Blumhousen omistaja ja tuottaja Jason Blum esitti elokuvia ja sarjoja kuten Kick-Ass 2, The Strain ja Bates Motel tuottaneelle, käsikirjoittaneelle ja ohjanneelle Jeff Wadlow’lle idean: totuus vai tehtävä -leikki, jossa valehtelija tai tehtävästä kieltäytyjä kohtaa äkkilopun. Wadlow kehitti heti avauskohtauksen.
– Jason sanoi: ”Mahtavaa, mitä seuraavaksi tapahtuu?” Minä vastasin, että en tiedä, keksin juttua lennosta. Otin yhteyttä tuottamani Non-Stopin kirjoittaneeseen Chris Roachiin ja aloimme heitellä ideoita hänen kirjoittajapartnerinsa Jill Jacobsin kanssa, Wadlow kertoo.
Vauhtia telkkarista
Päähenkilö Oliviaa näyttelevä Lucy Hale tunnustautuu ”sataprosenttiseksi kauhufaniksi”
– Pidän kaikesta karmeasta ja synkästä ja pimeästä, kaikesta tavallisesta poikkeavasta. Isoäitini antoi minun katsoa Manaajan, kun olin 8-vuotias! Olen ollut kauhuleffafani siitä lähtien. Jos kysytään, olen ensimmäisenä valmis menemään kummitustaloon!
Hale saattaa olla joillekin katsojille tuttu tv-sarjasta Pretty Little Liars. Työskentely tv-sarjoissa on opettanut Halea työskentelemään nopeasti ja tehokkaasti.
– Aikaa on rajallisesti käytettävissä ja niin oli tässä elokuvassakin. Se tuotettiin tosi halvalla ja kuvattiin 23 päivässä. Nopea tahti loi energiaa. Joskus kuvauksissa on aikaa vaikka torkkua, ja silloin vire katoaa. Nyt ei ollut aikaa kuin tehdä töitä.
Tyler Posey on myös monille todennäköisesti tutuin Teen Wolf -sarjan Scott McCallina. Hänen mukaansa Totuus vai tehtävä on itse asiassa ensimmäinen tuotanto, jota hänelle tarjottiin sarjan päättymisen jälkeen.
– Pohdin seuraavaa liikettäni, mutta samalla halusin vähän aikaa miettiä mitä haluan. Tämä osui sopivasti siihen saumaan ja lajityyppiin. Sain sähköpostin ja näin Lucyn jo olevan messissä, samoin Jeffin, jonka Kick-Ass 2:sta pidin. Elokuva ei ehkä keksi pyörää uudelleen, mutta se on hyvä, toiminnallinen kauhujännäri.
– Tapasin Jeffin kaljan äärellä ja meillä oli hyvä keskustelu. Tajusin, että hänen työetiikkansa oli samanlainen kuin minulla. Hän sanoi: ”Pistän teidät paiskimaan töitä, ja joinakin päivinä ja öinä todennäköisesti vihaatte minua, mutta me saamme tämän tehtyä.” Teen Wolfissa meillä oli tiukat aikataulut kaikesta kunnianhimosta huolimatta, joten osaan työskennellä nopeasti ja purkittaa intensiivisiä kohtauksia vauhdilla. Sitä elokuvan tekokin oli.
Tv-kokemus auttoi myös pitämään kiinni kauhusta, vaikka ympärillä pyöri kuvausryhmä.
– Tv:ssä oppii hyödyntämään asioita, jotka helpottavat keskittymistä ja muun maailman pois sulkemista. Tässä tapahtuu asioita, joita ei oikeasti ole olemassa, ja meidän oli näyttelijöinä tehtävä siitä uskottavaa. Minulla ei ole kokemuksia kauhusta, mutta voin samastua siihen, että haluaa pitää salassa asian, jonka tietää satuttavan jotain muuta, kertoo Hale.
Teen Wolf oli omiaan opettamaan Poseyta eläytymään outoihin asioihin keskellä kuvausryhmää.
– Sarja meni pitemmän päälle niin oudoksi, että välillä tappelin jättiläisliskon kanssa. Minun oli vain yritettävä tehdä järjettömästä hetkestä mahdollisimman uskottava ja tosi. Yritän uskoa, että mitä ikinä onkin tapahtumassa on totta, vaikka se olisi täysin mahdotonta ja järjetöntä. Tavallaan astun hahmossa omiin kenkiini. Nyt kun vastassa oli demoni, en halunnut Lucas-hahmoni reagoivan: ”Just joo, demoni, jokapäiväistä tuubaa.” Tein siitä ennemmin: ”Siis mitä hittoa? Kuuletteko te muut saman kuin minä?” Lucas on tavallaan yleisön samastumiskohde. Mitä kuvausryhmään tulee, se vain kuuluu asiaan. En enää nolostu, hermostu tai ujostele.
Se alkoi katolla
Näyttelijöiden oli esitettävä toisensa jo vuosia tunteneita ystäviä. Kemiat työstettiin nopealla, yhteisellä retkellä Meksikoon – jossa he kuulemma oikeasti pelasivat totuutta vai tehtävää. Tehokas ja kustannustietoinen Wadlow pisti heidät jo silloin töihin.
– Jeff antoi meille roolivaatteita ja puhelimet ja kehotti meitä kuvaamaan materiaalia. Kävimme rannalla, ravintolassa, kävelimme kaduilla ja kuvasimme materiaalia, jota käytettiin elokuvan aloittavassa montaasissa, Posey paljastaa.
Halen mukaan yliluonnollisuuksien alla onkin tarina ystävistä.
– Pidin käsikirjoituksessa siitä, että sen mukaan kaikilla on menneisyys tai salaisuuksia, joita he peittelevät. Parhaillakin ihmisillä on mielessään asioita, jotka pitävät heitä hereillä yöllä. Oli kiinnostavaa, että Olivia-hahmoni halusi mahdollisimman pitkään varjella salaisuuttaan ystävältään.
– Tavallaan peli myös auttaa. Toki ihmisiä kuolee, mutta yksi tulee kaapista isälleen ja se vapauttaa häntä. Toinen pääsee eroon isänsä itsemurhan varjosta. Minun hahmoni ei olisi päässyt yhteen tosirakkautensa kanssa ilman ilkeää peliä.
Myös mahdollisuus tehdä erikoisia asioita veti projektissa puoleensa.
– Leffa on niin älyvapaa. Missä muussa elokuvassa pääsen tekemään seksikohtausta riivattuna? En varmaan missään. Lisäksi sain juosta valtavasti ja tunsin itseni tosi kovaksi tyypiksi, Hale nauraa.
Yksi elokuvan ikimuistoisimmista kohtauksista sijoittuu katolle. Se on Poseyn suosikki paristakin syystä.
– Se oli täynnä toimintaa ja stuntteja. Kiikuimme siellä neljä yötä ainoana elämänlankana pitkään varteen kiinnitetty turvanaru. Se pisti adrenaliinin liikkeelle. Kohtauksen intensiteetti ja koreografioidut stuntit lähensivät meitä entisestään. Koska ripustuslaitteita oli vain pari, meitä oli ylhäällä vain muutama kerrallaan. Kun alhaalla tutkittiin kuvattua materiaalia, saatoimme istua katolla puoli tuntia juttelemassa tai katselemassa tähtiä. Siitä tuli toiminnasta huolimatta rauhallinen saaremme. Siellä opin tuntemaan Sophia Alin paremmin, ja nyt olemme pari. Katossa oli jotain romanttista, Posey paljastaa.
Muutaman minuutin kohtausta kuvattiin neljä yötä. Wadlow’n mukaan budjetin rajat auttoivat kohtauksen onnistumisessa.
– Se tapahtui oikeassa paikassa ilman green screenia, koska meillä ei ollut budjettia lavasteisiin. Pidimme huolta turvallisuudesta, mutta kymmenen metrin korkeudessa on helppo näytellä pelkoa. Kuvasimme talon eri sivut yksi kerrallaan peräkkäisinä öinä. Minulla oli tyyppejä huolehtimassa jatkuvuudesta, mutta ohjaajana oli minun tehtäväni vahtia, että tarina ja tunnetilat kulkivat järkevästi eteenpäin palastelusta huolimatta. Elokuvissani on teknisesti monimutkaisia kohtauksia, joita kuvattiin kuukausien ajan. Neljä yötä oli suhteellisen nopeaa toimintaa!
Lisää suosikkeja
Kattojännityksen ohella Wadlow on erityisen ylpeä loppukohtauksesta.
– Se oli ihan hullua. Kirjoitin sen kolme viikkoa ennen kuvausten alkua. Alkuun kolmas näytös oli ihan erilainen. Ystäväni mielestä se oli vähän lattea, joten kirjoitin sen uusiksi ja lisäsin siihen Carterin [Landon Liboiron]. Hän on pelin oikea pahis, joten sain idean pakottaa hänet toteuttamaan tehtävää. Vedin ensin kohtauksen läpi näyttelijöille yhden miehen show’na, ja se kesti ikuisuuden, koska se on niin pitkä ja monimutkainen. Kun lopetin, Lucy sanoi: ”Tuo on kyllä hulluin kohtaus, jossa olen ikinä ollut mukana.”
Lopetus on kuitenkin Halen suosikkikohtauksia, koska hänestä siinä hänen hahmonsa ottaa ohjat käsiinsä. Se oli ehkä juuri siksi myös haasteellisin kohtaus kuvata.
– Siinä kaikki kulminoituu. Olimme henkisesti ja fyysisesti aivan lopussa, ja kyseessä on pitkän pitkä jakso, jossa on kyse elämästä ja kuolemasta. Kuvasimme sitä pari päivää taistellen kuumuutta ja pölyä vastaan, tulta ja putoavia palkkeja väistellen.
Poseyn mielestä kumpikaan edellä mainituista ei ollut yhtä hankala kuin se, jossa hänen hahmonsa toteuttaa viimeistä tehtäväänsä.
– Kuvasimme sen useampaan otteeseen. Tuntui, etten saanut sitä toimimaan Jeffin haluamalla tavalla, ja se alkoi mennä ihon alle. En ollut varma millainen tunnetason piti olla ja vähän pihalla siitä millaiseen tilaan se piti päättyä. Lopulta se näytti hyvältä. Joitakin asioita voi pyörittää päässään, mutta silti ei ole niin toivoton kuin kuvittelee.
Kasvot puhuvat
Kuolettavan pelin takana on demoni, jonka tavaramerkki on pirullinen hymy riivatun hahmon kasvoilla. Hale kertoo, että sitä varten riivattua näyttelevien oli pidettävä leuka rinnassa, avattava silmät ammolleen ja venytettävä suunsa jatkuvaan liioiteltuun hymyyn. Jälkituotannossa ilmettä korostettiin tietokoneella. Wadlow’n mukaan kunkin suoritus teki tavaramerkistä yksilöllisen.
– Emme lätkäisseet jokaisen kasvoille samaa naamaria, vaan se eli suorituksen mukaan. Tylerilla esimerkiksi muutimme hymyä ehkä vain viisi prosenttia, joillakin muilla näyttelijöillä se vaati enemmän työtä.
Poseyn mielestä ilme tuli suoraan Ladlow’lta.
– Kaikilla ohjaajilla on tietty ilmeensä, kun he seuraavat ottoa. Jeffillä se on demonivirne.
Ohjaaja itse ei ole varma mistä hymy tuli.
– Todennäköisesti monen eri lähteen inspiroimana, kuten niin moni asia yleensä. Työstimme käsikirjoitusta ja mietin miltä riivaus näyttäisi. En halunnut sumeasilmäistä riippuleukaa, joka on nähty miljoona kertaa. Koska peli on ilkikurinen, aloin ajatella Jokerin hymyä. Ajattelin Snapchat-filttereitä ja kuinka ihmisen anatomian vääristäminen on jotenkin ällöä. Teimme pari kameratestiä ja vääristimme ihmisten piirteitä.
– Kun näytimme elokuvaa yleisölle ensimmäistä kertaa, eräs nainen katsoi minua ja sanoi: ”Se olet sinä! Se on sinun hymysi!” Joten ehkä siinä on jotain omakuvan oloista, Wadlow nauraa.
Haastattelut ja kuvat: Universal Pictures International
