Analyysi: Tuottiko The Falcon and The Winter Soldier pettymyksen? Tästä sarjassa on kyse

Disney Plus -palvelun alkuperäissarjojen tarkastelu jatkuu. Tällä kertaa luvassa Marvelin tuottaman The Falcon and The Winter Soldier -alkuperäissarjan arvostelu.

Marvelin nelosvaiheen tarinoissa on se upea piirre, miten aiemmissa elokuvallisen universumin draaman kaaren vaiheissa vähemmälle huomiolla jätetyt sivuhahmot on mahdollista nostaa päärooliin. Näiden tv-sarjojen myötä karismaattiset ja taitavat näyttelijät saavat enemmän ruutuaikaa ja pääsevät tutkimaan hahmojaan pidemmän kaavan kautta.

WandaVision esitteli Paul Bettamyn Visionin ja Elisabeth Olsenin Wanda Maximoffin pariskunnan tilannekomedioiden viitekehyksessä. The Falcon and The Winter Soldier sen sijaan ottaa esikuvakseen buddycop-genren parittaessaan Anthony Mackien Haukan ja Sebastian Stanin Talvisotilaan.

Mutta onnistuuko uutuussarja olemaan häkellyttävä kuvaus amerikkalaisen yhteiskunnan moderneista haasteista ja ongelmista, vai onko sarja vain tyhjää puhetta ja epäloogista hahmopsykologiaa?

Sukeltakaamme hetkeksi Marvelin aiempien teosten pariin.

GENRET JA MARVELIN UNIVERSUMI

Marvelin elokuvat ovat pääosin genreltään toimintaelokuvia. Ne eivät ole temaattisesti syviä tutkielmia hahmoista tai ihmiskunnan ongelmista. Vaikka osa Marvelin elokuvista on onnistuneita, ne usein jäävät teemansa osalta pintapuolisiksi viihdeleffoiksi. Marvelin supersankaritarinat ovat ottaneet vaikutteita eri genreistä, pääosin pitäytyessään tutun kaavan mukaisessa huumorilla höystettyjen toimintaseikkailujen identiteetissä: jokaisen elokuvan lopussa on oltava kunnon turpakäräjät.

Päähenkilöiden hahmonkehitys paikantuu Marvelin elokuvauniversumin ensimmäisiin elokuviin: Iron Manissa Tony Stark näkee omat virheensä ja lopettaa asekaupan. Thor oppii Thorissa olemaan vähemmän koppava ja parempi hallitsija. Steve Rogers alias Kapteeni Amerikka kasvaa henkisesti ja fyysisesti omaan rooliinsa sodan propagandakoneiston osasta suoraselkäiseksi toiminnan mieheksi elokuvassa Captain America: The First Avenger. 

Näiden alkuperäisten tarinoiden myötä sarja on harvoin joutunut ottamaan uutta suuntaa draamalleen. Aina on löytynyt jokin uusi ulkopuolinen uhka, joka yhdistää sankarimme. Jatko-osien esittelemät konfliktit ovat usein olleet kokonaisuuden kannalta vähäpätöisiä tai kokonaan peruutettavissa, eivätkä hahmot ole joutuneet käsittelemään omia ristiriitojaan tai tekojensa seurauksia.

Iron Man 3 päättyy Tony Starkin päätökseen tuhota pukunsa ja lopettaa supersankarielämänsä, kunnes seuraavassa tarinassa hän pyörtää päätöksensä ja taas jatkaa pukujen rakentamista. 

The Falcon and The Winter Soldierin edeltäjät ovat Captain America -elokuvat, joille sarja pyrkii olemaan loogista ja henkistä jatkumoa. Tämä on tarina uuden Kapteeni Amerikan synnystä. Viimeisessä jaksossa lopputekstien otsikossa Falcon jopa vaihtuu Captain Americaksi.

Mutta mistä elokuvista tutun Kapteeni Amerikan taru alkoi?

Steve Rogers (toisen mahdollisuuden supersankarielokuvien parissa saanut Chris Evans) on Marvelin Kapteeni Amerikka – kavereiden kesken Kapu. Hän on toisen maailmansodan aikana luotu supersotilas, joka taistelee Marvelin fiktiivisiä supernatseja, eli HYDRA-järjestöä, vastaan.

Kapun omat elokuvat Captain America: The First Avenger, Captain America: The Winter Soldier ja Captain America: Civil War ovat Marvelin elokuvauniversumin selkeimpiä toimintaelokuvia. Niissä on kaikista eniten oikeita stuntteja ja vanhaa kunnon käsikähmää (tai kuten jenkit sanoisivat: hand-to-hand-combat).

Kuten muut Marvelin ensimmäisen vaiheen elokuva, myös Kapun ensimmäinen oma elokuva on omassa genressään todella toimiva sotaseikkailu. Ilman ensimmäisen aallon pohjatyötä, koko Avengers-saaga olisi ollut vaarassa kuivua kasaan. Steve Rogersin hahmo edustaa periamerikkalaista ideaalia, jossa korostuvat hyvän asian puolesta taisteleminen, heikoimpien auttaminen, toveruus ja periksiantamattomuus.

Captain America: The First Avenger on henkeen ja vereen sarjakuvamainen supersankarielokuva. Se on mustavalkoinen seikkailu, jossa pahikset ovat natseja. Nämä kaverit tunnetaan elokuvahistorian vakionyrkkeilysäkkinä, joten heidän motivaationsa ei selittelyjä kaipaa. Punakallo (Hugo Weaving) on voimaa ja valtaa havitteleva megalomaanikko.

Elokuva on kuitenkin tarpeeksi fiksu nojatakseen Kapteeni Amerikan oikean elämän taustaan: Marvelin supersankari toimi toisen maailmansodan aikana amerikkalaisena sotapropagandana. Tarina dramatisoi tämän osuvasti asettaessaan Rogersin kiertäväksi esiintyjäksi, vaikka Kapu olisi mieluummin taistelemassa natseja vastaan. Kapu vetää vale-Hitleriä turpaan joka iltaisessa esityksessä.

Russon veljesten, Anthonyn ja Joen ohjaama, kehuttu jatko-osa Winter Soldier yrittää tehdä sen, mitä loistavat jatko-osat tekevät: tyhjänpäiväisen toiston sijaan elokuva yrittää syventää edellisen osan teemoja ja tutkia Kapun hahmoa.

Kapu oli omassa elementissään 40-luvulla, mutta 2000-luku asettaa uudet, omat haasteensa. Winter Soldier yrittää sekoittaa edellisen osan mustavalkoisuutta modernin maailman harmaan sävyillä. Jatko-osa yrittää ottaa mallia 70-luvun vakavista vakoiluelokuvista, kuten Sydney Pollackin ohjaama Korppikotkan kolme päivää (1975). Elokuvassa jopa nähdään samaisesta esikuvasta tuttu veteraaninäyttelijä Robert Redford. 

Winter Soldier ei kuitenkaan ole ohjaaja Alan J. Pakulan (Klute – yksityisetsivä, Parallax View – ansa ja Kaikki presidentin miehet) hengessä tehty paranoiditrilleri. Elokuva ei lähde kyseenalaistamaan periamerikkalaista patriotismia tai tutkimaan Steve Rogersin psyykettä. 

Hahmonhan kuuluu edustaa puhdasta periamerikkalaista partiolaishenkeä, joka hakkaa natseja turpaan.

Jatko-osassa Steve Rogers joutuu kohtaamaan SHIELD -organisaation Patriot Act -tyylisen valvontaprotokollan. Voisi luulla elokuvan pyrkivän kommentoimaan 2000-luvun valvontayhteiskunnan vaaroja, mutta tämä kaikki vedetään periaatteessa vessasta alas. Tarinassa paljastuu, että SHIELD ei ole SHIELD, vaan HYDRAn jäsenten saastuttama – no – uusi uljas HYDRA. Nyanssit hyvästeltiin, jotta kuvaan saatiin raahattua pahat natsit.

Rogersin patriotismissa ei ole mitään, mistä tarvitsee kriisiytyä, kun pahan maailmanvalloitussuunnitelman takana eivät olekaan omat liittolaiset ja ystävät, vaan edellisestä elokuvasta tuttu, sama vanha natsiorganisaatio. Pitää muistaa, että Marvel saa elokuviensa tekemiseen tukea Yhdysvaltojen armeijalta muun muassa kaluston käyttämisen ja hyödyntämisen osalta, joten tietysti kaikenlainen kritiikki armeijan toimintatapojen suuntaan on ehdoton ei. 

Armeijan edustajilla on sanavaltaa käsikirjoitukseen. Muistakaa lapset: oma napa saadaan näyttämään puhtaalta, kun se pestään propagandalla.

Winter Soldier on mielenkiintoinen ja tylsä, koska se on uusimpien James Bond -elokuvien tapaan samankaltainen viihteellinen hahmon tutkielma, joka periaatteessa kysyy: ”onko tämä hahmo vanhentunut 2000-luvulla?”, mutta samalla ohittaa oman kysymyksensä toistamalla vanhoja totuttuja asetelmiaan. Marvelin elokuvissa on havaittavissa selkeä kaava, joka toistuu elokuvasta toiseen: paha on joku sinusta ulkopuolinen, jota voi vetää turpaan. Toisaalta olisihan se ollut aika radikaalia, jos Winter Soldierin kaltainen, isoilla toimintakohtauksilla varustettu viihdepläjäys, olisi loppunut epämiellyttävään totuuteen: jos emme ole tarkkana, meistä kaikista voi paljastua natseja.

Marvelin elokuvissa päähenkilöiden nyansseja tai virheitä ei tutkita, koska hahmot ovat joko hyviä tai pahoja. Hyviksille annetaan ja he antavat toisilleen nopeasti anteeksi, aivan kuten Captain American kolmas sooloelokuva, Civil War osoittaa. 

Tony Starkin (Robert Downey Jr.) ja Steve Rogersin välinen kahtiajako on vain näennäinen riita. 

Vielä saman elokuvan aikana mahdolliset kauaskantoiset seuraukset vesitetään rauhan ja yhteistyön osoituksen myötä. Civil War haluaa esittää poliittisista syistä jakautuneen Kostajien rivistön, mutta Kapu lähettää saman elokuvan lopussa Starkille puhelimen, jolla kaverukset voivat olla yhteydessä.

Aivan kuin Marvelin elokuvat pelkäisivät pahoittamasta katsojan mieltä. 

Viihdyttämisessä ei ole lähtökohtaisesti mitään vikaa. Nautin itsekin isoista ja mielikuvituksellisista toimintaelokuvista ja spektaakkeleista, joita Marvel tuottaa menestyksekkäästi. Siinä vaiheessa, kun elokuvan tarina suoraan kertoo käsittelevänsä isoja teemoja, se samalla piirtää itselleen oman arvostelutaulukkonsa. Onko tämä toimiva kuvaus? Onko elokuva itselleen uskollinen vai ohittaako se teemansa tiukan paikan tullen?

Jos Winter Soldier väittää olevansa paranoiditrillereiden hengen heimolainen, arvostelen sitä teoksen itsensä asettamien kriteereiden perusteella.

IKUISUUS-SAAGAN JÄLKEEN

Infinity War tuntui aluksi isolta vedenjakajalta Marvel-kaanonissa. Se oli ensimmäinen iso studioelokuva vuosiin, joka on päättynyt sankareiden häviöön ja täydelliseen epäonnistumiseen. Muistan olleeni tästä ratkaisusta innoissani, vaikka syvällä sisimmässäni tiesin, että tomuksi ja tuhkaksi haihtuneet, suositut hahmot tultaisiin palauttamaan takaisin tarinaan tavalla tai toisella.

Marvel on niin monta kertaa pyörtänyt omia draamallisia ratkaisujaan, että ainakaan itse en katsojana odota Marvelilta suurta dramaattista käännettä. Kaikki on tulevan vihjailua ja kiusoittelua. Itseasiassa odotan, millä keinolla Tony Stark tuodaan takaisin tarinaan. 

Odotan viihtyväni Marvel-elokuvien parissa, missä ei ole mitään vikaa. Ne harvoin kyseenalaistavat mitään, minkä voin hyväksyä. Ei jokaisen toimintaelokuvan tarvitse olla yhteiskuntakriittinen teos. 

Odotan Marvelilta huumoria ja karismaattisia näyttelijöitä.

Mutta jos elokuva tai tv-sarja väittää minulle kiven kovaa käsittelevänsä jotain, mutta ei sitä oikeasti tee, se ei minulle passaa. Antakaa minulle toimiva, taidolla ja rakkaudella tehty viihdyttävä toimintaelokuva, jossa on hyvät hahmot ja tarina.

Usein kaikista yksinkertaisinkin asia on kaikista vaikein toteuttaa.

Genre on yksi työkalu, jolla samankaltaisia tarinoita on mahdollista erottaa toisistaan. Marvelin elokuvauniversumi on pääosin pyrkimyksissään – kuten vanha sananlasku sanoo – aina halunnut saada koko kakun ja syödä sen samalla. Poikkeuksina tähän ovat olleet Black Panther ja Thor: Ragnarok.

Joten miten tämä uusi sarja sijoittuu Marvelin kaanoniin?

KAPTEENIN PERINTÖ

The Falcon and the Winter Soldier vaikuttaa jatkavan Kapteeni Amerikka -saagaa yllättävän hahmolähtöisistä tunnelmista. 

Sarjan nimi voisi yhtä hyvin olla Captain America: The Legacy, kun puoli vuotta Avengers: Endgamen tapahtumien jälkeen Sam ”Haukka” Wilson epäröi astua Steve Rogersin saappaisiin uudeksi Kapteeni Amerikaksi. 

Samaan aikaan Bucky ”Talvisotilas” Barnesin menneisyys HYDRAn kaaoksen instrumenttina kummittelee häntä. Kun Sam antaa Kapteeni Amerikkaa symboloivan kilven Yhdysvaltain valtiolle, Bucky turhautuu ja tavallaan vahingossa lyöttäytyy Samin kanssa Lipunmurskaajien, uuden kansainvälisen terroristi/vapaustaisteluliikkeen tutkimiseen. 

Paljastuu, että Lipunmurskaajien ytimen muodostaa joukko supersotilaita, jotka ovat saaneet samaa seerumia, jota muuan Steve Rogers sai.

Samaan aikaan eräänlaisena PR-temppuna USA:n hallitus värvää kunniamitalein varustetusta John Walkerista (Wyatt Russell) uuden Kapteeni Amerikan. Uusi Kapu vaikuttaa aluksi kelpo tyypiltä, mutta lopulta kalpenee vertailussa esikuvaansa paljastuessaan äkkipikaiseksi pikkumieleksi, joka ei kestä kilven mukana tulleita odotuksia ja paineita.

Parin Lipunmurskaajien kanssa koetin epäonnistumisen siivittämänä Sam ja Bucky vapauttavat Civil Warista tutun paroni Zemon (Daniel Brühl) vankilasta, jotta he pääsisivät Lipunmurskaajien supersotilaiden ja heidän seeruminsa jäljille. Zemo auttaa heitä vain, koska hän haluaa tuhota kaikki supersotilaat maailmasta. Sarjan kohokohta on kohtaus, jossa Zemo tanssii. Luit oikein.

Jos olet nähnyt sarjan, niin tiedät, että Lipunmurskaajat voitetaan ja – mikä tärkeintä – Samin omistama vene saadaan remontoitua.

Käydäänpä läpi sarjan antia tarkemmin kohta kohdalta.

Sam ja Bucky

Sarjan keskiössä oleva dynaaminen duo, Sam Wilson ja Bucky Barnes, ovat parhaimmillaan kuin buddycop-toimintakomediasta (tai romanttisesta komediasta): kaksikon väliset kemiat ja vuoropuhelut toimivat todella hyvin. He vihaavat toisiaan, joten tietysti heidän pitäisi vain sopia riitansa ja tajuta, että he kuuluvat yhteen.

Samin ja Buckyn välinen terapiasessio on hauska ja epäammattimaisin istunto, jonka olen koskaan nähnyt tv-sarjassa. Ymmärrän, että tässä haetaan kahden hahmon välisen konfliktin kärjistymistä, jotta molemmat voisivat artikuloida, etteivät he halua nähdä toisiaan enää koskaan. Katsojina tietysti toivomme, että he pääsevät yhteisymmärrykseen ja löytävät tukea toisistaan. 

Molemmista näyttelijöistä huokuu karismaa ja hahmojen sisäinen, eletty elämä, joka ei ole päässyt esille aiemmissa elokuvissa. Tämä on ollut erityisen kivuliasta etenkin Buckyn hahmon kannalta. Buckyn olisi pitänyt olla paljon isompi hahmo aiemmissa elokuvissa, mutta sen sijaan hän on toiminut vain pelastettavana kaverina ja Steve Rogersin motivaationa. Hyvä ystävä Bucky on pulassa? Kapu haluaa tehdä kaikkensa pelastaakseen hänet.

Bucky jää yksiulotteiseksi hahmoksi heti elokuvasarjan alussa. Hänet esiteltiin jo Captain America: The First Avengerissä. Vaikka pidin tuosta ensimmäisestä elokuvasta, muistin Winter Soldieria ensimmäistä kertaa katsoessani ainoastaan kujalla käydyn kohtauksen Steven ja Buckyn välillä. Winter Soldierissä Bucky on tarinan pahis ja antagonistinen voima, mutta myöhemmissä osissa aivopesustaan selvinneenä hän pysyy tyhjänä tauluna massiivisen hahmogallerian joukossa. Edelliset elokuvat eivät ole tehneet hänellä mitään, mikä on harmi, koska Sebastian Stan on upea esiintyjä.

Vasta The Falcon and The Winter Soldier löytää aikaa ja sukeltaa tarkemmin Buckyn painajaisiin ja tunteisiin. Mutta aivan kuten WandaVision jätti toivomisen varaa surun kuvaamisessaan, myös Buckyn traumat jäävät lopulta sivuseikaksi, kun lähdetään terroristijahtiin. Hänen ja Samin välinen vuorovaikutus alustetaan ongelmalliseksi, mutta tarina oudosti tiputtaa tämän ytimestään täysin pois. 

Tämä tuntuu minusta jälleen siltä, että tekijät eivät joko osaa tai uskalla tehdä hahmojensa kanssa mitään dramaattista. Marvelin jättimäisessä palapelissä on niin monta liikkuvaa osaa, että pienikin kehitys hahmoissa voi järkyttää elokuvauniversumin tasapainoa. Peruspalikat olivat taas kohdillaan. Sam ja Bucky olivat alussa napit vastakkain, kunnes he löysivät yhteisen sävelen ja kunnostivat yhdessä Samin venettä. Hahmoilta vain puuttui selkeä kasvuntarve, joka olisi pitänyt artikuloida selkeällä dramatisoinnilla.

Toiseksi viimeisessä jaksossa Sam ja Bucky juttelevat ja aivan liian kätevästi heidän välinen skismansa on käsitelty. Aivan kuten Zemo vain napataan ja heitetään takaisin vankilaan. 

Ja tästä pääsemme Sam Wilsoniin, joka loppujen lopuksi päättää ottaa Kapteeni Amerikan kuvainnollisen viitan harteilleen. Alussa hän palauttaa kilven ja kun uusi wannabe-Kapu nousee kuvioihin, meidän katsojien on tarkoitus kannustaa Samia ottamaan kilpi epäkypsältä ja epävarmalta, kiukuttelevalta mieslapselta – jota Kurt Russellin poika (!) Wyatt näyttelee loistavasti sillä materiaalilla, mikä hänelle on suotu. 

Mutta minkä oppitunnin Sam oppi itsestään tai Kapteeni Amerikan symboliikkaa huokuvasta kilvestä? Tiedän, että hän on epävarma Kapun manttelin perimisestä, mutta mikä oikeasti muuttui? Minkä tärkeän asian Sam oppi? Millä tavalla hän on erilainen tarinan lopussa?

Sarja tekee kuten The Winter Soldier teki edellä: se nostaa isoja poliittisia aiheita esille, mutta tarina ei kytke mitään näistä aiheista itseensä, omaan keskuskonfliktiinsa tai hahmojen läpikäymiin haasteisiin.

Sam saa esimerkiksi tietää, että on olemassa tummaihoinen supersotilas, niin sanottu ”musta Kapteeni Amerikka”. Isaiah Bradley (Carl Lumbly) oli ensimmäisen tummaihoinen supersotilas, mutta hänellä oli täysin päinvastainen kohtalo kuin Steve Rogersilla. Bradleyn kokemukset yhdistyvät afroamerikkalaiseen ristiriitaiseen kokemukseen, jossa patriotismi ja rasismi yhdistyvät. Mitä tarkoittaa puolustaa maata, joka vihaa sinua? 

Mutta Samin kokemukset ovat täysin päinvastaiset. Hän on puolustanut maataan ja väittää ymmärtävänsä tuskaa ja vihaa ja turhautumista, mutta me emme pääse näkemään tai todistamaan Samin mielen lujuutta. Sam ei joudu kohtaamaan Bradleyn saamaa, epäreilua kohtelua. Yritän sanoa, että Samin luonnetta ei oikeastaan mitata millään lailla sarjan aikana. Alussa hän yrittää hakea pankista lainaan siskonsa kanssa, mutta nihkeä pankkivirkailija tai yksi poliisien tekemä pysäytys kadulla ei ole sama asia kuin nihkeä aika vankeudessa ja koekaniinina, samaan aikaan kun rakkaillesi kerrotaan valheellinen tarina menehtymisestäsi. 

Kokemuksistaan huolimatta Sam Wilson on täysin sama hahmo kuin tarinan alussa. Hän on ollut Kapteeni Amerikan rinnalla aina The Winter Soldierista asti, ja kuten Kapu, hän ei ole joutunut kyseenalaistamaan omaa patriotismiaan tai uskoaan esimiehiinsä, järjestelmään tai sen tarvitsemaan muutokseen. 

Kuvaavana esimerkkinä on toiseksi viimeisen jakson outo harjoittelumontaasi: Sam harjoittelee kilven kanssa kiivaasti, jotta hän olisi Kapteeni Amerikka -tittelin arvoinen. Montaasissa ei ole mitään vikaa, paitsi se, että aiemmassa kohtauksessa näimme, miten vaivattomasti Sam heitteli kilpeä puusta toiseen kimpoilemalla Buckyn kanssa. Kun sarja on täynnä tällaisia pieniä, outoja valintoja, minulle tulee tunne, että tekijöillä on pallo hukassa. Elokuvakerronnan yksi perusperiaate on pohtia, miten edellä esitetty vaikuttaa tulevaan. 

Jos Sam olisi joutunut alussa kohtaamaan rasistisia kommentteja, vihaa, vähättelyä tai kilpi olisi viety häneltä pois, sarja voisi oikeasti käsitellä asioita, joita se nyt luulee käsittelevänsä.

Palaan vielä tarkemmin tässä tekstissä Samin pitämään isoon puheeseen sarjan viimeisessä jaksossa, mutta ennen sitä käsittelen sarjan muita hahmoja.

Walker – moderni Kapteeni Amerikka?

Jos Steve Rogers oli 1900-luvun periamerikkalaisen partiopojan ideaali, John Walker on tuon ideaalin pimeä puoli, joka on aina ollut osa amerikkalaista yhteiskuntaa. Jos Rogers on kiusatun puolelle asettuva puolustaja, Walker on toisia suutuspäissään tönivä, kiusaava öykkäri. 

Periaatteessa sarja tekee fiksusti esitellessään Walkerin alussa sympaattisessa valossa. Hän on otettu kunniasta ja vastuusta, jota Kapteeni Amerikan vibraniumista tehty kilpi edustaa. Parrasvaloissa on helppo paistatella, mutta kentällä Walkerin todellinen luonne tulee esiin. 

Sarja jättää paljon katsojan tulkinnan varaan, koska Walkerin asenne vaihtuu ilman mitään kontekstia. Toisessa jaksossa vihjaillaan Walkerin pimeällä puolella ja heti seuraavassa jaksossa hän huutaa todellisen öykkärin tavoin ylimielisesti siviilille. Mistä tämä kaikki kumpuaa? En voi olla alleviivaamatta, miten tärkeää hahmon ajatusmaailman dramatisoiminen on tarinan selkeyden kannalta. 

Walker on sivuhenkilö Samin ja Buckyn tarinassa, mutta tästä huolimatta hän on yksi sarjan neljästä päähenkilöstä. Vaikka katsojat vihaavat häntä, ei se tarkoita ettemmekö voisi ymmärtää häntä. Walker on pikkumainen, joka ei kestä oman voimansa vähättelyä. Kun wakandalaiset soturit kukistavat Walkerin Zemon hotellihuoneessa, hän on murtunut sisäisesti. Hänen itsetuntonsa on kanamunan kuoren ohut. Mikään ei ole hänelle pahempaa kuin hävitä taistelu naisille.

Sarjan – ja ehkä koko MCU:n – pysäyttävin kuva on Walker verisen kilven kanssa, kun hän on juuri suutuspäissään tappanut supersotilasterroristien jäsenen, erään opettajan. Voimme loogisesti päätellä, miten Walker päätyi tähän tekoon. Näimme juuri Walkerin todistavan taisteluparinsa kuoleman. (Pakko sanoa sen verran kyseisestä kohtauksesta: koko tilanne oli hiukan huvittava, koska kaikki yrittävät tappaa toisiaan, mutta sitten kun joku kuolee, niin toiminta lakkaa – aivan kuin tämä ei olisi edes ollut tarkoitus! Mitä?)

Meille ei ennen tapahtumaa tai tapahtuman jälkeen päästetä ymmärtämään Walkerin tunteita. Mitä Walker on oikeasti kokenut kentällä taisteluparinsa kanssa? Onko heidän suhteensa oikeasti tasapuolinen toveruus, vai onko Walker kaksikon johtaja? Kun Walker kertoo edesmenneen taisteluparinsa vanhemmille, että Lemar oli poikkeuksellinen ja ainutlaatuinen, puhuuko hän totta? Miten meidän pitäisi tähän tietoon suhtautua? Olivatko he oikeasti läheisiä vai valehteleeko Walker itselleen? Olivatko he oikeasti erityisiä toisilleen?

Murhan jälkeen Walker menettää kilpensä taistelussa Samin ja Buckyn kanssa. Kilven menettämisen lisäksi hän menettää maineensa ja tittelinsä oikeudessa. Walker avautuu suu vaahdoten, miten Yhdysvaltojen hallitus teki hänestä sellaisen kuin hän on; hän vain seurasi määräyksiä. Walker maalaa itsestään traagisen uhrin, mutta jälleen kerran en tiedä, miten meidän pitäisi tähän suhtautua. Walker toimi meidän silmissämme täysin oman päänsä mukaan. Kukaan ei ollut hänen yläpuolellaan, tai ainakaan sarja ei esittänyt hänen olevan tilivelvollinen kenellekään.

Yrittääkö Walker päästää itsensä pälkähästä uppoutumalla itsepetoksen suohon vai onko hän vain traaginen osa Yhdysvaltojen sotakoneistoa? Walkerin hahmosta kumpuava metafora ja yhteiskunnallinen kritiikki jää parhaimmillaan hämyisen, utuisen verhon taakse.

Ennen kuolemaansa Lemar ”Taistelutähti” Hoskins (Clé Bennet) kehuu Walkerin tilannetajua ja päätöksentekokykyä, mutta hänen näkemyksensä Walkerista johtajana ovat täysin ristiriidassa katsojalle esitettyjen tapahtumien kanssa. Vasta viimeisessä jaksossa näemme Walkerista sen puolen, johon Taistelutähti viittasi. Walker pelastaa pakullisen poliitikkoja putoamasta kuolemaan, sen sijaan, että lähtisi ”terroristien” perään (selitän lainausmerkit kohta).

Yhtäkkiä sarja päättää, että Walker on hyvien puolella. Hänen syntinsä ovat hyvästä teosta anteeksi annetut. Heti seuraavassa kohtauksessa Walker juoksee Buckyn ja Samin kanssa, ja jopa saa pienen toverillisen vitsailuhetken Buckyn kanssa napatessaan supersotilaat satimeen. Jälleen Marvelin kirjoittajat sortuvat omaan sudenkuoppaansa: he esittelevät pintapuolisesti moniulotteisen hahmon ja konfliktin, mutta edes kuuden tunnin aikana he eivät onnistu dramatisoimaan Walkerin kehitystä ideaalin edustajasta sen varjopuoleksi – ja äkisti takaisin. 

Walker murhasi suutuspäissään, kylmäverisesti armoa anelevan opettajan. Sarja vaikutti käyttävän tätä draaman polttoaineena, mutta toisin kävi. Sam tai Bucky eivät edes mainitse tai nosta esille Walkerin käytöstä, koska juonen on kuljettava eteenpäin.

Ehkä Walkerin taustat ja tekojen seuraukset jätetään auki, koska jos sarja uppoutuisi Yhdysvaltojen armeijan toimintaan laajemmin, käsikirjoitusta ei hyväksyttäisi ja tukea ei tulisi. Sarja olisi mahdotonta kuvata ilman Amerikan armeijan tukea. Toinen vaihtoehto on, että tekijät eivät tiedä, mitä he hahmolla yrittävät kertoa katsojille. 

Kumpikaan vaihtoehto ei mairittele sarjaa, mutta edes Walker ei ole sarjan typerryttävin asia.

Karli ja Lipunmurskaajat

Karli Morgenthau (Erin Kellyman) on Lipunmurskaajien johtaja. Kuten Sam fiksusti huomauttaa, Lipunmurskaajat ovat, näkökulman mukaan, joko vapaustaistelijoita tai terroristeja (tästä syystä lainausmerkit edellä). 

Kaikki on suhteellista. Sarja pyrki heti alusta käsin kuvaamaan Lipunmurskaajien ydinryhmän supersotilaita sympaattisina ja samastuttavina. Mieleeni juolahti alussa, että sarja lähtee tavoittelemaan Black Pantherista tutun Kilmongerin (Michael B. Jordan) kaltaista kuvausta. Lipunmurskaajat vaikuttivat väärällä puolella olevilta supersankareilta: normaaleja ihmisiä, jotka ovat saaneet yli-inhimillisiä ominaisuuksia. Karlin johdolla he taistelisivat oikaistakseen kokemansa vääryyden maailmasta, aivan kuten Kilmonger.

Jos sarja halusi minun samastuvan Karlin ja hänen ryhmänsä tilanteeseen tai pyrki näyttämään maailman suhteellisuuden (toisen terroristi on toisen vapaustaistelija), se epäonnistui siinä todella, todella pahasti. En ymmärtänyt lainkaan, minkä puolesta Karli ja kumppanit taistelevat. 

Heillä oli ”yksi kansa, yksi maailma” -mantra, mutta mitä se oikeasti tarkoittaa näille hahmoille? En pysty näkemään sitä, mitä sarja minulle tarjoaa, koska en pysty samastumaan hahmojen kokemusmaailmaan. Miksi tämä aate vetoaa ihmisiin? Tätäkään ei kuvattu lainkaan. Heillä on oma verkosto ja applikaatio, jolla ryhmät pitävät yhteyttä toisiinsa, mutta toimintaa tai aatteen vaikutuksia ei näytetty lainkaan.

Aatteen keskeisin ongelma tiivistyy siihen, miten Marvelin elokuvauniversumi ei ole käsitellyt lainkaan blipin seurausten merkitystä. Kun Thanos (Josh Brolin) napsautti sormiaan ja pyyhki puolet väestöstä tomuksi, ehti kulua viisi vuotta ennen kuin Tony Stark ja kumppanit löysivät takaportin ja saivat tämän teon peruutettua. Spider-Man: Far From Home osoitti, että tuhkasta olevaisuuteen palanneet palasivat juuri samanikäisinä kuin haihtuessaan. 

Toistan: Marvelin maailma oli ehtinyt kulkea eteenpäin viisi vuotta ennen kuin ihmiset palasivat.

Viisi vuotta.

Voitko kuvitella tilanteen, jossa sinulle tärkeä, rakastamasi henkilö kuolee ja viisi vuotta kuluu, jonka jälkeen tämä kuolleeksi luulemasi henkilö palaa elävien kirjoihin. Minä en voi. En pystyisi kuvittelemaan minkälainen tunteiden sekasotku tästä syntyisi edes viiden päivän jälkeen. 

Viisi vuotta on jumalattoman pitkä aika, vaikka ajatus siitä tuntuisi lyhyeltä. Tuossa ajassa ehtisin jo rakastua uudestaan ja rakentaa uuden perheen. Marvelin tapauksessa pitäisi kuvitella vielä kaiken lisäksi sama n:nteen potenssiin, kun puolet maapallon väestöstä haihtuisi tuhkana ilmaan. Eli puolet tuttavistasi, perheestäsi ja muista läheisistäsi katoaisi.

Far From Home antoi ymmärtää, että kun kaikki palasivat, asiat vain palautuivat normaaliksi. Kaikki oli hyvin ja silleen. Yhteiskuntajärjestys ei järkkynyt. Valtiot eivät muuttuneet. Ihmiskunta ei joutunut sopeutumaan tähän muuten kuin hiukan joutumalla hiukan mököttämään ryhmäterapiaistunnossa.

Marvel kaivoi itselleen niin suuren kuopan, että pelkään koko elokuvauniversumin tulevaisuuden puolesta. 

Infinity Warin jälkeen sijoittuva Endgame ei anna Thanoksen tekojen seurauksille tarpeeksi aikaa. Se ei näytä millaiseksi maailma on muuttunut ja nyt elokuvauniversumin jatkumo joutuu maksamaan tämän hinnan. Jos kaipaat hyvää referenssiä Marvelin esittämälle tapahtumalle, suosittelen katsomaan Damon Lindelofin kirjoittaman The Leftovers -sarjan, joka tosin käsittelee vain parin prosentin haihtumista savuna ilmaan.

The Falcon and the Winter Soldier olisi voinut dramatisoida maailman blipin jälkeen, mutta se vain verhoaa kaiken epämääräisyyden varjoihin. Sarjassa puhutaan ideologisista eroista, ihmisten kokemista vaikeuksista ja politiikasta, mutta sarja ei anna mitään samastuttavaa materiaalia katsojalle draaman keinoin. Hahmot kuvailevat maailman tilaa, mutta dialogi on kaikista surkein tapa saada katsoja ymmärtämään mitään itselleen abstraktista tilanteesta. 

Sarja ei tuo näitä tapahtumia katsojan eteen, vaikka se pyrkii luomaan kuvan blipin jälkeisestä maailmasta. Hahmot puhuvat siitä, miten joku joutuu palaamaan elävien kirjoihin vain löytääkseen oman entisen kotinsa jonkun toisen asuttavana. Miksi tämä sarja ei näytä tätä tilannetta?

Kuvitelkaa Matrix ilman, että Neolle näytettäisiin koneiden hallitsema maailma. Morpheus vain puhuisi ja puhuisi, että elämme kaikki Matrixissa. Katsoja olisi ymmällään ja kysyisi: ”mikä on Matrix?”

Minua häiritsi myös Karlin poukkoileva käytös. Ensin hänet esitettiin eräänlaisena modernina Robin Hoodina: hän vie rikkailta ja antaa köyhille. Sitten heti seuraavassa jaksossa hän räjäyttää auton ja murhaa pari vartijaa, koska hän haluaa lähettää viestin ”kielellä, jota muut ymmärtävät”. 

Karli kuitenkin suhtautuu erittäin vakavasti Walkerin taisteluparin kuolemaan väittämällä, että sivullisten (tai ei-tärkeiden) henkilöiden tappaminen ei ole heidän alaansa. Kumpi se nyt on?

Karli ei ole tarkoitus olla mikään Yön ritarista tuttu kaaoksen airut, joka sanoo ja tekee täysin ristiriitaisia asioita vain hämätäkseen vastustajaansa. Sarja haluaa kuvata hänet sympaattisena hahmona, joka tekee vääriä valintoja ja menee aivan liian pitkälle saavuttaakseen oman päämääränsä, mutta se ei onnistu jälleen tuomaan selkeää ja samastuttavaa psykologiaa hahmoon. Karlin teot ovat jatkuvasti ristiriidassa hänen sanojensa kanssa.

Vielä pahemman tilanteesta tekee se, että en ymmärrä täysin sitä, mitä Karli vastustaa. Voin vielä jollain tavalla ymmärtää abstraktin mantran siitä näkökulmasta, mitä se tarkoittaa minulle. Maailma ilman rajoja, okei, se on pääteltävissä. Voisimme olla kaikki yhtä ja auttaa toisiamme kansallisuudesta huolimatta. Olemme kaikki saman maapallon asukkaita. 

Anthony Mackie, ohjaaja Kari Skogland ja Adepero Oduye.

Mutta mitä tekoja tai päätöksiä sarjassa nähty Maailman kotiutusneuvosto (Global Repatriation Council eli GRC) on tehnyt, joita Karli vastustaa? Mistä hänen vihansa ja turhautumisensa kumpuaa?

Neuvoston tehtävän on periaatteen tasolla edesauttaa elävien kirjoihin palaavia ihmisiä kotiutumaan takaisin maailmaan, joka on muuttunut. Neuvoston on tarkoitus olla kriittinen kuvaus kasvottomasta, globaalin mittakaavan toimijasta, joka ei osaa ottaa pientä ihmistä huomioon. Mutta minun pitäisi tarinan kannalta ymmärtää miten maailma on muuttunut blipin takia ja mitä seurauksia neuvoston päätöksillä on. Tämä kaikki pitäisi tuoda hahmojen kautta, joista välitän.

Tunnen tosielämästä tuttujen byrokraattisten rattaiden musertavan painon, joka herättää yksilön näkökulmasta voimakkaita turhautumisen ja vihan tunteita. Kaikkia ei voida ottaa huomioon laajoja linjoja koskevissa päätöksissä. Ihmisiä ja ihmiskohtaloita jää aina rivien väliin, halkeamiin ja sokeisiin pisteisiin, koska kaikkia tilanteita ei osata ennakoida. Minkään toimintatavan ohjeistus ei ole vedenpitävä ja sovellettavissa jokaiseen tilanteeseen.

Jos The Falcon and The Winter Soldier ymmärtäisi yhdistää nämä erilaiset maailmankuvat ja kokemukset dramaattisessa merkityksessä, sarja olisi voinut olla ennen näkemättömän osuva ja ajankohtainen kritiikki oman aikamme kriisiin ja siihen, miten byrokratia ja valtiot ovat onnistuneet vastaamaan globaaliin pandemiaan. Sarjan tuotanto alkoi kuitenkin jo ennen pandemian puhkeamista.

Minua harmittaa, että lopputulos vaikuttaa ideologisesta näkökulmasta todella epäselvältä. Kuulemme vain hahmojen välisestä dialogista jotain tapahtuneen jossain päin maailmaa. Jotain rajaa on siirretty tai tullaan siirtämään päätöksen myötä ja sillä on jotain vaikutuksia. On olemassa leirejä, joissa on ihmisiä. Ihmisillä ei ole koteja. Karlin kokemusmaailman avaaminen olisi tarjonnut traagisen ikkunan maailmaan, joka jää katsojalta näkemättä – ja ymmärtämättä.

Tämä ei kuitenkaan kytkeydy Samin ja Buckyn toimintaan millään tavalla. Kaksikko on periaatteessa vain pelinappula suuremman pelin pyörteissä – pelin, josta he eivät ymmärrä mitään.

PUHE

Mietin pitkään puhetta, jonka Sam pitää viimeisessä jaksossa. 

Kapteeni Amerikaksi ryhtynyt Sam vetoaa juuri pelastettuihin päättäjin, että he voisivat yrittää ymmärtää pientä ihmistä ja arvioida päätöksiään vielä kerran. Hän vetoaa siihen, että neuvostolla on valta jakaa resursseja ja auttaa huonommassa asemassa olevia ihmisiä. Hän vetoaa päätösten vaikutuksiin ja avuttomuuden tunteeseen, jota iso ja jäykkä globaali toimija aiheuttaa pienessä maailman kansalaisessa. 

Tuo puhe jäi mieleeni, koska siinä on eräs pieni hetki, kun eräs senaattori huomauttaa, ettei Sam ymmärrä tilannetta lainkaan. Olen tästä samaa mieltä, koska en itsekään ymmärrä tilannetta.

Tähän Sam vain sanoo, että ehkä se on vain hyvä asia – ja hän jatkaa puhettaan.

Samin ympäripyöreä puhe on yksi surkeimmista monologeista, jonka olen ikinä kuullut. Puhe kuulosti päälle liimatulta ja falskilta. Juuri sellaiselta opetusvideo puheelta, joka on täysin irtaantunut todellisuudesta. Tiedän, tiedän, ettei tämä ole Tommy Wiseaun The Roomin -tasoa, mutta mitä Sam oikein selittää? 

Meiltä puuttuu konteksti ymmärtää läksyä, jota Sam meille kertaa. Keitä nämä päättäjät ovat? Mistä he ovat vastuussa? Mitä he voivat tehdä? Mikä on heidän vaikutusvaltansa?

Onko Samilla jotain sisäpiirin tietoa GRC:n toiminnasta? 

En tiedä. 

Onko hän todistanut mitä nuo mainitut päätökset saavat aikaan? 

En tiedä. 

Joten kuka Sam on neuvomaan päättäjiä? Okei, hänen kuuluu antaa byrokraateille silmiä avaava puhe, koska tarinan lopussa kylmäsydämisille byrokraateille on näytettävä kaapin paikka. Jos he tekevät huonoja päätöksiä, voi jatkossakin syntyä uusia terroristeja tai vapaustaistelijoita. 

Samin kuuluu edustaa uutta amerikkalaista ideaalia tai ainakin siihen pyrkimistä. Ymmärrän, että hänen kuuluu olla Steve Rogersin partiopoikamaisuuden manttelinperijä. Meillä on hyvä olla roolimalli, joka on valmis tekemään oikein, oli hinta mikä tahansa. Ymmärrän tämän, mutta puhe oli viimeinen kirsikka kakun päällä.

Edelliset elokuvat pohtivat leikkisästi, onko Steve Rogers ajastaan jäljessä (sarjassa oli hauska heitto Steven muistikirjaan liittyen, huomasitteko?). Mutta edelliset elokuvat sentään ymmärsivät, kuka Steve on. The Falcon and the Winter Soldier ei tiedä, mitä Sam Wilsonin pitäisi edustaa. Sarja ei tiedä, mitä Samin olisi pitänyt oppia tullakseen Kapteeni Amerikaksi.

Pahinta on se, että Samin puheesta myös paistaa tekopyhyys, jota sarja ei tunnu ymmärtävän. Sam on itse koko sarjan ajan ollut samojen ihmisten instrumentti, joita hän lopussa kritisoi. Hän on matkustanut ympäri maailmaa ja pitänyt samaa järjestystä yllä. Hän on kulkenut rajojen yli ja saanut omien tekojensa seurauksena vihollisia vieraan maan edustajista. Jos Sam olisi muuttunut tai ymmärtänyt omia virheitään, voisin nähdä sarjan ymmärtävän omaa tarinaansa. 

Sam halusi ymmärtää ja nähdä Karlin inhimillisyyden, mutta The Falcon and the Winter Soldier on paljon kiinnostuneempi ohittamaan kaiken nyanssin ja ristiriitaiset tunteet mustavalkoisen ajattelu ylläpitämiseksi.

Elokuva päättyy samalla tavoin kuin edeltäjänsä. Aina on oltava joku pahempi paha, jota vastaan taistella.

LOPPUYHTEENVETONA

Kun mietin toimivaa eli selkeää toimintaelokuvaa 2010-luvulta, mieleeni tulee aina John Wick. Keanu Reeves esittää työelämästä vetäytynyttä palkkatappajaa John Wickiä, joka viettää hiljaisia eläkepäiviä vaimonsa kanssa. Vaimo kuolee syöpään ja jättää John-miehelleen koiranpennun. Pennun ja Johnin välille muodostuu suhde, mutta uusi tragedia iskee Johnin elämään kun hänen rakas koiransa tapetaan. John päättää kostaa koirantappajille.

John Wick ei pelkästään tuo esille katsojan sympatioita, se raahaa ne betonilattiaa pitkin ja musertaa sielun vereslihalle. 

Elokuvassa sivuhahmot selittävät, kuinka John Wick on mörkö, kaikista vaarallisin ja tappavin palkkamurhaaja (hän tappoi kerran baarissa kolme miestä kuulakärkikynällä – kuulakärkikynällä!), mutta tämä ei jää pelkästään selityksen tasolle. Me pääsemme näkemään Johnin taistelun tuoksinassa, pelottavan tehokkaana tappokoneena.

Keanu Reeves saattaa olla meemi, mutta hän on omistautunut ja katsoja uskoo jokainen hetki, että epätoivoisilla pahiksilla ei ole yhtään mahdollisuuksia voittaa.

John Wick välttää kaikki toimintaelokuvien sudenkuopat esittämällä selkeän motivaation päähenkilölleen ja oman yhtenäisen maailma, jonka toimintakulttuuriin katsoja pikkuhiljaa tutustutetaan toiminnan ja hahmojen välisen vuorovaikutuksen kautta. 

The Falcon and The Winter Soldier haukkaa liian ison palan oikean elämän politiikkaa, mutta ei uskalla sanoa mitään. Jos tekijät haluavat luoda tarinaansa harmaan sävyjä, heidän on osattava epäillä myös päähenkilönsä motiiveja ja tekojen oikeutuksia.

Olisin halunnut, että tekijät olisivat onnistuneet työssään. Sarjan kokonaiskesto on kuusi tuntia, mutta tämäkään aika ei riittänyt. Edellisten elokuvien asettamat haasteet muodostuivat liian suureksi sopaksi hämmentää. Harmi, sillä etenkin toimintakohtaukset olivat pääosin hyvällä maulla ja stunttityöllä toteutettuja.

Marvelin tv-sarjat ovat halunneet jatkaa sivuhahmojen tarinoita mahdollisimman staattisissa asetelmissa, kuitenkin luoden uusia ja mullistavia uhkia vailla pidemmän aikavälin seurauksia tai syvällisiä teemoja. Marvelin elokuvat ovat aina tehneet jakoviivansa selkeästi siitä, ketkä ovat pahiksia ja ketkä hyviksiä. Toisinaan pahikset paljastuvat hyviksiksi ja hyvikset pahiksiksi, koska elokuvan juonen täytyy osoittaa kehittymisen merkkejä ja edetä, kunnes se voi palata takaisin alkuruutuunsa.  

Marvelin tarinat kaipaavat jatkuvasti staattiseen status quo -normaalitilaan, mikä on toisaalta studion näkökulmasta kannattavaa, koska nämä tarinat ja hahmot ovat tahkonneet valtavasti rahaa. Turha yhteiskunnallinen kritiikki voisi olla haitallista tukijoiden näkökulmasta tai aiheuttaa katsojalle epämiellyttävän olon.

Viimeisinä hetkinään The Falcon and The Winter Soldier palkitsee Walkerin hyvästä työstä antamalla hänelle amerikkalaisen agentin tittelin (hän tulee olemaan tulevissa osissa hahmo nimeltään U.S. Agent. En tiedä miten tuo nimi on suomennettu.)

The Falcon and the Winter Soldier valitettavasti vain raapaisi pinnallisesti amerikkalaisen yhteiskunnan poliittisia kysymyksiä ja asioita. Peruspalikat olivat taas jälleen kerran paikallaan loistavista näyttelijöistä lähtien, mutta draama jätettiin puheen tasolle ja todella epäselväksi. Marvel osaa tehdä hauskaa toimintaviihdettä karismaattisilla näyttelijöillä, mutta kirjoittamisessa kynän terää pitäisi teroittaa huomattavasti. Jos sarja olisi oikeasti halunnut uppoutua reaalimaailman politiikkaan, sen olisi pitänyt ymmärtää, mitä se haluaa kertoa ja tuoda sanoma esiin selkeämmin.

Lopetukset ovat vaikeita. Me kaikki tiedämme, mitä hahmojen pitäisi sanoa ja minkälaisia oppitunteja pitäisi oppia.

Petyin lopputulokseen vaikka nautin Buckyn ja Samin seurasta.

Mutta aina on toivo. Ehkä jatko-osa hahmot oikeasti oppivat jotain. 

Toinen vaihtoehto olisi paljastaa, mitä Samin veneelle kuuluu. 

Ville Vuorio
LeffaHamsteri