Mestariohjaajan kahdeksan elokuvaa samassa boksissa – osa ensimmäistä kertaa teräväpiirtona

Steven Spielberg (s. 1946) ohjasi partion valokuvauskurssin suoritusmerkin saadakseen yhdeksänminuuttisen The Last Gunfightin. 12-vuotiaan visionäärin esikoinen on jäänyt perheen vaalimaksi aarteeksi, eikä sitä nähdä ohjaaja-tuottajan nimikkoboksissa.

Sen sijaan elämäntyöstä on poimittu näytille kahdeksan työtä, joista puolet (Duel, The Sugarland Express, 1941 ja Always) julkaistaan meillä ensimmäistä kertaa teräväpiirtona. Mukana on myös Spielbergin elämänvaiheet kartoittava sekä elokuvien nippelitietoa esittelevä 32-sivuinen kansivihko.

Playboy-lehden novellista kehitetty Duel (1971) oli Spielbergin näytön paikka, joka petasi hänelle sauman siirtyä televisiosta Columbon kaltaisten sarjojen parista valkokankaalle. Syrjäiselle maantielle sijoittuva kauhuelokuva rekkakuskin ahdistelemasta kaupparatsusta sai niin hyvän vastaanoton, että siitä leikattiin pidempi versio Euroopan levitykseen pari vuotta ensiesityksen jälkeen. Spielberg myös lainasi kolarihuipennuksen äänimaailmaa Tappajahain lopussa.

Duelin minimalistinen idea ja kerronta säväyttävät yhä, samoin kuin The Sugarland Express (1974). Siinä elämän kolhima pariskunta kaappaa poliisin kuskikseen tavoitteenaan saada huostaanotettu lapsi takaisin. Tositapahtumiin perustuva teos tarkentui henkilöihin ja heidän sisäiseen muutokseensa tapahtumien edetessä. Leffa on siitäkin harvinainen Spielberg-tuotanto, että se kyseenalaistaa lain ja auktoriteetit kriittisesti.

Always (1989) oli Spielbergin ja elokuvan päätähden Richard Dreyfussin tulkinta sotavuoden 1943 romanttisesta draamasta A Guy Named Joe. Nyt pilotit sammuttavat metsäpaloja sillä seurauksella, että sankari saa seurata morsiamensa surutyötä aaveena. Pakahduttavien tunteiden vyörytyksessä nähtiin myös jäähyväisroolissaan upea Audrey Hepburn.

Spielberg yhdistyy monen mielestä spektaakkeleihin – syystä. Director’s Collectioninkin elokuvista pääosa on tehty aikanaan huimin satsauksin. Ohjaajan uralla Tappajahai (1975) oli käännekohta. Budjetti- ja aikatauluylitykset katsottiin läpi sormien, kun teoksesta tuli valtava hitti. Hain ja ihmisen kamppailu iskee yhä, toisin kuin melodraamaa sotafarssiin miksannut 1941 (1979). Se esitteli tulevat tähdet Mickey Rourken, John Belushin ja Dan Aykroydin rasittavaksi paisutettavan kompastelun kaaoksessa ja kymmenien tuttujen kasvojen paraatissa.

Vielä pidemmälle harppasi Jurassic Park jatko-osineen (1993, 1997). Se todisti digitaalisen kuvankäsittelyn mahdollisuuksia James Cameronin Terminator 2 – Tuomion päivääkin (1991) suureellisemmin. Dinot ja muut ihmisen ajattelemattomuuden tuotteet generoivat valkokankaalle huikeasti viihdearvoa mutta elokuvallinen sisältö ei säkenöinyt.

E. T. (1982) asemoituu ääripäiden väliin: tarina pelokkaasta muukalaisesta on omaperäinen ja edelleen tuore, vaikka tehosteet ja loppupuolen toimintakiri näyttävät usein tahattoman koomiselta nyt katsottuna.

Lisämateriaalit täydentävät taustoituksineen kutakin elokuvaa tyhjentävästi. Lisäksi 1941:stä on mukana pidennetty versio.

Matti Komulainen

Duel – Kauhun kilometrit ★★★★
The Sugarland Express – Kovat ratsastajat ★★★
Jaws – Tappajahai ★★★★
1941 – Anteeksi, missä on Hollywood? ★★★
E. T. the Extra-Terrestrial ★★★★
Always – Ikuisesti ★★★
Jurassic Park ★★★
Kadonnut maailma – Jurassic Park ★★★
Ekstrat ★★★★★

Steven Spielberg – Director’s Collection. Yhdysvallat 1971–1997. Blu-ray. Julkaisupäivä 28.10.2014.

Aiheeseen liittyvät jutut