Kuinka sujuu kolmen elokuvan katsominen melkein putkeen normaalin työpäivän jälkeen? Vastaus: Ihan hyvin, mutta ajatustoiminta ei ole ehkä vilkkaimmillaan päivän päätteeksi. Tuo melkein putkeen tarkoittaa tässä tapauksessa noin 45 minuutin sekä noin 30 minuutin taukoa elokuvien välissä.
Rakkautta & Anarkiaa-festivaalin tarjonta on ollut niin kattava ja mielenkiintoinen, että päätin tänään katsoa useamman elokuvan. Helpompaa olisi ehkä ollut ripotella näytökset pitkin päivää eikä putkeen, mutta se oli mahdotonta. R&A kun työllistää minua tällä viikolla muutenkin kuin tämän blogin pitämisen verran. Joten ainut vaihtoehto oli sitten katsoa elokuvat perätysten.
Alun perin suunnittelin maratonin aloittamista Upperdogilla, mutta päädyin jättämään sen väliin. Samaan aikaan näytettiin Evangelion: 2.0 You Can (Not) Advance, joka jäi minulta eilen väliin ja päätin korjata tilanteen. Ennen tuota olisi pitänyt katsoa Neon Genesis Evangelionia sekä Evangelion: 1.0 You Are (Not) Alone -elokuva. Pidin 2.0:sta silti, vaikka osittain olinkin hukassa elokuvan pointin kanssa. Onneksi olin hieman selvitellyt etukäteen, että mistä Evangelionissa on oikein kyse.
On ehkä hieman typerää mennä katsomaan jatko-osa ennen kuin on nähnyt edeltävän osan, mutta nyt minun täytyy nähdä myös sarja sekä ensimmäinen elokuva. Löysin jotain uutta ja mielenkiintoista vaikkakin Neon Genesis Evangelion on nimenä entuudestaan tuttu. Elokuvan musiikista tuli mieleen pienenä nähnyt piirretyt ja oli jotenkin karulla tavalla kaunista katsoa kuinka iso robotti tuhoaa toisen ja taustalla kuuluu kaunis, pienen tytön laulama laulu. Ja onnistuipa elokuva liikuttamaankin minua.
2.0:n jälkeen jatkoin animen parissa ja kävin katsomassa Summer Warsin. Siinä on varsin hyvin tähän aikaan sopiva elokuva. Nykyään kaikki tuntuu olevan niin internetin ihmeellisen maailman varassa. Summer Warsissa se oli viety vielä pidemmälle luomalla verkkoon oma virtuaalinen maailma, Oz. Yritykset, ihmiset, kaikki käyttävät Ozia ja sen varassa on monet asiat. Sitten tuleekin hakkeri ja koko maailma menee sekaisin.
Summer Warsin jälkeen katsoin jotain ihan muuta. Vuorossa oli nimittäin dokumentti tosielämän Spinal Tapista. Anvil! The Story of Anvi (kuvassa) oli kyllä ihan mielenkiintoinen tapaus. Anvil on 80-luvulla muun muass Bon Jovin kanssa kiertänyt bändi, joka ei ole koskaan onnistunut nousemaan kunnolla tunnetuksi ja suosituksi, vaikka yritystä on. Jotkut muut bändit olisivat varmaan luovuttaneet, mutta ei nämä kanadalaiset heput. Ikää on jo yli 50 vuotta ja vielä jaksetaan koettaa.
Anvilin pääkaksikko ja etenkin lauluja-kitaristi Lips on jotenkin sympaattinen hahmo. Hänellä riittää uskoa ja halua viedä bändiä eteenpäin. Dokumenttia katsoessa alkoi ihan toivoa, että kyllä tuolle sakille soisi edes jonkinlaisen menestyksen, koska ovat tehneet niin paljon töitä sen eteen. Mutta vitsiltäpä tuo silti välillä tuntui tai ainakin dokumentti tuntui vitsailevan bändin kustannuksella. Myönnän, itsekin nauroin, mutta silti toisaalta harmittaa tuollainen vinoilu. Ehkä Anvilista kuullaan vielä.
Maratonin päätteeksi tapahtui jotain erikoista. Anvil -dokumentin loputtua katsomassa olleet ihmiset alkoivat taputtaa. Tällaista olen kokenut harvoin elokuvateatterissa ja siihen oli mukava päättää tämä elokuvailta.
Kirjoittaja on Episodin toimitusharjoittelija