Ihan aluksi pitää kiittää Miika Norvantoa ja Black Lion Picturesia, sillä miekkonen toimitti meille Vihanpitojen ensimmäisestä leikkauksesta screener-version reilusti ennen ensi-iltaa, muuten arvio ei olisi ennättänyt lehteen. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että elokuva on saattanut joiltain osin muuttua arvioversioon verrattuna.
Näyttelijänä paremmin tunnetun Miska Kajanuksen käsikirjoittamakin ensiohjaus Vihanpidot taitaa olla ensimmäinen kotimainen found footage -kauhuelokuva, joka on valkokankailla saakka nähty. Onko tosiaan näin? Pistä meille viestiä, mikäli joku toinen leffa tulee mieleen.
Elokuva kertoo viidestä parikymppisestä entisestä luokkakaverista, jotka lähtevät muistelemaan menneitä Janen (Saara Inari) mökille, joka sijaitsee syrjäisellä saarella. Tarkoituksena olisi pitää hauskaa, juoda vähän kaljaa ja saunoa vanhojen kavereiden kanssa, mutta yllättäen vanhat kaunat alkavat putkahdella kiusallisten mätäpaiseen lailla pintaan.
Leo (Kaarlo Haapiainen) taantuu mulkuksi koulukiusaajaksi, Tomi (Henry Pöyhiä) katkeroituu ja tulee mustasukkaiseksi pitkäaikaisesta tyttöystävästään Sannista (Hanna Angelvuo). Vivi (Alina Tomnikov) seuraa tapahtumia vierestä, kun tyttöystävä Jane muuttuu omituiseksi. Salaileeko nainen jotain?
Vihanpitojen käsikirjoitus on melkoinen sillisoppa, johon on ympätty Blair Witchistä tuttua rakeista found footage -filmiä, kliseisiä teinislasher-kuvioita ja klaustrofobista mökkihaahuilua pitkin pimeää syksyistä metsää. Mukaan on kaiken hyvän lisäksi hämmennetty yliluonnollinen mysteeri sekä sosiaalista kommentaaria, joten meininki on enemmän kuin sekavaa ja turboahdettua. Eikä tarinan kaksi aikajanaa todellakaan helpota tilannetta.
Näin pienellä kengännauhabudjetilla tuotetun elokuvan pitäisi pysyä yksinkertaisena, mutta nyt se rönsyilee aivan liian moneen suuntaan liian nopealla tahdilla (leffa on vain 75 minuuttia pitkä). Yksi vahva teema olisi riittänyt. Etenkin elokuvan toinen aikataso tuntuu jonkinlaiselta hätäratkaisulta, joka on ympätty viime hetkellä mukaan.
Toisen aikajanan päärooleja näyttelevät ohjaaja Kajanus sekä Enni Ojutkangas. Tapahtumat eivät vaikuta kuuluvan saaren tarinaan kuin pinnallisesti. Ne on yhdistetty melko heiveröisellä keppihevosella toisiinsa. Olisiko niin, ettei alkuperäismateriaali ole riittänyt maaliin saakka ja leffaan tarvittiin lisäkuvauksia?
Kotimaiset genreleffat ovat niin harvinaislaatuisia, että onneksi edes joku jaksaa yrittää. On kuitenkin harmittavaa todeta, ettemme ole laadullisesti vielä siellä missä vaikkapa naapurimaamme Ruotsi ja Norja ovat. Tekijöitä kyllä riittäisi, mutta tuottajia ei tahdo löytyä, vaikka tällä hetkellä onkin käynnissä jonkinlainen kauhurenessanssi – siitä suurimman kunnian ansainnee yhdysvaltalainen Blumhouse Productions.
Ei Vihanpidoista jää jälkipolville kerrottavaa, mutta onpahan se ainakin elokuvateatterien kuriositeetti, joka kannattaa käydä katsomassa, mikäli haluaa tukea kotimaista findie-tuotantoa.