Lukemattomissa menestyselokuvissa näyttelijänä ja ohjaana toiminut Clint Eastwood on tunnetusti paukutellut mielipiteitään suoraan.
Jopa silloin, kun mielipiteet eivät ole omana aikanaan olleet muodikkaita.
Reaganilaisen testosteronin täyttämällä 1980-luvulla nähtiin joitain vahvoja naishahmoja, mutta yleensä roolit rajoittuivat seksisymboli-, vaimo-, tyttöystävä- ja pakoauton kuski -akselille.
Vuonna 1986 Eastwood oli ohjannut jo toistakymmentä elokuvaa. Heartbreak Ridgen tiimoilta tehdyssä, Roger Ebertin haastattelussa Eastwood oli todennut:
”Mitä vahvempi naishahmojen edustus, sitä parempi elokuva”.
Eastwood taustoittaa asiaa:
”Vanhoissa elokuvissa oli naisia, kuten (Katharine) Hepburn, (Bette) Davis ja (Claudette) Colbert. Tuolloin naisnäyttelijät olivat yhtä tärkeitä kuin miehetkin”.
Eastwoodin mielestä 1950-luvulle tultaessa naisista oli tehty lähinnä ”sinisissä farkuissa patsastelevia missukoita, joiden tehtävä oli seisoskella naapurin grillijuhlissa”.
”Heidät laitetaan pariin seksikohtaukseen, annetaan muutama repliikki ja siinä se.”
Samaisessa haastattelussa Eastwood kertoo, että naiset ovat hänen mielestään huomattavasti kiinnostavampia kuin se kapea laatikko, johon heidät on Hollywood-elokuvissa työnnetty.
2020-luvulla Eastwoodin – jopa feministiset – mielipiteet olisivat valtavirtaa. Kuitenkin aikaansa sijoitettuna (37 vuoden taakse), kyseessä on rohkea ulostulo.
Etenkin henkilöltä, joka oli keskeisesti luomassa miehisyyden ja maskuliinisuuden prototyyppiä 1900-luvun populaarikulttuurissa.
