Einar ja Gerda Wegener elävät 1920-luvun puolivälissä Kööpenhaminassa, ja maailma tuntuu olevan täynnä iloa, toivoa ja kauneutta taakse jääneen suursodan jälkeen. Wegenerit ovat kumpikin taiteilijoita, ja taidemaailma arvostaa varsinkin Einarin maisemakuvia. Gerda ei tahdo saada töitään gallerioihin, ja hän joutuu tyytymään tekemään kaupallisia muotokuvia. Se ei häiritse rakastavan avioparin auvoa.
Kun Gerdan balleriinamaalauksen malli ei saavu ajoissa pariskunnan ateljeekotiin, hän istuttaa miehensä mallinpenkkiin. Asialle naureskelevan Einarin sisällä liikahtaa jotain, kun hän vetää jalkaansa silkkisukat ja nostaa tanssiasun syliinsä. Huumorintajuinen vaimo ja pariskunnan taidemaailmassa pyörivä ystävätär ruokkivat Einarin naisellisia piirteitä, kunnes kaikkien yllätykseksi selviää, että Einar ei vain pukeudu naiseksi. Hän on Lili, joka on ollut vangittuna Einarin miehenmuotoiseen ruumiiseen.
Lilin herätessä elämään Gerda alkaa pelätä Einarin menettämistä, vaikka tämä ei enää ole onnellinen minässä, jossa muut ovat tottuneet hänet tuntemaan. Toisaalta Lili inspiroi myös Gerdaa taiteilijana. Pariskunnan on määriteltävä itsekkyyden ja toisesta välittämisen rajat ja sen mitä uusi tilanne tarkoittaa heidän avioliitolleen.
Alicia Vikander ja Eddie Redmayne ovat ihastuttavia rakastavana taiteilijaparina, ja Redmayne löytää sisältään erinomaisia naisellisia piirteitä. Hänen androgyynisille kasvoilleen ujoudesta valaisevaksi hymyksi muuttuva maneerinsa kärsii kuitenkin inflaation jo elokuvan alussa, mutta sitä viljellään raivostuttavuuteen asti, kuin se olisi ainut keino ilmentää ihmismielen kahtiajakoisuutta.
Elokuvan isoin ongelma on, että se on olevinaan tositarina oikeista historiallisista henkilöistä ja tapahtumista, mutta se ottaa valtavia taiteellisia vapauksia kertoakseen tarinan, jonka tekijät ovat halunneet kertoa. Eiväthän muutokset tietenkään vaikuta katsojaan, jolle Wegenerien tarina ei ole tuttu, mutta toisaalta se tuntuu tuovan hyvistä tarkoituksista huolimatta jonkinlaista epäaitouden tuntua. Ehkä siihen vaikuttaa myös se, että nykyäänkin vaikeaa aihepiiriä, jolle elokuvan tapahtuma-aikana ei ollut kunnolla sanoja tai vertailukohtia, käsitellään modernilla liberaalilla jälkiviisaudella.
Kaiken edellä mainitun puitteissa hieman oudoksuttaa Tanskalaiselle tytölle Suomessa lätkäisty ikäraja, joka kieltää elokuvan alle 16-vuotiailta lisäperusteluna ahdistavuus. Tokihan päähenkilö on satunnaisesti ahdistunut, mutta ei koskaan esimerkiksi itsemurhan partaalle ratkaisua ihannoiden, mikä olisi ollut luokitteluperustelu. Meidän näkökulmastamme alkeellisissa oloissa tehty uudentyyppinen leikkaus on varmaan operaationa pelottava, mutta tv:n sairaalasarjoissa nähdään huomattavasti rankempaa kamaa.
Luokittelukriteereissä mainitaan myös perustelu ”ihannoivasti esitettyä itseä vahingoittavaa käyttäytymistä”, mutta toivottavasti luokittelijan tarkoitus ei ole ollut rinnastaa sukupuolenkorjausleikkaukseen haluamista moiseen.