Tylyys ei ole tunnusomaista Hollywoodille. Yleensä elokuvien päähenkilöt ovat miellyttäviä, leffoissa on toivoa ja lopussa paha saa palkkansa.
Silloin tällöin tuottajien seulasta pääsee läpi teoksia, joiden maailma on lohduton, väkivaltainen ja nihilistinen, eikä elokuvassa ole yhtään ”hyvistä”. Juuri nämä seikat tekevät leffasta usein mielenkiintoisen. Tässä kolme – hyvin eri tavalla – tylyä elokuvaa.
Martin Scorsesen ajaton mestariteos on matka radikalisaatioon ja mielen syvimpiin syövereihin. 1970-luvun New York kuvataan ihmiskunnan viemärinä, jonka Robert De Niron päähenkilö päättää puhdistaa.
Scorsese ja De Niro tekivät sittemmin monta laatuelokuvaa, mutta yksikään niistä ei onnistunut kuvaamaan näin visionäärisen pysäyttävällä tavalla asetelmaa, jossa modernin yhteiskunnan raadollisuus ja yksilön mielenterveysongelmat ovat sovittamaton yhtälö.
Todd Phillipsin Joker (2019) pääsi tosin lähelle.
Mel Gibsonin kiistaton lahjakkuus ohjaajana kävi viimeistään selväksi Braveheartissa (1995). Siinä missä The Passion of the Christ (2004) oli kahden tunnin verilöyly, Apocalypton maailmassa syntejä ei pyydetä anteeksi, eikä anneta.
1500-luvulle sijoittuvassa tykityksessä mesoamerikkalaiseen alkuasukasheimoon kuuluva Jaguaaritassu pakenee mayalaisia valloittajia ja vain vahvimmat selviävät.
Elokuva on hengeltään niin primitiivinen ja tyly, että supersankarielokuvien maailmoissa elävä yökkää. Vaatii huikeaa pokkaa tehdä Hollywood-elokuva, joka on näin väkivaltainen ja jossa ei puhuta sanaakaan englantia.
Apocalypto on myös visuaalis-tekninen taidonnäyte, jossa CGI-tehosteet loistavat poissaolollaan.
On täysi mysteeri, kuinka eurooppalainen Art House -jyrä onnistui haalimaan elokuviinsa kerta toisensa jälkeen Nicole Kidmanin, Matt Dillonin ja Kirsten Dunstin kaltaisia Hollywood-tähtiä.
Lars Von Trierin elokuvissa mikään ei koskaan pääty hyvin. Idiootteja, Breaking The Wavesia tai Dogvilleä katsoessa paatunutkin kuolevainen kiemurtelee penkissään vaivaantuneena, koska teemat ovat niin kertakaikkisen kitkeriä ja häiriinnyttäviä.
Trier ei riko elokuvan konventioita tökerösti, kuten Michael Haneke Funny Gamesissä tai John Woo Bullet in the Headissa. Sen sijaan hän rakentaa piinaavan viivytystaistelun, jonka tavoitteena on katsojan henkinen antautuminen.
Antikristus on emotionaalisesti synkin koskaan tehty elokuva. Kokemusta voisi verrata oksentamiseen liiallisen humalatilan seurauksena. Maailman näkee nyt selkeämmin, mutta tätä oloa ei haluaisi kokea enää koskaan uudestaan.
