Pariisin vainotut

18.11.2010 14:28
MAA / / VUOSI GENRE ENSI-ILTA 19.11.2010

Vuonna 1942 juutalaisten arki miehitetyssä Pariisissa oli muuttunut kuukausi kuukaudelta tukalammaksi. Joseph ”Jo” Weismann oli 11-vuotias, kun heinäkuisena yönä Ranskan poliisi vangitsi hänen perheensä saksalaismiehittäjien käskystä. Heidät sijoitettiin 13 000 muun juutalaisen kanssa Pariisin pyöräilystadionille, jossa heitä pidettiin nälässä ja janossa.

Päiväkausien odottelun jälkeen nääntyneet perheet siirrettiin Drancyn kokoamisleirille, jossa heidät riisuttiin kaikesta omasta. Lopulta, heikkoina ja nujerrettuina, heidät pakattiin junavaunuihin ja lähetettiin kohti natsien tuhoamisleirejä.

Jo Weismann on yksi harvoista sodasta selvinneistä Pariisin juutalaisista. Weismann vaikeni järkyttävistä kokemuksistaan vuosikymmeniä, kunnes vuonna 1995 hän kertoi vaiheistaan julkisuuteen. Ranskassa miljoonayleisön kerännyt elokuva Pariisin vainotut perustuu Weismannin kokemuksiin. Roselyne Boschin ohjaus on tunteisiin vetoava selvitys kesän 1942 tapahtumista.

Tarinan keskiössä on Weismannin perhe, Jo (Hugo Leverdez), isä Schmuel (Gad Elmaleh) ja äiti Sura (Raphaëlle Agogué). Myös heidän ystäviensä ja naapuriensa vaiheita sivutaan. Velodromin ahtaudessa ja kuumuudessa juutalaisten oloja koettavat kohentaa lääkäri David Sheinbaum (Jean Reno) ja ei-juutalainen sairaanhoitaja Annette Monod (Mélanie Laurent), joka seuraa pidätettyjä kokoamisleirille.

Historiallista taustaa avataan kohtauksissa, joissa Hitler seurueineen nauttii vuoristoilmaa Kotkanpesässä. Vichyn hallituksen pääministeri Pierre Laval näytetään allekirjoittamassa juutalaisten pidätysmääräystä. Väkinäiset kohtaukset irvistävät irrallisina elokuvan kokonaisuudesta.

Pariisin vainotut on sentimentaalinen ja kliseinen elokuva, jonka sisarteoksena voi pitää Roberto Benignin keskitysleirikomediaa Kaunis elämä (1997). Boschin käsikirjoitus olisi kaivannut keskittämistä, nyt elokuvasta jää pirstaleinen ja tasapainoton vaikutelma. Bosch ei ole malttanut syventää tarinan lukuisia hahmoja, ja moni kiinnostava henkilö jää hahmotelman asteelle. Elokuvan musiikki on monista holokaustielokuvista tuttua: Richard Wagneria, Frédéric Chopinia ja Claude Debussya.

Ranskalaisten suhde toiseen maailmansotaan on ollut kipeä ja mutkikas. Miehitysaikaa alettiin käsitellä koulujen historiantunneilla perinpohjaisemmin vasta parikymmentä vuotta sodan jälkeen. Jacques Chirac oli Ranskan presidenteistä ensimmäinen, joka myönsi ranskalaisviranomaisten osallisuuden sota-ajan hirveyksiin. Joukkopidätyksistä oli kulunut yli 50 vuotta.

Roselyne Bosch on tehnyt tärkeän elokuvan vaietusta aiheesta. Pariisin vainotut on ranskalaisten synninpäästö: elokuva esittää tavalliset pariisilaiset pitkälti armollisessa valossa. Elokuvan mukaan räikeä rasismi oli miehityksen aikanakin melko harvinaista. Ongelmineenkin Boschin elokuvan voi katsoa edistävän ranskalaisten tervehtymisprosessia.

Niina Holm

Tähdet: ★★★

Pariisin vainotut – Traileri




Filmtrailer.com

Lisää luettavaa