No mutta tässäpä pirteä konsepti kesäkomedialle: masentuneen oloinen nainen lähtee eläkeläislähiöön odottamaan kuolemaa!
Diane Keaton on Martha, joka myy yksinäisen kotinsa omaisuuden ja muuttaa samanlaisista bungaloweista, golfkentistä ja muista vapaa-ajantiloista koostuvaan valtavaan yhteisöön. Eläkeläiset ajelevat golfkärryillään sileitä asfalttiteitä ja osallistuvat pakollisiin harrasteryhmiin paikan de facto -johtajaksi julistautuneen naapurikyttääjän johdolla. Yhtään vähemmän rasittavalta ei tunnu naapurissa asuva eläkeläisbilettäjä.
Koska harrastustoiminta on pakollista, Martha päättää perustaa oman ryhmän: eläkeläisten huutosakkijoukon. Jos ei muuten, niin ihan vain piruuttaan.
Komedia käy läpi lähes inhorealistiseksi, miksi moinen harrastus ei voi lähteä käyntiin: puolisot eivät sulata, lapset eivät salli, yhteisö ei halua vastuunkantajaksi todennäköisten loukkaantumisten aiheuttamissa oikeusjutuissa, ja ulkopuolinen maailma on valmis tekemään elokuvalle alkuperäisen Poms-nimen antaneita huiskuja heiluttelevista eläkeläismummeleista naurunalaisia sosiaalisessa mediassa. Se vain sisuunnuttaa Marthaa ja hänen uutta parasta ystäväänsä, viriiliä Sheryl-naapuria.
Diane Keatonin edellinenkin elokuva, viime vuoden Book Club – Väreileviä lukunautintoja, käsitteli enemmänkin kuin kypsään ikään ehtineiden ihmisten, etenkin naisten, oikeutta päättää omasta elämästään. Se oli aivan hirvittävä. Jo oletusarvoisesti Tähtityttöjen olisi oltava sitä parempi, mutta yllättäen elokuva onnistuu omilla ansioillaankin kitkuttamaan itsensä mukiinmenevien tapausten joukkoon.
Tarinan yhdessä juonineet käsikirjoittaja Shane Atkinson ja ohjaaja Zara Hayes eivät kumpikaan ole aikaisemmin tehneet pitkää fiktioelokuvaa, ja se näkyy. Rytmit ja tunnelmat harhailevat, eikä mikään tunnu nousevat elokuvan tärkeimmäksi teemaksi. Tähtitytöt tuntuu heräävän henkiin vain, kun sen kokeneet näyttelijät tuntuvat ohjaavan itse itseään. Ja mikäs siinä, kun Keatonin ohella mukana on aina mainio Jacki Weaver, lukuisista luonnesivuosista tuttu Rhea Perlman ja eksploitaatiolegenda Pam Grier, vain muutamia mainitaksemme. Pakolliset teinihahmot jäävät totaalisesti heidän varjoonsa.
Atkinsonin ja Hayesin isoin ansio on, että he pitävät kokonaisuuden juuri ja juuri sen rajan oikealla puolella, jolla vanhojen rouvien touhu lipsahtaisi etäisesti huvittavasta myötähäpeää aiheuttavaksi. Tähtitytöt ei todellakaan ole mikään hyvä elokuva tahi tärkeä tai vakavasti otettava kannanotto. Samalla se ei ole yhtään sen kummempi kuin tusinat kliseiset koululaiskomediat, joissa nolot teini-ikäiset hakevat muiden hyväksyntää ja ennen kaikkea itsetuntoa.
Tähtityttöjen epävarmoilla ihmisillä vain on muutama vuosikymmen enemmän elämänkokemusta. Harmi, että sen hauskuus löytyy vain ajoittain.