Lilja (Oksana Akinshina) on 16 vuotias tyttö, joka asuu köyhässä ja kauttaaltaan fyysisesti ja henkisesti rapistuneessa venäläiskylässä yhdessä äitinsä (Lyubov Agapova) kanssa. Elämä ei ole antanut paljoa ilonaiheita ja illat kuluvat liimapussi kourassa. Liljan äiti ilmoittaa eräänä iltana, että hän on löytänyt itselleen uuden miehen ja muuttaa tämän kanssa Yhdysvaltoihin. Lilja saa jäädä odottamaan parempia aikoja aivan yksin. Rahaa ei ole ja Liljan kaverit hankkivat ”helppoa” rahaa äitiensä esimerkkiä noudattaen jalat levällään. Lilja jaksaa uskoa silti parempaan elämään ja hän ei halua myydä itseään, vaan löytää elämäänsä sen jonkin, kenen kanssa kaikki olisi mahdollista. Eräänä iltana hän tapaa ravintolassa Andrejin (Pavel Ponomaryov), joka kertoo olevansa Ruotsissa töissä ja voisi löytää myös Liljalle hommia vihannesfirmassa. Lilja rakastuu silmittömästi hyvin kohteliaaseen ja kilttiin poikaan, joka tuntuu arvostavan Liljaa myös ihmisensä. Andrej järjestää Liljalle passin ja matkalipun Ruotsiin, mutta jää itse vielä ”sukuloimaan” Venäjälle. Matka Ruotsiin muodostuu Liljan matkalipuksi todelliseen helvettiin.
Liljan tarina on syvältä kouraiseva ja hyytävän dokumentaarisesti kerrottu tarina, joita vastaavia olemme saaneet lukea myös lehdistä täällä Suomessa. Se tulee aivan katsojan iholle ja menee sen alle tavalla, joka ihan oikeasti tekee kipeää. Se nostaa pintaan sekavia tunteita, jotka eivät jätä rauhaan elokuvan jälkeenkään. Ihmisen julmuus ja toisen hyväksikäyttö tavalla, jossa kaikki ihmisarvot vedetään vessasta alas, tuntuu täysin mahdottomalta käsittää. Surun sekaisiin tuntemuksiin sekoittuu myös kiukkua. Miten tällainen on mahdollista aivan meidän kotikulmilla? Mikä on riittävä rangaistus tällaisille ihmishirviöille? Ohjaaja Lukas Moodysson on vielä autenttisuutta korostaakseen sijoittanut Ruotsin tapahtumat omaan kotikaupunkiinsa Malmööseen ja asiakaskuntana nähdään juuri niitä vanhoja pervoja, joita kadulla kävelee vastaan päivittäin. En ole hävennyt miessukupuolen takia koskaan näin kovasti.
Liljaa esittävä Oksana Akinshina on upea nuori näyttelijä, joka on ehtinyt ennen Liljaa tekemään ainoastaan yhden elokuvan. Hänen eläytyminen koskettavaan rooliinsa on täydellistä ja se kattaa koko inhimillisen tunneskaalan. Liljan oppii tuntemaan elokuvan aikana kuin hyvän ystävän, joka vain olisi todellisen avun tarpeessa. Liljaan ei voi suhtautua vain roolihahmona. Se on todellinen ihminen, jonka raateleminen fyysisesti ja henkisesti on konkreettinen hätähuuto katsojalle. Mutta mitä katsojakaan voi tehdä?
Ohjaaja Lukas Moodyssonille täytyy nostaa hattua siitä, että hän on tarttunut näin tärkeään aiheeseen. Hänen käsissään tarinasta ei ole tullut voivottelevaa paatosta, joka olisi ollut hyvinkin mahdollista. Tosiasiat lyödään kaunistelematta päin naamaa ja katsojan on vain koitettava selvitä siitä, kuten on Liljankin. Elokuvassa on nerokkaasti käytetty yhden tärkeimmän kohtauksen aikana Rammsteinin raivokasta kappaletta ”Mein Hertz Brennt” (sydämeni palaa), jota voisi äkkiä luulla kuin tuohon kohtaan kirjoitetulta. Tuo kyseinen kohtaus aloittaa elokuvan ja sillä se myös päättyy. Lilja 4-Ever on varmasti tämän vuoden rankin elokuvakokemus, joka oikeasti ansaitsee tulla katsotuksi, vaikka sen jälkeen mieli ei taatusti ole ylimmillään. Tältä aiheelta ei kukaan saa ummistaa silmiään.
Elokuvan ensi-ilta on 27.9.2002.