Japanilaisohjaaja Yasujirô Ozun syntymästä tulee joulukuussa kuluneeksi 120 vuotta. Sen kunniaksi hänen tunnetuin elokuvansa Tokyo Story nähdään Helsingissä valkokankaalla. Uusintaensi-illan järjestää Orionissa Elävän kuvan keskus Elke ry.
Vuonna 1953 valmistunut Tokyo Story on nostettu monissa yhteyksissä elokuvahistorian merkittävimpien teosten joukkoon. Sitä on esitetty Suomessa myös nimillä Ensimmäinen matka ja Matka Tokioon. Nyt se tuodaan valkokankaalle englanninkielisellä nimellä Tokyo Story, joka on vakiintunut elokuvaharrastajien keskuudessa. Elokuvasta nähdään digitaalinen 4K-restauraatio.
Tokyo Story kertoo pintatasolla yksinkertaisen tarinan japanilaisesta eläkeläisparikunnasta, joka matkustaa pikkukaupungista Tokioon tapaamaan aikuisia lapsiaan. Kun Shukichi (Chishu Ryu) ja Tomi Hirayama (Chieko Higashiyama) saapuvat Tokioon, he huomaavat, että lapset ovat kiireisiä, eikä näillä riitä aikaa vanhemmilleen.
Poika työskentelee lääkärinä ja tytär kampaajana. Perheen toinen poika on kuollut sodassa, ja ainoastaan hänen leskeksi jäänyt vaimonsa tuntuu välittävän vanhemmista.
Ozu tunnetaan minimalistisesta tyylistään. Tapahtumat etenevät rauhallisesti, eikä kamera liiku. Katsoja seuraa elokuvaa alhaalta tatamimaton tasalta, ja elokuvakerronnalle tyypilliset siirtymät puuttuvat kohtausten väliltä. Roolihahmot puhuvat pitkätkin vuorosanansa loppuun ilman leikkauksia tai kuvakulman vaihtoa.
Monet tarinaan kuuluvat tapahtumat, kuten esimerkiksi junamatka Tokioon tai Tomin sairauden puhkeaminen, jätetään näyttämättä. Katsoja ymmärtää ne kuitenkin rivien välistä.
Ozun tyyli voi tuntua aluksi aivan liian staattiselta ja rauhalliselta. Kun Tokyo Storyyn pääsee sisään, sillä on hypnoottinen vaikutus. Roolihahmoista kasvaa eläviä, ja katsoja kokee heidän riipaisevan tarinansa kuin olisi heidän joukossaan. Ozu kertoo roolihahmojen kautta, että elämä on ainutkertaisen arvokas, eikä menetettyjä hetkiä saa takaisin. Kun lopussa ympyrä sulkeutuu, on todettava, että Tokyo Story on ansainnut paikkansa elokuvan mestariteosten joukossa.
Parhaat tarinat ovat yksinkertaisia. Ozun kohdalla minimalismi kääntyy rikkaudeksi, joka löytyy tarkkaan rakennetuista henkilöhahmoista ja pienistä yksityiskohdista, joista kasvaa suuria merkityksiä. Ozu synnyttää syvästi humaanin ja koskettavan tarinan ilman sentimentaalisuutta. Ohjaaja osoittaa myös, että elokuvanteossa ei välttämättä tarvita teknisiä kikkoja ja temppuja, ja silti syntyy elokuvan taikaa.
Jussi Huhtala