The Death of Stalin on tapauksia, jotka herättävät kysymyksen: ”Saako tälle nauraa?” Venäläiset eivät olleet sitä mieltä vaan kielsivät elokuvan. Armando Iannucci on tehnyt vastaavaa poliittista satiiria tv:ssä ja valkokankailla aikaisemminkin, mutta nyt hän sekoittaa siihen hirmuhallitsijan ja tämän seuraajien toimien kauheuksia plus oikean ihmisen kuoleman kustannuksella pilailua – vaikka kaikki tositapahtumiin perustuukin.
Episodin toimituksen mielestä Iannuccin elokuva toimii, vaikka paikoin farssia levitetään valkokankaalle vähän turhankin paksulti. Erinomaiset, hyytävyyttä ja hauskuutta nerokkaasti yhdistelevät näyttelijät pelastavat kokonaisuuden silloinkin.
Toinen Episodin toimitusta ilahduttanut ensi-ilta oli Minä, Simon. Yksi toimittaja kutsui sitä jopa sukupolvikokemukseksi. Joka tapauksessa se on yksi harvoja positiivisia elokuvia, joissa on homoseksuaalinen päähenkilö ilman, että elokuva sijoittuu pääasiassa homoseksuaaliseen yhteisöön. Plus se on hauska! Kertaheitolla olemme antaneet Nick Robinsonille anteeksi Kaikki kaikessa -elokuvan.
”Idyllisen” perhe-elämän kulissien takaista tuskailua on myös Tullyssa. Tosin Charlize Theronin hahmo kyllä antaa erityistarpeisen perheensä käytännössä yksin kannattelun musertavuuden näkyä ja kuulua myös ulkopuolisille. Ennen kuin ovesta leijailee Maija Poppasen nuori versio, yöhoitaja Tully, joka on täydellinen apu synnystysmasennuksen kurimuksen kutsuvalle äidille. Jopa liian hyvä ollakseen totta? Sen selvittääkseen on mentävä elokuviin.
Jos toisen maailmansodan päättymisen jälkeisestä elämän uudelleen heräämisestä kertova romanttinen Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville olisi jenkkituotanto, se olisi sietämätöntä kurahattaraa. Brittituotantona se on tutun turvallista hyvän mielen hömppää.
Totuus vai tehtävä kehittää nimensä seurapelistä demonin riivaaman kauhuversion. Valitettavasti se ei onnistunut pelottamaan tai pelottelemaan, mikä lohduttanee äkkisäikyttelyjä inhoavia.
