Aikamme merkittävimpiin kuuluva elokuvantekijä joutui turvautumaan joukkorahoitukseen

Edesmennyt kriitikko Roger Ebert nimesi Synecdoche, New Yorkin (2008) vuosituhannen parhaaksi elokuvaksi. Philip Seymour Hoffmanin näyttelemä teatteriohjaaja työstää omaa elämäänsä näytelmäksi ja hukkuu pystyttämiinsä lavasteisiin. Itseriittoinen, laahaava ja oman kuplansa ulkopuolisesta vähät välittävä elokuva on täydellinen kiteytys ohjaaja-käsikirjoittaja Charlie Kaufmanin ajattelusta. Se tulee lähemmäs modernia yhdysvaltalaista kirjallisuutta kuin elokuvaa ja on siksi vaikea kaupattava.

New Yorkissa 1958 syntynyt Kaufman lähetteli 1980-luvun alussa vitsejä huumorilehti National Lampooniin. Hän eteni tv-komedioihin, joiden ohessa vuonna 1994 syntyi käsikirjoitus Being John Malkovichiin. Teksti päätyi Francis Ford Coppolan kautta tämän tuolloiselle vävypojalle Spike Jonzelle. Elokuva valmistui vuonna 1999 ja sai kolme Oscar-ehdokkuutta. Yksi ohjaajalle, yksi käsikirjoittajalle, yksi naissivuosalle (Catherine Keener).

Kaufmanin pakonomainen tarve nähdä, kokea ja esittää kaikki oman itsen kautta on läsnä heti Being John Malkovichissa. Siinä surkea nukketaiteilija löytää kahden kerroksen väliin pykätystä toimistosta portaalin näyttelijä John Malkovichin mieleen. Astumalla toisen ihmisen sisään hän pääsee toteuttamaan fantasiaansa kollegan kellistämisestä. Kun vaimo löytää onkalon, turva ympäriltä alkaa luhistua. Being John Malkovich puhuu (seksuaali-)identiteetistä ja salaisista haluista sekä järjen ja viettien jaakobinpainista, mutta myös kontrollin menettämisestä.

Kontrolli on Kaufmanille elintärkeää. George Clooneyn ohjaama Salaisen agentin tunnustukset (2002) oli traumaattinen kokemus, sillä Clooney teki käsikirjoitukseen muutoksia konsultoimatta Kaufmania.

– Haluan olla mukana alusta loppuun. [Michel Gondry ja Spike Jonze] tietävät sen ja arvostavat sitä, Kaufman kertoi vuonna 2004.

Tuolloin Kaufmanin cv:ssä oli jo viisi pitkää elokuvaa. Human Nature (2001) ja Tahraton mieli (2004) Gondryn ja Adaptation. Minun versioni (2002) Jonzen ohjaamana.

L.A. Timesin toimittaja David L. Ulin kirjoitti vuonna 2006: ”Kaufmanille elämä on kaaosta, josta täytyy vain yrittää ottaa selkoa. Joskus se tarkoittaa metaforien metsästystä. Joskus oman itsesi tarkastelua. Ja joskus se tarkoittaa inspiraation etsimistä kaikkein epätodennäköisimmistä paikoista.”

Adaptationissa Kaufman itse (Nicolas Cage huikeassa kaksoisroolissa) kysyy: ”Miksei voisi olla elokuvaa ihan vaan kukista?” Kysymykseen kiteytyy kirjoittajan prosessikeskeinen filosofia. Olennaista on esittää kysymyksiä: Mihin tarina menee, jos kertoja vaihtuu lennosta? Onko tässä mitään järkeä? Kuka minä olen?

Adaptationissa Kaufman yrittää tehdä kirjasta, jossa ei ole juonta, elokuvan, jossa ei ole juonta. Hän ei ainakaan halua siihen huumeita eikä takaa-ajoja. Kun ne lopulta uivat mukaan, kyse on ovelasta metavitsistä. Kolmas näytös käsittelee jälleen otteen irtoamista omasta työstä; pelkoa, jonka moni käsikirjoittaja jakaa mutta harva haluaa käyttää työnsä polttoaineena.

Jos Kaufman pelkää tekstinsä luovuttamista toisten käsiin, miksi hän silti tekee elokuvia? Juuri siksi.

Elokuva tarjoaa Kaufmanille haasteen, jota ei koskaan voi täysin selättää, joka toimii kuin maatuska aina uuden, pienemmän ja sitäkin arvokkaamman arvoituksen paljastaen. Juuri tätä matkaa ytimeen Kaufman obsessoi, ja jota lähimmäs hän pääsee elokuvan kautta, nimenomaan siksi, että joutuu päästämään muut kajoamaan visioonsa. Lopputulos ei voi koskaan olla täysin hänen näköisensä. Mutta yrittää täytyy.

Lajivalinta on myös turhauttava, sillä projektit vaativat pääomaa. Siksi flopannutta Synechdochea seurasi pitkä tauko. Anomalisa (2015) käynnistettiin lopulta joukkorahoituksella. Niin vähän studiot uskovat aikamme ehkä lahjakkaimpaan käsikirjoittajaan.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa
Kuva: Paramount Pictures

Aiheeseen liittyvät elokuvat

Aiheeseen liittyvät jutut