The Last Stand

GENRE ENSI-ILTA 08.03.2013 TÄHDET

Arnold Schwarzeneggerin ura Kalifornian kuvernöörinä päättyi hieman nolosti, kun laajalti kritisoitua virkakautta seurasi skandaali toisensa perään. Huippu oli, kun keväällä 2011 alkoivat levitä jutut Arskan aviottomasta lapsesta. Äiti oli kodinhoitaja, joka oli palvellut kuvernaattorin perhettä 20 vuoden ajan.

The Last Standin hyvä puoli on, ettei se yritä väkinäisesti puhdistaa Schwarzeneggerin pahoin tahrittua imagoa. Sheriffi Ray Owens ei ole puhtoinen perheenisä tai rakkaalleen omistautunut romantikko, vaan yksinäinen ja asiansa yksityisinä pitävä vanha konkari. Hahmon taustoihin viitataan ylimalkaisesti, eikä vaimoa tai lapsia mainita sanallakaan.

Huonoa elokuvassa on kaikki muu. On aika hämmästyttävää, kuinka kamalan kalkkunan korealainen Kim Ji-Woon (A Tale of Two Sisters, I Saw the Devil) on saanut aikaiseksi. Ylipitkä ja ylimaskuliininen elokuva toimii kaikessa moraalittomuudessaan ja putkinäköisyydessään hyvänä mainoksena NRA:lle (National Rifle Association), mutta sen teatterilevitykselle Suomessa on hankala löytää perusteita. Asepornolle ei tässä ajassa soisi yhtään sen enempää sijaa.

Äärisimppeli tarina tuntuu vauhdissa kokoon kasatulta. Arska lienee komentanut agenttiaan, että nyt kun vaimokin jätti, täytyisi nopeasti nyhtää kiitosta niiltä, jotka häntä eivät vielä ole hylänneet: siis kasaritoiminnan ystäviltä. Olihan ilmassa rohkaisevia merkkejä The Expendables -elokuvien menestyksen myötä.

The Last Stand kuitenkin floppasi lippuluukuilla, eikä ihme. Juoniaihio on kuluneempi kuin 65-vuotiaan konkarin naama, trailereissa ja ennakkoklipeissä nähty väkivalta päälleliimattua ja kömpelösti leikattua ja odotetut one-linerit luokattomia. Idea väsyneestä sheriffistä, joka joutuu puolustamaan rakasta kotikaupunkiaan julmalta huumeparonilta, ei vuonna 2013 riitä. Varsinkaan, kun sitä ei ole edes väännetty kuviltaan retroksi genrepastissiksi.

Asiaa ei auta se, että ohuiksi jääviin sivuhahmoihin ympätään ideoita, joita ei mitenkään jalosteta. On nuori naissheriffi ja tämän sellissä viruva rakastettu, jota vainoavat Irakin sodan muistot. On toinen, ihan samannäköinen naisagentti, joka myy patrioottisielunsa huumeparonille muutamasta miljoonasta. On kiltti ja vähän hömelö nuori poliisi, joka haluaisi tositoimiin Los Angelesin syntisille kaduille, mutta saa luodista, ennen kuin katsoja oppii edes tämän nimeä. Sitten on Johnny Knoxville, joka näyttelee Johnny Knoxvillea ja tekee Jackass-temppuja kiipeilemällä katuvaloihin ja leikkimällä hätäraketeilla.

Suurin ongelma on se asenteellinen ja periamerikkalainen paatos, jolla korealainen ohjaaja teostaan kuljettaa. Sheriffi Owens on nuoruudessaan toiminut suuressa ja vaarallisessa Los Angelesissa, mutta pieleen menneen huumeiskun jälkeen vetäytynyt viattoman tuppukylän rauhaan. Siellä ihmiset tarkoittavat hyvää ja suojelevat kaikkea sitä, mikä amerikkalaisessa elämäntavassa on puhdasta ja tavoiteltavaa.

The Last Standin suuria sankareita ovat nämä pienten kylien ihmiset, jotka omistavat aseita, eivätkä pelkää niitä käyttää. Kun FBI-agentit (muun muassa Forest Whitaker) ja kansalliskaarti ovat auttamatta myöhässä, täytyy Owensin värvätä avukseen muun muassa kaikki edellä mainitut sivuhenkilöt ja aseistaa heidät päästä varpaisiin. Ehkä kuvaavin kohtaus näyttää, kuinka kiikkustuolissa istuva mummu lussauttaa kiväärillään asuntoonsa ilmaantuvalta mieheltä keuhkot pihalle – ja saa lainvartijoiden kiitoksen.



Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa

Aiheeseen liittyvät elokuvat