Vihdoinkin jatkoa Marvelin supersankareille! Mutta mitä ihmettä WandaVisionissa on tekeillä?

Marvel-studion neljäs vaihe käynnistyy Disney Plussan uuden WandaVisionin myötä. Se tuntuu aluksi hupsulta komediasarjalta, mutta sen pinnan alla kiemurtelee pahaenteisiä kuvioita todennäköisesti pitkälle MCU:n tulevaisuuteen. Oheinen arvio perustuu WandaVisionin kolmeen ensimmäiseen jaksoon.

MCU ei ole kohdellut Wanda Maximoffia kovin hellästi. Lapsena Wanda joutui todistamaan vanhempiensa kuoleman pommi-iskussa ja vietti päiviä kotinsa raunioissa odottaen omaa kuolemaansa kaksosveljensä Pietron kanssa. Sitten maailmanvalloitusta suunnitteleva Hydra-järjestö ottaa sisarukset huomaansa tehdäkseen heillä ja monilla muilla ”vapaaehtoisilla” kokeita kaappaamallaan oudolla valtikalla.

Kaikista Hydran koekaniineista vain Wanda ja Pietro säilyvät hengissä, ja nyt heillä on voimia: Pietro on supernopea ja Wandalla on telepaattisia ja -kineettisiä kykyjä. Avengersit kuitenkin hyökkäävät ja romuttavat Hydran suunnitelmat jättäen kaksoset tyhjän päälle. He liittoutuvat Avengerseja vastaan taistelevan Ultron-robotin kanssa, mutta telepaattisilla voimillaan Wanda tajuaa lopulta, että heitä on petetty. Ultronin pysäyttäminen vaatii liittoutumisen Avengersien kanssa – ja Pietron hengen.

Mutta nyt Wanda on onnellinen! Liityttyään Avengers-ryhmään hän kohtasi tietoisuuden saaneen Vision-androidin ja uskaltautui romanttiseen suhteeseen. Vastanainut pariskunta asettuu suorastaan kliseisen tyypilliseen amerikkalaiseen lähiökotiin kuin suoraan 50-luvulta ja sopia joukkoon voimiaan piilotellen. Siitä seuraa komediallista kommellusta.

Hetkinen – eikös Thanos repinyt Visionille tietoisuuden antaneen Ikuisuuskiven androidin otsasta jättäen jälkeensä vain elottoman robottiruumiin? Ja tämä sen jälkeen, kun Wanda oli jo kertaalleen tappanut rakkaansa Thanosin havitteleman kiven tuhotakseen (mitä puhuimmekaan karusta kohtelusta?) Mistä ihmeestä on kyse?

WandaVision on kiehtova sekoitus kevyttä popkulttuuri-pintaa ja MCU:n seuraavan vaiheen käynnistävää synkkää mysteeriä. Kukin jakso on kuin pastissi jostain suositusta amerikkalaisesta tv-sarjasta vuosikymmenten takaa ja se leikittelee epäuskon tukahduttamisen kanssa.

Samalla tavalla kuin katsoja tv-sarjoja seuratessaan suostuu tietoisesti hyväksymään niiden hahmot, ympäristöt ja tilanteet omanlaisekseen todellisuudeksi, myös Wanda ja Vision hyväksyvät uuden kotilähiönsä. Vaikka siellä tapahtuisi outoja, yhä uhkaavammaksi käyviä asioita, ja vaikka heillä ei oikein ole muistikuvaa miten ja mistä ovat sinne päätyneet. Vaikka aika toimii oudosti jokaisen jakson ollessa visuaalisesti kopio taas uudesta, eri vuosikymmenen tv-sarjasta heidän kotinsa muuttaessa muotoaan niiden mukaisesti.

WandaVisionista nauttii eniten, jos tuntee amerikkalaisen tv:n historiaa ja tunnetuimpia sitcom-sarjoja sekä Marvel-sarjakuvien juonikuvioita. Se ei ole välttämätöntä, kuten Mandalorianin tapauksessa ei tarvitse tuntea sen taustalla olevaa Star Wars -kaanonia. Samalla tavalla ummikolle meno saattaa olla outoa ja ulossulkevaa. Mutta toisin kuin Mandalorianissa viittaukset eivät tunnu samalla tavalla fanipalveluksilta vaan oleellisilta johtolangoilta.

Avain arvoitukseen tuntuukin löytyvän kaikista Wandan ja Visionin aikaisemmin kokemista traumoista. Nähtäväksi jääkin niiden vaikutus rinnakkaisulottuvuuksien ja yleensä todellisuuden kudelmiin tulevaisuudessa. Miksi Doctor Strange seikkailee seuraavaksi ”hulluuden multiversumissa”? Miksi Spider-Maneja saattaa olla useampiakin? Ja onko naapurin Agnes (mainiosti revittelevä Kathryn Hahn) oikeasti eräs sarjakuvien hahmo, jonka etunimi alkaa ag:lla ja sukunimi päättyy nes:llä?

Todennäköisesti Marvel-fani vain petaa itselleen pettymystä yrittäessään palastella WandaVisionin tarkoituksella huonon tilannekomedian halkeamien raosta pilkistäviä enteellisyyksiä kosmisiksi kokonaisuuksiksi. Mutta joka tapauksessa se on hauskaa puuhaa, sillä tekijät kujeilevat katsojien kanssa mitä taitavimmin. Sen tajuaa onnistuneen viimeistään siinä vaiheessa, kun Wandan ja Visionin todellisuudeksi muuntuneen tv-elämän oikeasti nolot vitsit alkavat naurattaa.

Vaaditaan melkoisia kykyjä kirjoittaa niin hyvin jotain niin huonoa. Niin outoutta kuin kamaluutta pitää yhtä lailla koossa Elizabeth Olsenin ja Paul Bettanyn kieltämätön kemia. Se saa nauttimaan nykyhetkestä ja pelkäämään entistä enemmän tulevaa.

Jouni Vikman
Tähdet ★★★★

Aiheeseen liittyvät elokuvat

Aiheeseen liittyvät jutut