The Soronprfbs -bändi on ulkopuolinen jopa vaihtoehtomusiikin maailmassa. Se pyörii epävakaan mutta karismaattisen musiikkinero Frankin ympärillä. Frankilla on aina päässään iso, pyöreä tekopää, johon on maalattu yksinkertaiset kasvonpiirteet. Hahmo perustuu löyhästi muusikko ja koomikko Chris Sieveyn Frank Sidebottom -persoonaan. Frankin käsikirjoittaja Jon Ronson oli kosketinsoittaja Sidebottomin yhtyeessä.
Jon Ronson kirjoitti Frankin muistelmiensa pohjalta Peter Straughanin kanssa. Miesten edellinen yhteistyö oli vuoden 2009 komedia Vuohia tuijottavat miehet. Ohjaajaksi kutsuttiin irlantilainen Lenny Abrahamson, jolla on ansioluettelossaan palkitut indie-elokuvat Adam & Paul (2004), Garage (2007) ja What Richard Did (2012). Tarinasta tuli komedia kunnianhimoisesta Jonista, joka uskoo olevansa täynnä luovuutta, jonka vapautuminen vaatisi vain pääsemistä valtavan lasikuitupään sisällä olevan pään sisälle.
Frank haluaa tehdä musiikkia mutta piiloutua maailmalta. Irtopää on ulkopuolelleen sulkeva muuri mutta samalla myös mukavuusalueen raja. Jon haluaa tehdä suosittua musiikkia. Hiljalleen Jon alkaa irrottaa Frankia tämän tukijoukoista, mutta julkisuuteen astumisella on yllättäviä seurauksia.
Vaikka Frank on paljon velkaa Chris Sieveyn alter egolle, ei kyseessä ole mikään elämäkerta vaan omillaan seisova kuvitteellinen tarina. Koska pääosan esittäjä on jättimäisen irtopään peitossa, tarvittiin rooliin vahvan fyysisen läsnäolon näyttelijä. Michael Fassbender oli heti Abrahamsonin listan kärjessä.
– Meitä ei kiehtonut vain Michaelin vahvuus näyttelijänä, vaan myös mahdollisuus saada elokuvaan kasvot, jotka kaikki haluavat nähdä – ja piilottaa ne! ohjaaja paljastaa.
Ajatus vetosi myös Fassbenderin seikkailunhaluun ja käsikirjoitus hänen huumorintajuunsa.
– Nauroin ääneen sitä lukiessani, näyttelijä kertoo. – Se piti otteessaan, en pystynyt arvaamaan mitä kohtauksesta toiseen tapahtuisi. Se oli omaperäinen tarina, jossa komedian keskellä oli kärkeviä kysymyksiä. Huumori oli minulle sopivaa, hassua ja fyysistä. Halusin tehdä komediaa, ja tämä tuli kuin tilattuna.
Fassbender näki hahmon hyvin puhtaana ja siksi hauraana ihmisenä.
– Hän ei osaa käsitellä ihmisiä tai yhteisöä, hän on ahdistunut ja mielenvikainen, mutta samalla nerokas muusikko, ja tämä on hänen tapansa ilmaista itseään. Hän on bändin luova kipinä, ja yhtyeen jäsenet ovat hänen lapsenvahtejaan. Varsinkin Clara ja hän ovat hyvin läheisriippuvaisia.
Maggie Gyllenhaalin esittämä Clara on puoliksi hoitaja, puoliksi vanginvartija, ja vastustaa kaikkea valtavirtaa muistuttavaa. Hänestä tuleekin heti bändiin saapuvan Jonin vastavoima. Aluksi Gyllenhaal ei halunnut ottaa roolia, jota piti ilkeänä ja vastenmielisenä.
– Ensilukemalla Clara oli kova ja töykeä, hän kuvailee. – Yleensä se johtuu siitä, että ihminen on onneton, mutta tämä on mutkikkaampi tapaus. Clara yrittää saada yhteyttä ihmiseen, joka käyttää irtopäätä. Hän on siis alakuloinen, mutta nauttii hullussa bändissä soittamisesta.
Vastanäyttelijän irtopää asetti haasteita myös kontaktin luomiselle näyttelijöinä.
– Oli vain oltava kuin tilanteessa ei olisi ollut mitään outoa ja se oli hänen aito päänsä, Gyllenhaal kertoo.
Fassbender piti ajatuksesta, että saisi käyttää irtopäätä koko ajan, vaikka siitä oli omat ongelmansa.
– Se päässä ei näe kovin paljon, hän selostaa. – Mutta lopulta minulla oli hauskaa, se antoi vapautta ja tiettyä voimaa. Tunsin oloni yhtäaikaa haavoittuvaksi mutta myös vahvaksi.
Näyttelijä palautti mieleensä teatterikoulussa kokeilemaansa keskiaikaista, maskilla luotujen hahmojen Commedia dell’arte -improvisaatioteatteria.
– Se antoi tiettyä vapautta. Pelkkä ajatus, miksi joku haluaisi käyttää maskia 15 vuotta, on kiinnostava. Plus kuvausvalmisteluni eivät vaatineet kuin viisi minuuttia. Ei hiusten laittoa, ei meikkiä. Pää vain paikoilleen ja menoksi, Fassbender nauraa.
Vitsailusta huolimatta Fassbender joutui myös miettimään näyttelemistä uudella tavalla.
– Kun en voinut käyttää ilmeitä, havaitsin pienet liikkeet tehokkaiksi, näyttelijä kuvailee. – Frank on vähäeleinen, syrjäänvetäytyvä ja sosiaalisesti arka. Mutta esiintyessä hänen toinen minänsä tulee esiin, ja hänestä tulee itsevarma ja vaarallinen. Oli hauska leikitellä hänen maskuliinisilla ja feminiinisillä puolillaan eri kohtauksissa. Suurimmaksi osaksi hän on vain outo, ja sen päälle rakensimme.
Irtopäästä tuli yllättävän nopeasti osa näyttelijän rutiinia, eikä hän huomannut sen olemassaoloa. Kanssanäyttelijöille se ei ollut yhtä helppoa. Domhnall Gleeson näyttelee bändin status quota sekoittavaa Jonia. Abrahamsonin mukaan irtopää kiinteine piirteineen ja ilmeineen on kuin tyhjä kangas, jolle Jon projisoi omia kuluneitakin ajatuksiaan siitä mistä luovuudessa on kyse.
– Joissakin kohtauksissa oli kuin olisi ollut vastakkain Michaelin kanssa ilman mitään maskia välissä, Gleeson itse kertoo. – Joissakin taas ei ollut mitään keinoa tietää mitä hän ajatteli, ja sekin oli tärkeää. Mistä minä tiedän vaikka hän olisi pyöritellyt silmiään joka ikisen kohtauksen ajan! Kokemus oli hyvin outo, mutta myös älyllinen ja erittäin hauska.
(Episodi/JV)