Zombieland: Double Tap

GENRE , , ENSI-ILTA 25.10.2019 TÄHDET

Onnistunut jälleennäkeminen ei tuo zombitoimintakomediaan mitään uutta, mutta toisaalta miksi korjata jotain mikä ei ole rikki.

Vuonna 2009 hullun lehmän tauti mutatoitui zombiepidemian aiheuttavaksi kannaksi ja ihmiskunta oli historiaa. Muutama hyvin erilainen ihminen, Columbus, Tallahassee, Wichita ja Little Rock muodostaa hataran liittouman selviytyäkseen katastrofin jälkeisessä maailmassa.

Kymmenen vuotta myöhemmin niin meidän maailmassamme kuin Zombieland-todellisuudessakin kohtaamme nelikon uudelleen – ja saamme nähdä täsmälleen saman tarinan uudelleen. Sankareiden nitisevä yhteiselämä, jakaantuminen kahtia, luvatun turvapaikan etsiminen, zombitulva. Jep, sama tarina lähes sanasta sanaan.

Mutta mikäpä siinä, sillä hölmö kokonaisuus toimi ensimmäisellä kerralla, ja saman porukan – niin kameran edessä kuin takanakin – uusi seikkailu on kuin iloisesti onnistunut luokkakokous. Kaikesta näkee, että kuvauksissa on ollut hauskaa, ja se välittyy hyvällä tavalla katsomoonkin.

Jesse Eisenbergin neuroottinen Columbus yrittää omassa machomaailmassaan elävän Tallahasseen (Woody Harrelson) kanssa rakentaa pesää, mutta tunneälyltään rajoittuneet äijät onnistuvat karkottamaan sitoutumista murenevassa maailmassa pelkäävän Wichitan (Emma Stone) ja kasvukivuissaan kapinoivan Little Rockin (Abigail Breslin). Pian ollaankin taas tien päällä, mukana kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten zombien keskellä elossa sinnitellyt bimbo Madison. Zoey Deutchin häpeilemättömän överiksi vetämä uusi hahmo kasvaa katsojan nahan alle sympaattisessa pinnallisuudessaan ja uhkaa usein varastaa show’n veteraaneilta. Mikä tärkeintä, hän mahdollistaa paljon herkullista piikittelyä.

Yhteen Columbuksen monista selviytymissäännöistä viittaava Double Tap sisältää paljon asioita, jotka eivät kunnolla toimi. Sen keskellä on pohjustamaton ja mihinkään johtamaton pitkitetty vitsi, jossa Luke Wilson ja Thomas Middleditch vierailevat sinänsä hauskassa sketsissä. Elokuva esittelee uudenlaisia, mutatoituneita zombeja, mutta käytännössä niitä ei sen enempää käytetä. Lopun valtava hirviövyöry ei niitä hyödynnä, kun keskitytään tuhon maksimoimiseen.

Ja kun tarkemmin leffaa ajattelee, niin siinä naisten tehtävä on muuttaa mieltään, jotta miehet saisivat mission, ja sitten muuttua taas, jotta miesten ei tarvitse. Ja niin edelleen.

Mutta toisaalta Double Tap heittää seinään niin paljon materiaalia, että pakostakin paljon siitä tarttuu. Jos on ollut ikävä alkuperäistä Zombielandia, niin uutuudenviehätyksen puuttuessakin raikkaan epäkorrekti jatko-osa viihdyttää vaikka väkisin.