James Gunn käynnisti DC:n uuden supersankariuniversumin vuoden 2025 Superman-elokuvallaan. Siinä näyttäytyivät myös Teräsmiehen serkku Supergirl sekä tämän superkoira Krypto. Nyt jälkimmäinen kaksikko on saanut oman elokuvansa.
Supergirl juhlii synttäreitään vieraalla planeetalla, mutta käytännössä se on tekosyy juoda itsensä turruksiin punaisen auringon alla. Maapallon keltainen aurinko kun antaa räjähtäneeltä Krypton-planeetalta selvinneille supervoimat ja parantaa heidän vammojaan – ja estää näin myös humaltumisen.
Kun kuppilaan saapuu nuori Ruthye-tyttö etsimään apua perheensä murhaajalle kostamisessa, Supergirl ei vielä pahemmin korvaansa lotkauta. Mutta kun kyseinen konna myrkyttää Krypton ja varastaa Supergirlin avaruusaluksen, kaksikko lähtee takaa-ajoon saadakseen niin koston kuin vastamyrkyn.
Sen kummempaa juonta tarinalla ei ole. Supergirl ja Ruthye tappelevat säännöllisin väliajoin tiensä vastusten läpi kovistellen johtolankoja vihulaisen löytämiseksi, kunnes on suuren loppurymistelyn aika. Geneerisen supersankarileffan puitteissa onnistutaan kuitenkin kertomaan Supergirlin eli Kara Zor-Elin alkuperä ja johdatetaan hänet uudelle polulle, jolla hänen tehtävänsä on toimia elokuvasarjan mahdollisessa jatkossa kiltin ja positiivisen Supermanin kyynisempänä ja särmikkäämpänä versiona.
Valitettavasti elokuvalla ei tunnu olevan muuta tarkoitusta. Jos Supergirl selviää ja paranee mistä tahansa, kunhan onnistuu pääsemään keltaisen auringon säteiden alle, miksi Kryptoa ei vain kiikuteta sellaiseen paikkaan? Takaa-ajon peruste muuttuu koko ajan huterammaksi, vaikka loppua kohti motivaatiota haetaan myös vasemmalla kädellä hahmotellusta ihmiskaupasta.
Sama turhuuden tunne haittaa tarinan toissijaisia hahmoja. Vaikka nuori Eve Ridley on hyvä naiivin periaatteellisena Ruthyena ja hahmolla on merkityksensä Karan kasvutarinassa, ei hän ole tarpeeksi kiinnostava matkakumppani. Ruthyessä olisi ollut ainesta omaan seikkailuun, ja yhtäkkiä yllättäen Supergirlista tuleekin pitkäksi toviksi hänen sooloseikkailunsa. Matthias Schoenaerts tuhlataan pahiksena, joka ei myöskään ole tarpeeksi kiinnostava. Ok, hän on vahva ja paha, mutta koko ajan odottaa, milloin kuvaan astuu leffan varsinainen pääpahis.
Supergirl-elokuvan luvattiin esittelevän myös Lobo-hahmo DC:n superversumiin. No, hän on mukana elokuvassa, mutta ilmeisesti vain siksi, että usko vain naishahmojen vetämään elokuvaan on ollut heikoissa kantimissa. Jason Momoalla on jälleen selvästi ollut hauskaa antisankarin nahoissa, mutta hahmolla ei ole sen kummempaa tehtävää kuin tehdä fanipalvelusta ja ilmaantua välillä sotkemaan rosmojen kuvioita, kun tytöt ovat pulassa.
Craig Gillespie on tehnyt paljon parempiakin elokuvia, kuten Lars and the Real Girl ja Cruella, mutta hän onnistuu pitämään ison franchisen näpeissään ja pyörät pyörimässä. Satunnaisia onnahduksia lukuunottamatta efektit toimivat, vaikka toiminta ison osan ajasta on hankalasti hahmotettavaa. Onkin suorastaan virkistävää, kun lopussa Kara ottaa pahisten kanssa yhteen hidastetusti.
Milly Alcock on mainio Kara/Supergirl. Hän on uskottava niin traumatisoituneena nuorena naisena kuin kovaotteisena supersankarina, jonka kyynisyys onnellisen lapsuuden viettäneeseen Supermaniin verrattuna on hyvin perusteltu. Toivottavasti kaksikon kontrastia onnistutaan hyödyntämään James Gunnin vuodelle 2027 luvatussa Man of Tomorrow’ssa.
Jouni Vikman