Välillä on todella piristävää havaita olevansa väärässä. Kun elokuvan taustoja tutkiessani havaitsin, että se perustuu neljän 18-vuotiaan tytön vuoden aikana pitämiin videopäiväkirjoihin, huokaisin sisäisesti asennoituen odottamaan pikkupissisten itkuraivarisometusta ja ensimmäisen maailman ongelmia.
Mutta vaikka ylioppilasikäisten tyttöjen ja kyynisen kriitikkosedän maailmat ovat valovuosien päässä toisistaan, onnistui viimeksi mainittu samastumaan Toiset tytöt -elokuvan päähenkilöihin ja myötäelämään heidän ilojaan ja surujaan. Aikuistumisen kynnyksellä joka ikisen päässä on pyörinyt elokuvan tokaisu ”Kaikki olisi hyvin, jos mä en olisi niin helvetin tyhmä” – ja joka ikinen on kuvitellut olevansa yksin tuon aatteen kanssa.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Esa Illin edellinen pitkä elokuva oli vuonna 2003 ilmestynyt lupaava Broidit. Sen jälkeen hän on kypsytellyt kykyjään lyhytelokuvien ja tv-sarjojen parissa, eikä turhaan. Toiset tytöt on harvinaisen toimiva elokuva ulkoasultaan, tarinaltaan ja sen kuljetukseltaan.
Elokuva kertoo neljän tytön löyhän tiiviistä ystävyysporukasta; he viihtyvät usein keskenään, mutta kullakin on oma roolinsa, ja välillä jotkut välit tiivistyvät niin, että muut eivät niihin täysin enää mahdu. Jessica on joukon haaveilija, jonka naiivia tunteellisuutta muut hyväntahtoisesti piikittelevät. Aino on lapsuudestaan asti kantanut sisällään jääkimpaletta, jota hän ei itse tunnu enää huomaavan, vaikka se on muodostanut hänen ympärilleen itseironian muurin. Taru on päättänyt pitää hauskaa viihteellä, vaikka se tappaisi hänet. Jenny on määritellyt itsensä niin valmiiksi, että kun elämän pitäisi oikeasti alkaa, ei enää ole oikein suuntia joihin lähteä.
Puolitoistatuntisen aikana kukin joutuu kohtaamaan joko unelmiensa täyttymyksen tai pahimman painajaisensa – usein molemmat. Vaikein paikka on kuitenkin kohdata itsensä ja tunnustaa, että yksin ei välttämättä selviä.
Nuorten päähenkilöiden esittäjät ovat ilmiömäisiä, itsensä peliin laittaen näytteleviä nousevia kykyjä. Ainoastaan Ainoa näyttelevällä Bahar Tokatilla ei ole tv- tai elokuvakokemusta, mutta hänkin on hankkinut esiintymisvarmuutta stand up -lavoilta. Kokenein on Jennyä esittävä, viimeksi Nymfeissä nähty Sara Soulié. Vaikka kaikki näyttelevät omien ongelmiensa ympärille käpertyviä nuoria, kukaan ei tee sitä sisäänpäin kääntyneesti. Se ei ole mikään helppo suoritus kokeneemmaltakaan näyttelijältä. Välillä tuntuu, että Tokat, Soulié, Misa Lommi ja Ida Vakkuri esittävät laidasta laitaan hyökyviä tunteita suorastaan vereslihalla.
Helsingin maisemia hyödynnetään luovasti: omalaatuisesta maantiedosta tulee tausta aikuistumisen seikkailulle, jossa kaikki on mahdollista. Jotkin osiot ovat aavistuksen venytettyjä ja osin symboliikka vähän alleviivaavaa, mutta oikeastaan elokuvaan voi liittää vain yhden varoituksen: englanninkielistä tunnuslaulua tulee hyräilemään päiväkausia.