Itsensä Agatha Christien kirjoittama, pitkään pyörinyt Hiirenloukku-näytelmä on Lontoon West Endin hittejä, joten tietysti Hollywood saapuu koputtamaan teatterin ovelle. Murhamysteerin sovituksen ohjauspestin saa Yhdysvalloissa mustalle listalle joutunut ylimielinen Leo Kopernick (Adrien Brody).
Ovela rikostarinoiden kuningatar (Shirley Henderson), josta tässä yhteydessä käytetään vain arvonimeä Dame, on kuitenkin ennakoinut tilanteen sopimusehdoissa. Niiden mukaan tuottajat eivät saa ryhtyä kuvauksiin ennen kuin on kulunut kuusi kuukautta sen teatteriesitysten päättymisestä.
Kun kulissien taakse alkaa kertyä ihan oikeita ruumiita, on kyynisen Scotland Yard -etsivä Stoppardin (Sam Rockwell) ja intoilevan aloittelevan konstaapeli Stalkerin (Saoirse Ronan) päästävä yli henkilökohtaisista erimielisyyksistään selvittääksen murhaajan.
See How They Run -ohjaaja Tom George ja käsikirjoittaja Mark Chappell käänsivät muun tuotantoryhmän kanssa vastoinkäymiset mahdollisuudeksi ja kuvasivat elokuvan pandemian sulkemissa teattereissa ja hotelleissa. Leikkisä sävy toimii vastalääkkeenä synkille ajoille ja juhlistaa elävää teatteria.
Oikea näytelmä, keksitty juoni
Kieltämättä maailman kuuluisimman murhamysteerinäytelmän käyttäminen älykästä huumoria viljelevän murhakomedian taustana on mainio idea, joka leikittelee kutkuttavasti faktan ja fiktion rajalla. Sen taustalla on tuottaja Damian Jones, joka alkoi tutkia vuosia West Endissä pyörineitä näytelmiä, joiden muuttamista elokuviksi voisi kannattaa harkita.
Tuolloin jo 68 vuotta pyörinyt, nyt 70-vuotisjuhliaan viettävä Hiirenloukku nousi yli muiden. Jones tutustui sen oikeuksiin ja ymmärsi, miksei siitä vielä oltu tehty elokuvaa. Muun muassa elokuvat African kuningatar, Shakaali ja Oliver! tuottanut Oscar-voittaja John Woolf oli jo aikoinaan hankkinut näytelmän oikeudet.
– Sopimuksessa oli pykälä, jossa todettiin, että ”elokuvan voi tehdä kuusi kuukautta esitysten päättymisen jälkeen”, eikä se tunnetusti koskaan päättynyt, Jones selostaa. – Mietimme, että mehän voisimme tehdä murhamysteerin sabotoimalla murhamysteeriä. Palkkasimme Mark Chappellin käsikirjoittajaksi, ja siitä tuli kaikki odotoksemme ylittävä erityinen tapaus.
– Tämän tyyppisissä jännitystarinoissa on se hyvä puoli, että niiden maailma on ennalta tuttu. Voi luottaa siihen, että yleisö istuu alas tietäen tarpeeksi voidakseen nauttia mysteeristä, Chappell jatkaa.
Tuotannon lähtökohta oli, että vaikka kuvia ei kumarreltu ja tehtiin komediaa, tarkoitus oli myös saada aikaan tyydyttävä mysteeri.
– Käsikirjoitus oli hauska ja täynnä sellaista nokkelaa huumoria ja monitasoista komiikkaa, josta pidän, kehuu ohjaaja Tom George. – Halusimme jotain modernia siihen aikakauteen sijoittuvaa, tehdä metakomediaa, ja siinä Chappell onnistui.
– Juoni on omalaatuinen, ja siinä on teräviä hetkiä, kuvailee Sam Rockwell, jonka tutkimuksia johtavan kärttyisän etsivä Stoppardin nimi on kunnianosoitus näytelmäkirjailija Tom Stoppardille.
– Chappell on tehnyt stand-upia, ja hän osaa kirjoittaa upeita letkautuksia, lisää Adrien Brody.
Leikkisyys onkin avaintermi näytelmästä tehtävästä elokuvasta kertovassa elokuvassa.
– Meidän oli löydettävä tasapaino, ettemme vain pitäneet keskenämme hauskaa hahmojen ja tarinan kustannuksella, vaan että yleisökin nauttii ja tuntee olevansa mukana vitsissä, toteaa kuvitteellisen sovituksen käsikirjoittajaa esittävä David Oyelowo.
– Se on satiiri murhamysteerin lajityypistä. Toivottavasti yleisö pitää teatterimaailman kanssa leikittelystä, siitähän Britannia on tunnettu, toteaa näyttelijä Ruth Wilson.
Ohjaaja Tom George oli voittanut BAFTA:n tv-komediasarjastaan This Country, mutta hänellekin oli suuri loikkaus ryhtyä tekemään yhteen Britannian kirjallisista ikoneista liittyvää aikakausielokuvaa.
– Minua yllätti mutta myös lohdutti, että periaatteessa kyseessä on sama työ, oli se sitten tv:tä tai elokuvaa. Elokuvassa mittakaava vain on isompi ja mukana on enemmän eri alojen eksperttejä. Elokuva näyttää hienolta ja viimeistellyltä siinä missä This Country oli tarkoituksella kotikutoisen oloinen. Mutta oikeasti päätökset ovat samoja ja samalla tavalla turvaudun asiansa osaavaan ryhmääni, George vertailee.
Tekijöiden mukaan See How They Run -elokuvassa on viittauksia myös J.B. Priestlyn An Inspector Calls -näytelmään, Tom Stoppardin näytelmään The Real Inspector Hound ja moneen muuhun teokseen.
– Siinä on paljon pieniä silmäniskuja. Toivottavasti yleisö löytää useammallakin katselulla uusia, hauskoja viitteitä, toivoo Jones.
Modernia epookkia
See How They Run sijoittuu elokuvan sisäisen näytelmän sadannen näytöksen juhlien aikaan. Vaikka elettiin sodanjälkeisessä, seksuaalista vallankumousta edeltävässä Britanniassa, kameran takana haluttiin käsitellä 1950-lukua pilke silmäkulmassa.
Lavastaja Amanda McArthur määritteli elokuvan väripaletin hyvissä ajoin ja piti siitä kiinni kautta linjan. Hän aloitti teatterista, joka on sekoitus kolmea eri paikkaa. Julkisivun sille antaneen The Dominion -teatterin tumman punaiset sävyt määrittelivät muitakin paikkoja.
McArthurin ryhmä loi lähes 70 kuvauspaikkaa Twickenhamin ja Bovingtonin elokuvastudioiden ohella Lontoon teattereissa ja esiintymissaleissa, koulussa, kahvilassa, kahdessa pubissa, ravintolassa ja vapaamuurareiden kokoontumistiloissa, Windsorin puistossa sekä hulppeassa lontoolaislukaalissa, joka oli joskus kuulunut Richard Attenboroughille. Tyylinä oli ”1953 modernilla painotuksella”.
– Emme olleet tiukan uskollisia aikakaudelle. Halusimme sen tunnelmaa, mutta lisäsimme väriä ja vaihtelua. Emme halunneet seepiasävytystä ja muita kuluneita kuvioita.
– Joidenkin piirteiden suhteen oli liikkumavaraa. Jotkut huonekalut eivät tarkalleen ottaen ole 50-lukua, mutta teknologian oli oltava sitä. Oli mielenkiintoista vetää rajaa sille, minkä piti olla hyvin autenttista ja minkä suhteen sai ottaa taiteellisia vapauksia, lisää sisustaja Celia De La Hey.
Sama linja jatkui vaatetuksessa. McArthur kehuu Odile Dicks-Mireaux’n luomia asuja.
– Hänen asunsa kohottivat saapuessaan huoneenkin ilmettä.
Aikakausi onkin lähellä Dicks-Mireaux’n sydäntä.
– Silloin sosiaalisessa maailmassa tapahtui mielenkiintoinen siirtymä 1940-luvulta 1950-luvun uuteen maailmaan. Muodoista tuli selkeästi määriteltyjä ja ne imartelivat hyvin suurta määrää ihmisistä.
George halusi asuista mahdollisimman todellisia, ja lisäksi ison kontrastin Stoppardin ja Stalkerin sekä teatterimaailman välille. Sitä korostettiin asuvalintojen lisäksi väreillä ja asusteiden yhdistelmillä.
Hius- ja meikkisuunnittelija Nadia Stacey sai tilaa liikkua teatterin korostuneiden persoonallisuuksien suhteen.
– Tiesin saavani hieman irrotella hauskojen ulkoasujen kanssa, kunhan se lähti hahmosta. Tutkin paljon aikakauden yleisiä muotoja ja siluetteja. Teatteri on myös oma maailmansa, heidän viitekehyksensä ammentaisi vanhasta Hollywood-loistosta.
McArthurin mukaan se koski myös ajoneuvoja.
– Valitsimme autoja, jotka edustivat parhaiten sitä aikaa. Ne alkoivat olla muodoiltaan pyöreämpiä eivätkä enää niin vanhanaikaisia. Miellä on Morris Mini poliisiautona. Stoppard ajaa Angliaa, joka myös on pyöreälinjaisempi.
Määrätietoinen leikillisyys antoi tukea myös näyttelijäsuorituksille.
– Tämä on niin selkeä maailma, että saan uskomattoman paljon apua puvuista, lavastuksista, maskeerauksista, kampauksista. Tukassani on nyt vivahdetta Nat King Colesta ja viikseni selvästi kaipaavat Clark Gablen naamaa. Vaatteeni kertovat, että hahmo on sinut itsensä kanssa ja haluaa tuoda itseään tykö. Käytin sitä kaikkea luomaan todellisen henkilön, Oyelowo toteaa kuvauspaikalla.
Parittomat kaverukset
Epäsuhtaiset tutkijaparit ovat tyypillisiä mysteerien elementtejä, elokuvien keskiössä olevat hyvikset ovat usein toistensa vastakohtia mutta joutuvat pääsemään yli eroavaisuuksistaan saadakseen kiinni syyllisen. Saoirse Ronanin ja Sam Rockwellin konstaapeli Stalker ja komisario Stoppard tarttuvat tehtävään älyllään ja taitavalla poliisityöllä. Heidän tarinansa kertoo jonkin saavuttamiseksi tarvittavan yhteisen sävelen löytämisestä.
– Kumpikaan ei alussa usko, että he voisivat olla hyvä pari, mutta lopussa se tuntuu jo kiinnostavalta ajatukselta ja kaikki siinä välissä on hauskaa, kuvailee George.
Rockwell ei kuvaile hahmoaan kovin positiivisesti:
– Hän on juoppo, seksistinen Scotland Yardin tarkastaja, joka kärsii sodan jälkeisestä posttraumaattisesta stressistä, ja jonka vaimo on lähtenyt kävelemään. Hän on traaginen, tumma hahmo koomisella areenalla.
– Stoppard on kohdatessamme tosiaan hyvin rikki, toteaa kanssanäyttelijä Ronan. – [Oma hahmoni on] erittäin kokematon, mutta innoissaan uudessa työssään, ja siitä tarina alkaa.
Yleisö seuraa Stoppardia ja Stalkeria näiden yrittäessä selvittää, kuka tappaa ihmisiä West Endissä. Tutkimuksista teattereissa, hulppeissa hotelleissa ja maalaiskartanoissa tulee kaksikolle matka. Tahtomattaan Stoppard kokee jonkinlaista sovitusta oppiessaan parivaljakoltaan.
– He muuttavat toisiaan odottamattomin tavoin. Stoppard auttaa Stalkeria aikuistumaan ja vastaavasti saa tältä hieman kadottamaansa intoa ja energiaa.
Rockwell nautti mielensäpahoittaja-hahmostaan.
– En ole aikaisemmin ollut tarpeeksi vanha esittämään tällaisia hahmoja, mutta tuntuu kuin olisin valmistautunut sitä varten koko ikäni. Olen aina ollut vanha sielu.
– Stoppard joutuu Stalkerin myötä matkalle. Ehkä sen päässä on sovitusta. Hän oppii paremmaksi ihmiseksi ja paremmaksi etsiväksi. Minusta hän on joskus ollut erinomainen etsivä, ja on ehkä yhäkin, mutta hänestä on tullut laiska. Hän on tylsistynyt ja melankolinen. Stalker ravistelee hänet uudelleen hereille.
Filmihullu konstaapeli ja yrmy etsivä
Rockwell antaa tunnustusta muutamalle nuoruudessaan näkemälleen hienolle roolisuoritukselle, kuten Walter Matthaulle Karhukoplassa (The Bad News Bears, 1976) ja Richard Pryorille Pirunmoisessa bussimatkassa (Bustin’ Loose, 1981).
– Molemmat ovat klassisia parhaat päivänsä nähneitä hahmoja, joilla on sovituksen tarinankaari, myöntelee Ruth Wilsonkin, jota kiehtoi mahdollisuus työskennellä Ronanin ja Rockwellin kanssa.
– Heillä on todellista kemiaa, jota sellaisissa rooleissa tarvitaan, jotta niistä muodostuisi muuta elokuvaa kannatteleva hauska ja erikoinen suhde.
Ronan tekee Stalkerista koomisen film noirin ja murhamysteerien ystävän – aikakauden asuissa.
– Stalker on ihan liian syvissä vesissä. Hän joutuu yllättäen isoon murhatutkimukseen, ja hän yhtä aikaa stressaa työnsä hyvin tekemisen kanssa ja on aivan innoissaan heitä ympäröivästä teatterimaailmasta sekä näyttämön ja valkokankaan tähdistä. Se on hänelle kuin unta; on kuin hän katselisi elokuvaa sen sisältä.
Rockwellin ja Ronanin hahmojen tutkinnan kohteetkin ovat värikästä joukkoa. Adrian Brody esittää komediallista konnaa, ylimielistä ja karkeaa Hollywood-ohjaajaa, joka ei juuri kunnioita Lontoon teatterikulttuuria. Leo on palkattu tekemään elokuva erittäin suositusta näytelmästä. Matkan varrella hän raivostuttaa kaikki osapuolet.
– Jos joku viihdyttäjä siihen aikaan osoitti mitä tahansa sympatioita kommunismiin tai antoi edes syytä epäillä sitä, hän joutui mustalle listalle. Leon taustatarina on, että hän on kieltäytynyt nimeämästä ketään kuulusteluissa. Elokuvan tekijöiden tapaan Leo on hyvin intohimoinen visiossaan. Hän on äärimmäinen, elämää suurempi ja viihdyttävä – eikä varmaankaan mukavinta mahdollista seuraa.
Ruth Wilsonin näyttelemä Petula ”Choo” Spencer on huomattava teatteri-impressario, joka pyörittää Hiirenloukkua. Hän on pöyristynyt, kun hänen näytelmäänsä sotkeutuu oikeita ruumiita.
– Hahmon taustalla on 50-luvulla teattereita omistanut Peter Spencer. Hänestä tuli Petula, kopea Madame, joka on mainio vastapaino kaikille ”hölmöille, joiden kanssa hänen on oltava tekemisissä”.
Yhdessä maskeeraaja Nadia Staceyn ja puvustaja Odile Dicks-Mireaux’n kanssa hän rakensi Petulasta Marlene Dietrichiä, jonka tavoin hahmo käyttää paljon housuja ja pukuja.
Näytelmän sovittamisen elokuvaksi on saanut tehtäväkseen Mervyn Cocker-Norris, jonkin verran menestynyt, mahtaileva käsikirjoittaja.
– Mervyn on ihastuttavan värikäs, herkullinen ja tyhjäpäinen – ja omahyväinen, David Oyelowo kuvailee kuplivaa hahmoaan. – Olen työskennellyt sen verran paljon brittiläisessä teatterissa, että tiedän Mervyn Cocker-Norriseita oikeasti olevan olemassa. Tartuin tilaisuuteen osoittaa heille kunnioitusta ja pitää samalla hauskaa hahmon kanssa.
The Show Must Go On
Elokuvaa kuvattiin suurimmaksi osaksi toisen korona-eristyksen aikaan, mikä toi omat haasteensa. Hopeareunuksena työryhmä sai käyttöönsä uskomattomia lokaatioita, jotka eivät muuten olisi olleet käytettävissä.
– On ihanaa, että kuvasimme See How They Runia oikeissa 50-luvun lontoolaisteattereissa, intoilee Ruth Wilson. – Olin itse kaivannut teattereita niin esiintyjänä kuin katsojana, joten oli hienoa päästä taas niihin. Vaikka ne olivat tyhjillään ja kaikki oli lavastettua, olimme lavalla ja meillä oli yleisö. Pääsimme eri teattereihin The Old Vicistä aina Hoxton Halliin. Joissakin olin itsekin työskennellyt, joten se oli ihastuttavaa.
– Meillä oli parin viikon ajan käytettävissämme mitä upeimpia paikkoja. The Old Vic oli pääsalimme. Itse teatteri on kooste eri teattereista ympäri Lontoota, erityisesti The Dominionista. Kuvasimme myös St. Martin -teatterissa, jossa Hiirenloukku alkoi taas pyöriä koronasulun jälkeen, kommentoi ohjaaja George.
– The Savoy -hotelli oli luojanlykky. Olimme onnekkaita, kun covidin myötä pääsimme suljettuihin hotelleihin ja teattereihin. En usko, että olisimme saaneet näin hienoja tuotantoarvoja ilman sitä, toteaa McArthur.
Kuvauspaikatkin hyötyivät saadessaan edes jotain tuloja eristyksen aikaan. Silti pandemia tuotti ongelmia. 1950-luvulla ei tietenkään ollut viittauksia maskeihin, viruksiin ja turvaprotokolliin, mutta ne olivat läsnä kuvauksissa.
Elokuvan tekeminen on haastavaa normaaleissakin olosuhteissa, aikakausielokuvan askeleen haastavampaa. Epänormaalit olosuhteet nostavat haasteet uusiin ulottuvuuksiin.
– Tämä oli ohjaajamme Tom Georgen ensimmäinen elokuva, ja siihen tuli päälle ainutkertainen pandemian haaste. Kunnioitukseni ja ihailuni häntä kohtaan ei tunne rajoja, kun hän pystyi tekemään sen sellaisella hienovaraisuudella ja varmuudella. Häneltä ei kertaakaan kadonnut mielestä millaisen hän elokuvasta haluaa.
– Kuvaukset olivat siinä mielessä katkeransuloisia, että normaalisti ne salit olisivat täynnä elämää. Elokuva myös juhlistaa Lontoota, sitä miten rikas kaupunki se on ja on aina ollut. Miten siellä on rosoa ja suurta kauneutta, Saoirse Ronan päättää.
Kuvat ja haastattelut: 20th Century Studios
Toimittanut Jouni Vikman
