Disney-klassikot järjestykseen 3: Jälkijättöinen jättilisko

Vuosina 1988 ja 1993 ilmestyi kaksi hyvin erilaista mutta samaa aihealuetta käsittelevää hittielokuvaa. Vuonna 2000 joku Disneyllä näki hyväksi ideaksi yhdistää ne. Väärin.

Don Bluth oli Disney-fani, joka pääsi työskentelemään idolinsa alaisuuteen muutamaksi vuodeksi 1950-luvulla ja maailmalla seikkailujen jälkeen lähes koko 1970-luvun ajaksi. Lopulta hän turhautui animaatiostudion pyörittämistapaan Walt Disneyn kuoleman jälkeen ja lähti lätkimään. Yhdessä useiden muiden Disney-animaattoreiden kanssa hän perusti kilpailevan animaatiostudion.

Ironista on, että Bluth ryhtyi Disneyn kilpailijaksi periaatteesta, sillä hän halusi palauttaa kunniaan ihailemansa studion alkuaikojen animaatioiden tyylin. Toisaalta hän sisällytti omiin elokuviinsa hyvinkin synkkiä aihepiirejä. Onkin harmi, ettei NIMH – rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (The Secret of NIMH) ollut isompi taloudellinen menestys vuonna 1982. Nythän sen arvostus on ihan uusissa lukemissa, mutta tuolloin Bluth joutui hakeutumaan yrityssaneeraukseen ja luopumaan mielenkiintoisen oloisista elokuvasuunnitelmista.

1980-luvulla Don Bluth Productions yhdisti voimansa Steven Spielbergin tuotantotaitojen kanssa, mikä johti muutamaan huippumenestykseen. Yksi niistä oli vuoden 1988 Maa aikojen alussa (The Land Before Time).

Maa aikojen alussa – ja sen varmaan tusina jatko-osaa – vakiinnutti ilmeisesti ainoan sen jälkeen sallitun dinosauruksia koskevan juonikuvion. Siinä nuo aikansa luomakunnan herrat kohtaavat lähestyvän maailmanlopun ja vaeltavat läpi autioituneen maan petoliskoja (koska kasvissyöjä hyvä, lihansyöjä paha) kohti legendojen vehreää laaksoa.

Animaation menestys saattoi vaikuttaa Spielbergin haluun tarttua Michael Crichtonin Dinosauruspuisto-kirjaan jo ennen sen julkaisua vuonna 1990. Joka tapauksessa vuonna 1993 ilmestyi elokuva Jurassic Park, joka esitteli osittain tietokoneella luotuja realistisia dinosauruksia.

Perimätiedon mukaan Robocop-elokuvassa (1988) yhteistyötä tehneet ohjaaja Paul Verhoeven ja efektiguru Phil Tippett ehdottivat Disneylle dinosaurusleffaa tieteistoimintahittinsä vanavedessä. ”Valitettavasti” samaan saumaan osui Pienen merenneidon käynnistämä Disneyn uusi nousu, ja erään eläinlajin joukkotuhoon päättyvä synkkä tarina jäi sattuneesta syystä huomiotta. Vasta vuosikymmen myöhemmin katsottiin, että tietokoneanimaatio oli kehittynyt niin pitkälle, että Dinosaurus kannatti rakentaa sen varaan. Paitsi että niin ei tehty.

Dinosauruksen alku on katselukokemuksena parasta ikinä. Se on kuin Jurassic Parkin kohtaus, jossa Sam Neill, Laura Dern ja Jeff Goldblum näkevät lukemattomia dinosauruksia laiduntamassa kuvankauniissa laaksossa, venytettynä viiteen vauhdikkaaseen minuuttiin.

Tietokoneanimointi on kuitenkin isolta osalta huijausta, sillä iso osa dinosauruksia ympäröivästä maailmasta on oikeissa ympäristöissä kuvattua taustaa. Siinä ei periaatteessa ole mitään vikaa, sillä olihan Disney aikaisemminkin menestyksekkäästi tehnyt elokuvia, joissa piirretyt hahmot seikkailivat todellisessa maailmassa tai päin vastoin, ja Dinosauruksessa yhdistely on pitkälti edelleenkin toimivaa. Silti siinä on kusetuksen makua, koska elokuvaa on myyty fotorealistisena tietokoneanimaationa.

Harhaanjohtavaa markkinointia suurempi synti on kuitenkin juuri tuo fotorealistisuus. Edellisessa osassa mainittiin tietokoneanimaation alkuaikojen näköharha, jossa tietokonetekniikan miellettiin tarkoittavan futuristisia aiheita. Toinen vastaava mutta tuolloin looginen väärä mielleyhtymä oli, että tietokoneanimaatio tarkoittaisi fotorealistisuutta. Oikeastihan millä tahansa tekniikalla toteutetun animaation suurin etu on todellisuuden kiehtova tyylittely.

Dinosauruksen tapauksessa valinta töksähtää, kun elävän oloiset hahmot alkavat puhua – varsinkin kun se tapahtuu melko epäonnistunein näyttelijävalinnoin (tässä tapauksessa puhutaan henkilökohtaisesta mielipiteestä vain alkuperäisversion äänistä).

Eikä siinä vielä kaikki. Isoimman mokansa Dinosaurus tekee, kun se Maa aikojen alussa -elokuvaa matkiessaan tuhoaa ensimmäisen vartin aikana esittelemänsä herkullisen rehevän maailman, johon katsoja suorastaan haluaisi sukeltaa. Sen jälkeen on luvassa tunti kurjuutta, julmuutta ja kuolemaa ruskeassa autiomaassa, usein myös yöaikaan tai kaiken huipentumana pitkässä jatkossa pimeässä luolassa. Ankeuden konseptia ei olisi voitu viedä pidemmälle, vaikka elokuva olisi vajonnut koomaan.

Animaation maailman ankeutta korostaa se, että jo ennen elokuvan ilmestymistä meilläkin oli ehditty nähdä vastaavaa tietokoneella-luotuja-dinosauruksia-todellisiin-maisemiin-yhdistettynä-mallia hyödyntävää hienoa ja värikästä BBC:n tv-sarjaa Walking with Dinosaurs. Disney oli tosiaan menettänyt edelläkävijän tai ainakin alan parhaan asemansa.

Vakiintunut juonihan on oikeasti maailman typerin, jos vähänkään tuntee esihistoriaa. Miksi ihmeessä pitäisi iloita jostain mystisen – ja kenen hemmetin ennustaman – salaisen laakson löytymisestä, kun tietää dinosaurusten ajan olevan joka tapauksessa ohi? ”Ne kuolee kuitenkin kaikki!” tekisi mieli sanoa tapahtumia seuraaville lapsille ja kertoa samaan syssyyn Joulupukista.

Todellisuuden kieltämisen pitäisi tietty olla omiaan kaltaiselleni muutoksen vastustajalle, eikä kaiken ikäisten pikkupoikien mielestä tietenkään ole olemassa mitään päheämpää kuin katsoa dinosauruksia tappelemassa keskenään. Disney-elokuvalta ei kuitenkaan odota tunnetta, että millä hetkellä hyvänsä David Attenborough tai Kenneth Branagh alkaa selostaa tapahtumia.

Dinosaurus (Dinosaur)
2000
Disney-klassikko #39
Katselukertojen määrä: 2
Erityistä: Brittiläisen (ja siten eurooppalaisen) luettelointitavan mukaan Dinosaurus ei kuulu Disney-klassikkojen listalle.

 

Aiheet: