa elokuvan vahvinta sisältöä, sen pessimististä ydintä. Pienen, pinnalliseksi jäävän pilkahduksen ihmisyyden valoisista puolista tarjoaa Tom Ludlown tyttöystävä Grace (Martha Higareda).

Keanu Reevesin näyttelijänlahjat ovat kiistatta puutteelliset, mutta miehen vivahteeton patsastelu toimii Tom Ludlown roolissa kohtalaisesti. Ludlowia suojelevaa poliisikapteenia esittävä Forest Whitaker tekee monitasoisemmalla ilmaisullaan päätähteä syvemmän vaikutuksen. Whitakerin lievä ylinäytteleminen toimii elokuvan huippukohdassa kummana kontrastina Reevesin ilmeettömyydelle. Street Kings pysyy pitkään tiiviisti kasassa, sivupoluille harhailematta. Puolivälin jälkeen elokuva horjahtaa kuitenkin kohti rikoselokuvan loppuun kaluttua peruskuvastoa. Juonen finessit sysätään toviksi taka-alalle, ja toiminnallisin osuus haksahtaa lajityypin pakollisiin rituaaleihin – väijyskelyyn, takaa-ajeluun ja tappelemiseen. Vaikka audiovisuaalinen anti ytimekästä ja tehokasta onkin, uusia näkökulmia toimintaelokuvan arkkityyppisiin kohtauksiin ei löydy. Mikä pahempaa, päähenkilön otteet lähentelevät tukalissa tilanteissa häiritsevästi yli-inhimillisyyttä.

Elokuva on vaarassa kompastua sen kohderyhmän kosiskeluun, joka janoaa väkivaltaa ja toimintaa väkivallan ja toiminnan vuoksi. Lopussa tarina palautuu onneksi uomilleen ja suuntaa kohti ydintään. Ojien pohjalta löytyy lisää lehmiä, kaapeista yhä rumempia luurankoja. Mädännäisyys kasvaa suurempiin mittasuhteisiin miltei absurdissa finaalissa, joka herättelee kysymyksiä korruption laajuudesta länsimaisessa poliisilaitoksessa. Onneksi Suomessa voi sentään luottaa poliisiin – vai voiko?


Aiheeseen liittyvät elokuvat