Analyysi: The Mandalorianin ensimmäinen kausi lähenee loppuaan – Mitä puolenvälin jälkeen oikein tapahtuu?

Disney Plus -suoratoistopalvelun lippulaivana toimivan avaruusseikkailun tarkastelu jatkuu. Tällä kertaa pureudutaan sarjan 5. ja 6. jaksoon – ja legendaarisiin mittasuhteisiin paisuneen Tähtien sota -hahmon, Boba Fettin perintöön. Varoitus: Sisältää juonipaljastuksia!

29.10.2020 09:00

Katsottuani The Mandalorianin kaksi seuraavaa jaksoa (The Gunslinger ja The Prisoner) aloin ajatella Tähtien sota -elokuvien perintöä ja fanien osoittamaa rakkautta ja ihailua etenkin Imperiumin vastaiskussa nähtyä mandalorialaista palkkionmetsästäjä Boba Fettiä (Jeremy Bulloch) kohtaan.

Ymmärrän hyvin Boba Fettiin kohdistetun ihailun, vaikka en koskaan ollut hahmon fani. Hän on kasvoton ja vähäsanainen palkkionmetsästäjä, joka pääsee Millennium Falconin jäljille ja johdattaa Darth Vaderin Han Solon ja prinsessa Leian luo. Periaatteessa hän on kaikkea sitä mistä pikkupoikana kuuluu tykätä: salaperäinen soturi, jolla on kaikki jännät lelut rakettirepusta alkaen.

Näen hyvin, että nuoriin katsojiin Boba Fettin kohdalla vetosi se, että kuka tahansa voisi olla hänen maskinsa alla ja seikkailla pitkin galaksia palkkioiden perässä. Joten Imperiumin vastaiskun jälkeen moni jäi odottamaan, mitä palkkionmetsästäjä tekisi seuraavaksi. Tämä potentiaali tietysti loppui lyhyeen, kun palkkionmetsästäjä koki loppunsa Jedin paluun ensimmäisellä kolmanneksella. Omalla tavallaan Boba Fett oli Tähtien sota -elokuvien James Dean, koska aivan kuten monen liian aikaisin menehtyneen lahjakkaan nuoren ihmisen, niin myös hänen ympärilleen nousi omalaatuinen kultti. Moni fani halusi nähdä Fettin täydessä työn touhussa, joten Tähtien sodan oheismateriaali pyrki täyttämään tätä tarvetta.

Minun on heti aluksi tunnustettava asia, joka saattaa olla monen mielestä aivan päivänselvä, mutta joillekin tämä voi tulla yllätyksenä:

Tähtien sota -elokuvat ovat lapsellisia.

Ne ovat huvittavia, absurdeja ja täysin hullunkurisia fantasiatarinoita, jotka on tehty 8–14-vuotiaille lapsille, koska, jos totta puhutaan, niin elokuvasarjan tarkoitus on loppujen lopuksi myydä leluja lapsille.

Ymmärrän, että moni toistaa yllä mainitsemaani mantraa vähättelevään sävyyn, mutta itse en tuo tätä esille kritisoiden, vaan täydellä rakkaudella, koska loppujen lopuksi lapsellisuudessa ei ole mitään vikaa.

Omassa käsityskyvyssämme on vikaa siinä tapauksessa, jos emme pysty itse nauttimaan hyvästä viihteestä vain sen takia, että se on ensisijaisesti suunnattu alaikäisille katsojille.

The Mandalorian olisi mielestäni voitu tehdä myös esimerkiksi tietokoneanimaation keinoin, kuten Clone Wars ja Rebels, mutta tiedostan, että tällä tavoin se ei olisi samanlainen Disney Plus -palvelun lippulaivasarja, koska näytelty, niin sanottu live action -sarja on paljon enemmän valtavirtaa ja paljon vakavasti otettavampi ja menestyspotentiaaliltaan parempi kuin perinteinen tietokoneanimaatio. Tämän ovat osoittaneet todeksi Disneyn viimeaikaiset näytellyt live action animaatiot – tai no, Leijonakuninkaan uusintaversion tapauksessa kysehän on sataprosenttisesta animaatiosta, vaikkakin kovin realistisesta sellaisesta.

Animaation keinovalikoimasta ja realistisuudesta syntyvä ajatusketju on aivan oma suonsa, johon en nyt sukella. Tosiasiahan on se, että katsojia on monenlaisia. Osa ei pysty samastumaan animaatiohahmojen kokemaan tarinaan tai tuskaan, koska kyse on ”vain animaatiosta ja animaatiohahmoista”. Tämä on ihan ok, mutta on ymmärrettävä, että The Mandalorianin lapsellisen luonteen kieltäminen ja peittäminen aikuisestetiikalla ei poista sen pohjimmaista luonnetta. Pikemminkin minulle syntyy kuva epäkypsästä teinistä, joka yrittää olla jotain muuta kuin mitä hän oikeasti on.

Rakastan koko Tähtien sota -saagaa kaikesta lapsellisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri sen takia. En tietenkään tarkoita Jar-Jar Binksin tuomia pieruvitsejä, vaan tarinan ja maailman sisältämää mielikuvituksellisuutta ja selkeää, ymmärrettävää tarinaa. Selkeitä lapsille suunnattuja elokuvia tai tv-sarjoja ei tule vähätellä, koska mikään ei ole vaikeampaa, kuin dramaattisesti ymmärrettävän narratiivin rakentaminen.

Alkuperäinen trilogia on kasvutarina, joka herättää minussa toivoa ja pelkoa, koska siinä päähenkilöllä on oikeasti jotain menetettävää. Luken, Hanin ja Leian tarina oli mahdollista kertoa erilaisten teknisten innovaatioiden ansioista, ja se resonoi minulle edelleen niin vahvasti, että voin hyväksyä sarjan vikoineen päivineen. Ei Tähtien sota -elokuvia tarvitse tehdä Game of Thrones -tyyliin korkealla ikärajalla aikuiseen makuun, otsa kurtussa.

Tärkeintä Tähtien sota -tarinoissa olisi keskittyä kertomaan perustavanlaatuisia ja tiedostavia tarinoita, jotka käsittelevät meille tärkeitä ja samalla inhimillisiä, universaaleja aiheita, hyvän ja pahan kamppailua sieluissamme.

Tuon tämän esille, koska viimeksi katsomani kaksi jaksoa (The Gunslinger ja The Prisoner) eivät mielestäni sanoneet yhtikäs mitään. Ne upposivat juuri siihen suohon, jota pelkäsin sarjan alussa. Tekijät sokeutuvat omasta Tähtien sota -fanituksestaan ja toteuttivat omaa Boba Fett -fanifiktiotaan sen sijaan, että olisivat kertoneet hyviä yksittäisiä tarinoita, joissa päähenkilö voi menettää kaiken.

VIIKON TEHTÄVÄ MANDALORIALAISITTAIN

Viides ja kuudes jakso keskittyvät niin vahvasti fanittamaan sekä päähenkilönä nähtävää palkkionmetsästäjää ja Tähtien sota -universumia, että jaksojen loputtua ajatukseni löivät oikeasti tyhjää, eli ne eivät herättäneet minussa mitään tunteita. Olin täysin turta, koska tarinallinen aines lähenteli nollaa. Totta kai kussakin jaksossa oma oli juonensa, mutta jaksojen tapahtumat eivät tuoneet mitään selkeää uutta tietoa päähahmosta, hänen ja vauva-Yodan välisestä suhteesta, kenestä muusta puhumattakaan. Lisäksi mitään taustalla kulkevaa laajempaa konfliktia ei pedattu.

Tason lopahtaminen saattaa selittyä sillä, että tekijät eivät uskaltaneet edes yrittää mitään uutta tai erilaista, mikä on mielestäni pahin mahdollinen synti minkä tahansa sarjan kanssa. Mutta voi olla, että ehkä myös odotin ensimmäiseltä kaudelta liikoja. Kuulin The Mandalorianista puhuttavan, että tämä on sarja, joka palautti Tähtien sota -faneihin uskon Disneyn tuottaman jatko-osatrilogian jälkeen.

Kyse ei ole siitä, onko sarja innovatiivinen, vakavasti otettava tai isolla rahalla tehty – näitä kaikkia se todellakin on – vaan siitä, mitä sarjan tarina yrittää kertoa. Minulla on vielä kaksi jaksoa näkemättä, mutta tähän mennessä minusta tuntuu, että sarjan suurin ansio on se, ettei kukaan ole pahoittanut mieltään.

Tämä johtuu mielestäni siitä, että sarjasta puuttuu selkeä tarina – tai ainakin tähän mennessä tuntuu puuttuneen.
Voi olla, että ensimmäinen kausi haluttiin pelata varman päälle, että tekijät halusivat katsoa, miten yleisö siihen suhtautuu, jotta toisella kaudella voidaan laittaa kaikki peliin. Kuten tiedämme, niin tämä sama taktiikka ei todellakaan pelannut jatko-osatrilogian kanssa (krhhm, Force Awakens, katson juuri sinua), koska näiden laajempien tarinoiden kanssa pitää joko olla aina jokin suunnitelma tai päämäärä. Tai sitten tekijän pitää olla niin kehittynyt tarinankertojana, että hän pystyy tekemään sarjan kanssa mitä tahansa ja onnistuu pitäytymään koherenttina.

Koska jälkimmäisiä on harvassa, niin parempi suunnitella kaikki alusta asti hyvin.

Perinteisessä tarinankerronnassa jokaisen kohtauksen pitäisi kuljettaa tarinaa eteenpäin, tuoda jotain uutta tietoa hahmoista tai juonesta, tai lisätä draamaa ja sen panoksia. Kohtaus kohtaukselta muodostuvat jaksot, jotka taas kuljettavat laajempaa tarinaa ja konfliktia eteenpäin erilaisten käänteiden ja kuvioiden läpi.

Sarja on edennyt keskivaiheellaan siihen pisteeseen, että mandalorialainen palkkionmetsästäjämme saa joka jaksossa uuden tehtävän itselleen. Viidennessä jaksossa Mando suostuu nuoren palkkionmetsästäjän pariksi, koska hän tarvitsee valuuttaa aluksen korjaamiseen. Jaksossa kuusi sen sijaan kuljetaan ryöstöelokuvien maisemissa, kun Mandon entinen työkaveri pestaa hänet ryöstökeikalle neljän muun lainsuojattoman kanssa.

Molemmissa jaksoissa juonikuvio toistuu: Mando lyöttäytyy mukaan keikalle, hänet petetään ja lopulta hänen on osoitettava, kuinka vaarallinen ja fiksu hän oikeasti on. Jaksot ovat tyypillisiä badass -jaksoja, joissa työkaverit eivät usko tai luota Mandon kykyihin ja hän joutuu tilanteeseen, jossa voimankäyttö on ainoa keino selvitä.

Jaksot olivat mielestäni puuduttavia, koska ne eivät tarjonneet mitään uutta temaattisesti – tai oikeastaan mitenkään muutenkaan. Hajuton, mauton ja mitäänsanomaton jälki johtui omalla osallani siitä, että olen nähnyt nämä samat tilanteet tuhat kertaa aiemmin ja kaiken lisäksi paremmin toteutettuina ja viihdyttävämmin kirjoitettuina.

Rosoisesti ja gonzomaisen kieli poskessa toteutettu kulttiscifi Doctor Who on tapausesimerkki siitä, miten yksittäiset jaksot voivat toimia niin sanotulla viikon hirviö -kaavalla, mutta samalla monimutkaistavat ja luovat lisää draamaa hahmojen välille. Viikon hirviö -kaavassa jokaisessa jaksossa esitellään aina jokin uusi uhkaskenaario tai mysteeri, joka heidän tulee selättää.

Siinä missä The Mandalorian yli käyttää ystävä/liittolainen-paljastuu-viholliseksi -juonikäännettä, niin Doctor Who esittää usein mysteerin, jossa viikon hirviö paljastuu joksikin aivan muuksi kuin miksi sitä kuviteltiin. Varjoissa lymyilevä avaruushirviö ei useimmiten ole pahantahtoinen xenomorph, vaan pelästynyt ja traaginen olento, joka kohdataan empatialla. Hirviön tarkoituksena on peilata tai tuoda esille Doctor Whon päähenkilön eri puolia tai jakson teemaa.

Doctor Who on todellista liukuhihnalla toteutettua aikamatkascifiä, jossa tuotantoarvot eivät ole lähelläkään Disneyn viimeisteltyä ja sliipattua ulkokuorta. Silotellun pinnan sijaan Doctor Who tarjoaa aikamatkustavan Tohtorin muodossa hahmon, joka tekee aina kaikkensa, oli kyse sitten koko universumin tai yksittäisen olennon pelastamisesta. Hän on scifisarjojen oma Ethan Hunt. Tohtorin moraalia ja menneisyyttä on valotettu ja esitetty kyseenalaistavassa valossa, mutta hän on aina yhtä optimistinen, omalla hullunkurisella tavallaan.

Tohtorin monimutkaista tunne-elämää on mahdollista yrittää ymmärtää, vaikka hän on etäinen. Sama ei päde Mandoon. Kasvoton kovis, joka kulkee vauvan kanssa ympäriinsä, ei voi kantaa yksin koko sarjaa. Hänen rinnalleen tarvittaisiin joku, joka pystyisi hiukan tuomaan henkilökemiaa sarjaan. Mando tapaa jokaisessa jaksossa katsojille uusia kasvoja, joten mitään merkitsevää ei ehdi syntyä hahmojen välille. Tuntuu pikemminkin siltä, että Mando kulkee tehtävästä tehtävään ilman minkäänlaista syvempää reflektiota. Kaikki hänen kokemansa kimpoaa palkkionmetsästäjän psyykestä kuin laserammus hänen haarniskastaan. Tietysti Mandolla on oma traumaattinen menneisyytensä, josta hänen käytöksensä kumpuaa, mutta ryöstökeikkajaksossa annetaan ymmärtää, että Mandolla olisi ollut villi nuoruus, josta hän ei ole ylpeä.

En kuitenkaan ymmärtänyt, että miksi Mandolle oli tärkeää, että vankila-aluksen miehistön jäsen tulee säästää. Onko hänellä jonkinlainen moraalikoodisto? Onko hän muuttunut niistä ”vanhoista” ajoista, johon hänen tuttunsa viittaa? Eipä kohtaus itsessään oikein edennyt mihinkään, koska vartija tapettiin joka tapauksessa. Lisäksi Mandon toimet ovat hiukan ristiriitaiset, koska hän toisaalta säästi ryöstöporukan hengen, mutta lainsuojattomien pieni avaruusaseman tuhon hän välillisesti aiheutti.

Arvostaako Mando elämän pyhyyttä vai ei?

Kyse ei ole siitä, saako hän tappaa vai ei, josta on käyty keskustelua myös esimerkiksi Christopher Nolanin Yön ritari -trilogian myötä – ja tähänkään loputtomaan suohon en nyt sukella – vaan Mandon tapauksessa katsojan pitäisi saada ymmärtää, mihin hän uskoo. Asioihin vain viitataan, mutta niitä ei käsitellä.

Palkkionmetsästäjän taustatarinaa pitäisi avautua katsojalle draaman kautta, mutta kun tarinat liikkuvat pinnallisten konfliktien tasolla, niin kovin paljoa ei voi jäädä käteen. Tekijöiden pitäisi jotenkin onnistua päästämään katsojat Mandon kokemusmaailmaan sisälle. Jos en katsojana ymmärrä hänen motivaatioitaan tai valintojaan, niin miten voin samastua kasvottomaan päähenkilöön?

Sarja yrittää vihjailla ja tuoda esille eri puolia Mandosta, mutta en edelleenkään ymmärrä, mistä tarinassa on kyse. Jaksoissa jatkuvasti vihjaillaan, että Mando ei pidä droideista. Toivottavasti tämä hahmojen mainitsema seikka nousee vielä käsittelyyn tarkemmin ennen kuin se on alustettu puhki.

Toivotaan, että ensimmäisen kauden viimeiset kaksi jaksoa tarjoaisivat edes jotain vastauksia tai että ne onnistuisivat käsittelemään Mandoa jollain mielenkiintoisella tai rikkaalla tavalla.

Mutta toisaalta en olisi yhtään yllättynyt, jos tarina jumiutuisi vain Boba Fett -fanikultin palvelemiseen.

Mielenkiinnolla odotan, miten kauden finaalissa käy.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Kirjoittaja on lappeenrantalainen elokuvia hamstraava jyrsijä, joka haluaa yhtä suurella intohimolla sekä rakastaa että kyseenalaistaa Tähtien sota -tarinoita ja sitä, kuinka kulutamme niitä, vaikkei sitä päälle päin uskoisikaan.

Lisää luettavaa