Bridgerton loistaa Netflixin tarjonnassa romanttisen draamakomedian kruununjalokivenä – lue analyysi ensimmäisestä tuotantokaudesta

LeffaHamsteri tarkastelee Netflixin romanttista pukudraamaa.

6.7.2022 09:43

Rakkain lukija, tällä viihdettä harrastavalla jyrsijällä on eräs tunnustus tehtävänä. 

Rakastan laadukkaita pukudraamoja ja romanttisia komedioita. Tiedän näissä kirjoituksissani keskittyväni pääsääntöisesti toiminnallisempiin elokuviin ja sarjoihin, mutta oikeastaan mikään ei voita hyvin kirjoitettua romanttista draamaa.

Totuushan on se, että laadukkaat romanttiset komediat ovat yhtä harvassa kuin laadukkaat toimintaelokuvat – elleivät jopa harvemmassa. Viime vuosikymmenen tarjonnasta tulee lähinnä mieleen 1900-luvun alkuun sijoittuva Downton Abbey ja moderni satiiri Girls. Näistä kahdesta jälkimmäinen tosin ei aivan uppoa perinteisen romanttisen draamakomedian kaavaan – ja hyvä niin! 

Valitettavasti laadukkaasti ja huolella rakennettuja romanttisia elokuvia ja tv-sarjoja ei vain yksinkertaisesti osata tehdä. Voi myös olla, että kyseisen genren edustajia ei pidetä lainkaan yhtä suuressa arvossa kuin muita draamaelokuvia. Resurssit on täten helppo ohjata muualle. Sama alemman arvottamisen periaate pätee valitettavasti myös tyylipuhtaisiin komedioihin, joka on melkeinpä kaikista genreistä vaikein.

Romanttisen draaman perusperiaatteet voivat vaikuttaa periaatteen tasolla yksinkertaisilta ja helpoilta, mutta yksinkertaisuuden illuusio on vain näennäistä. Markkinoilla on tosi paljon sekundaa, jossa vain kopioidaan genren pinnallisia piirteitä ja selkeimpiä kliseitä ilman varsinaista ymmärrystä peruspalikoista tai niiden käytöstä. Sama vika toisaalta löytyy valitettavan mistä tahansa muusta elokuva- ja tv-sarjojen lajista, mutta maailma kaipaisi eniten lisää laadukasta romanttista komediadraamaa lisää.

Käyn seuraavaksi läpi Netflixin uusimpien hittisarjoihin joukkoon kuuluvan Bridgertonin kautta läpi romanttisen komediadraaman elementtejä ja tarinan kerrontaa. 

Mutta sanottakoon jo tässä vaiheessa, että nautin todella paljon Bridgertonista. Voin suositella sitä koko sydämestäni. Alla nostan esille sarjaan liittyviä juonipaljastuksia, joten jos et ole sarjaa vielä katsonut ja haluat nauttia sen tarjoamista suhdekiemuroista, tämä olkoon ainoa varoituksesi. 

Romanttisen draaman ja komedian perusteet

Romanttisen draamakomedian päämäärä on todella selkeä: kahden ihmisen rakastuminen.

Kaikki muu on toissijaista.

Tarinan alussa on esiteltävä päähenkilöt, joiden on tarkoitus rakastua toisiinsa. Olisi hyvä, että tuleva pari ei rakastuisi heti ensisilmäyksellä toisiinsa. Tämä antaa mahdollisuuden muhitella ja kehitellä parin ympärillä kuplivaa draamaa. On paljon tyydyttävämpää antaa parille romanttinen hetki, kun kaikki draaman potentiaali on hyödynnetty. 

Olisi tylsää, jos pari vain yksinkertaisesti rakastuisi toisiinsa heti ensisilmäyksellä, jolloin ulkopuolisten olosuhteiden tulisi pitää pari irti toisistaan ja estää täyttymyksen saavuttaminen. Shakespeare tosin teki näin Romeossa ja Juliassa, mutta tämä usein väärin ymmärretty tarina ei olekaan romanttinen draama, vaan kuuluu tragedian perinteeseen.

Tästä syystä rakkaustarinoissa nojataan usein toimintaelokuvista tuttuun periaatteeseen: tulevista rakastavaisista on tehtävä tarinoidensa alussa vastustajia toisilleen. Draama syntyy siitä, miten epätodennäköiseksi parin rakkaustarinan saa muutettua.

Kuulostaa todella käänteiseltä ensin alustaa rakkaustarinan ainekset ja sitten tehdä mahdollisimman suuria esteitä rakkauden tielle. Mutta mitä uskottavammin ja mitä suurempia esteitä tarinassa tuodaan esille, sitä suurempi on lopussa katsojan kokema katharsis, tarinan tuottama ilo ja tyydytys. Sama pätee toimintaelokuvien parissa: päähenkilö on asetettava mahdottomaan tilanteeseen, josta hän toivottavasti kampeaa itsensä ulos. Jos tilanne on liian epäuskottava tai esteet ovat liian helppoja päähenkilölle, tarina ei ole tyydyttävä.

Esteiden kautta katsojan mielenkiintoa ajaa kysymys: kuinka heidän on mahdollista siirtyä vihanpidosta ja erimielisyyksistä rakastamaan toisiaan?

Austenin jalanjäljissä – ja niiden yli

Bridgerton perustuu kirjailija Julia Quinnin samannimisiin menestysromaaneihin, jotka kertovat 1800-luvun Britannian eliitistä ja seurapiireistä. Sarjan ensimmäinen kausi keskittyy Bridgertonin vanhimman tyttären, Daphne Bridgertonin (Phoebe Dynevor) ja Hastingsin herttua Simon Bassetin (Regé-Jean Page) rakkaustarinaan. 

Romanttisen draaman periaatteiden mukaisesti kaksikon ensimmäinen kohtaaminen ei ole idyllinen, ja molemminpuolinen väärinkäsitysten myötä suhdesoppa on valmis. 

Pääparia ei kuitenkaan pidä pitää toisistaan fyysisesti erossa. Yleisön pitää päästä todistamaan ja ihailemaan kaksikon välistä kemiaa, joten miten on mahdollista pitää heidät lähellä, mutta napit vastakkain? 

Mielestäni Bridgertonin ensimmäinen tuotantokausi löysi nerokkaan ratkaisun tähän pulmaan. 

Simon ja Daphne haluavat eri asioita, mutta he löytävät yhteisymmärryksen ja kehittelevät yhdessä ovelan juonen: kaksikko teeskentelee Lontoon seurapiireille kiintymystä, jotta Daphne pääsisi hyviin naimisiin ja herttua voisi pysyä rauhassa poikamiehenä. Yhteinen juoni pakottaa kaksikon juonimaan ja keskustelemaan tuttavallisemmin kuin miten normaaleissa olosuhteissa seurustelevat henkilöt uskaltaisivat puhua toisilleen. Samalla parin välille ehtii syntyä aitoa kiintymystä ja vetoa toisiaan kohtaan.

Englantilaisen kirjailijan Jane Austenin kirjallisiin töihin perustuvat teokset ovat timanttiset standardit, joita vastaan mittaan romanttisia komedioita ja etenkin niin sanottuja historiallisia pukudraamoja. Jos et ole lukenut Austenia, suosittelen asian korjaamaan välittömästi. Ylpeys ja ennakkoluulo -tv-sarjafilmatisointi on täysin oikeutetusti yksi kaikkien aikojen parhaista romanttisista draamakomedioista ja yksi parhaista Jane Austen -filmatisoinneista, mutta oma suosikkini on Oscar-voittaja Emma Thompsonin käsikirjoittama ja Ang Leen ohjaama Järki ja tunteet.

Bridgerton seuraa yhtä selvästi Austenin jalan jäljissä kuin yö seuraa päivää. Bridgerton on kuitenkin omanlaisensa kokonaisuus, joka eroaa edukseen edeltäjästään. Sarja sijoittuu samaan brittihovin aikakauteen, johon myös Austenin tarinat sijoittuvat, mutta Bridgertonissa päähenkilöt ovat Austenin naisiin verrattuna paremmassa asemassa ja seurassa. Itse Englannin kuningatar nimittäin osallistuu usein samoihin juhliin Bridgertonin suvun jälkeläisten kanssa. Bridgerton käsittelee Austenilta tuttuja teemoja modernilla ja päivitetyllä otteella, vaikkakin Järki ja tunteen Dashwoodit tai Ylpeyden ja ennakkoluulon Bennetit ovat maalaistyttöjä Bridgertonin perheeseen verrattuna.

Bridgerton menee Austenin tarinoihin verraten askeleen pidemmälle asetelmassaan. Austenin pääteoksiin lukeutuvat Emma, Järki ja tunteet sekä Ylpeys ja ennakkoluulo käytännössä katsoen päättyvät pääparin avioitumiseen. Bridgertonin ensimmäisen tuotantokauden aikana pääsemme seuraamaan Simonin ja Daphnen elämää avioparina, jossa on omat esteensä ja haasteensa. Voi olla, että Austen ei halunnut tai osannut kuvata avioliiton kiemuroita päähenkilöidensä kautta, koska hänellä ei ollut omaa henkilökohtaista kokemusta asiasta. Lisäksi uskoisin, että Austen ei pystynyt oman aikansa kirjallisuuden siveellisyysnormien johdosta sisällyttämään tarinoihinsa mitään liian avoimesti seksuaalissävytteisiä kohtauksia, joita taas Bridgertonin ensimmäinen tuotantokausi sisältää runsaasti.

Aikuisten fantasiaa

Bridgerton on ikään kuin avoimesti feministinen sarja, joka on ottanut austenmaisen romanttisen draaman ja ajanut sen vielä itsetietoisen harlekiinifantasian läpi. Sanon tämän kaikella rakkaudella ja arvostuksella sarjaa kohtaan. Sarja on (ja vihaan käyttää tätä sanaa) ”viihdyttävää hömppää”, mutta täysin ammattitaidolla rakennettua sellaista.

Fantasia on hyvä sana kuvaamaan Bridgertonia, koska juonessa on vahvasti mukana Englannin kruunun edustajia. Termi on osuva myös, koska sarja sisältää esimerkiksi kohtauksia, joissa herttua ja hänen ystävänsä hakkaavat toisiaan nyrkkeilykehässä paljailla nyrkeillä sparrausmielessä siten, että kumpikaan ei edes hetkahda iskun voimasta. Kasvot pysyvät lisäksi lähes koskemattoman näköisinä. Sen sijaan Daphne voi vetää epämiellyttävää kilpakosijaa turpaan – ja lopputuloksena on tyrmäys ja musta silmä.

Bridgerton sijaitsee myös toisaalta aivan omassa vaihtoehtoisessa historiassaan. Vaikka sarja täsmää Austenin aikakauteen, sen erottaa monimuotoisesta näyttelijäkaartista. Sarjan sivuosissa nähdään näyttelijöitä, jotka eivät edusta valkoihoista, peribrittiläistä normia. Tämä on loistavasti selitetty eräässä ohimenevässä kommentissa sillä, että itse kuninkaan rakastuminen vaikutti koko yhteiskunnan positiiviseen suhtautumiseen monikansallisten liittojen suhteen. Ihon väri ei ollut enää avioliiton esteenä, joten Bridgertonissa nähtävät pariskunnat edustavat paremmin tätä päivää. Nerokas pieni yksityiskohta, joka niin selkeästi selittää sarjan maailman tilanteen.

Periaatteessa sarja jatkaa hienosti Austenin perinteitä naispäähenkilöidensä tarinoiden kautta. Daphnen lisäksi sarjassa seurataan muita naishahmoja, jotka kamppailevat omien ongelmiensa kanssa; toiset rakkauden ja toiset itsenäisyyden ja oman aseman kanssa.

Austen kuvasi tarinoissaan naishahmojen kapea-alaisia mahdollisuuksia sosiaalisessa elämässä, koska se oli hänen ajalleen tyypillistä. Hyvään avioliittoon pääseminen oli naisille ainoa mahdollisuus edetä elämässään. Vanhaksi piiaksi ja ilman avioliittoa jääminen oli monessa mielessä epäonnistuminen, ei pelkästään epäonnistumista rakkaudessa, kuten nykyajan näkökulmasta voi asian nähdä. 

Rakkauden kortit

Bridgerton toimii romanttisena draamana, koska se uskaltaa pitää katsojansa ajan tasalla.

Heti alussa sarja ottaa avioliittomarkkinoiden kuvauksessaan keskeiseksi panokseksi rakkauden ja rakkausliiton solmimisen. Daphne ei halua tyytyä rakkaudettomaan avioliittoon, mutta se voi olla hänelle ainoa vaihtoehto, jos hän ei löydä itselleen sopivaa miestä. Herttua on hänelle täydellinen pari, mutta hänellä on synkkä salaisuus menneisyydessään, joka estää häntä rakastamasta puolisoaan.

Juuri kun Simon ja Daphne ovat rakastumassa oikeasti, sarja paljastaa katsojalle Simonin salaisuuden. Se ei peittele, kuinka herttua joutui elämään nuorena poikana julman isänsä odotuksien varjossa. Herttua vannoi isänsä kuolinvuoteella, että perheen nimi tulisi kuolemaan hänen kanssaan – Simon ei aikoisi hankkia jälkeläisiä itselleen.

Mikä tahansa muu sarja saattaisi pitää kortit piilossa. Sama tarina olisi mahdollista kertoa siten, että taustatarina toimisi eräänlaisena juonipaljastuksena tarinan lopussa. Simonin outo käyttäytyminen selitettäisiin vasta lopussa ja sen olisi tarkoitus toimia eräänlaisena ”ahaa” -hetkenä katsojalle. Bridgerton tekee fiksusti paljastaessaan taustatarinan heti kun vain mahdollista, koska tällöin draama saa lisää panoksia ja se herättää uusia kysymyksiä katsojissa. Esteet nousevat entistä korkeammaksi ja jälleen kerran katsoja ihmettelee, miten pari tulee ikinä selviämään näistä koettelemuksista.

Seksi, seksi, missä on se seksi?

Viimeisenä asiana haluaisin nostaa olemassaolomme perimmäisen syyn: seksin.

Ilman seksiä ketään meistä ei olisi olemassa. Kuitenkin yleisesti ottaen seksi on vaikea asia monelle amerikkalaiselle elokuvalle ja tv-sarjalle – enkä puhu nyt siitä ongelmallisesta näkökulmasta, että lähes 99 % seksikohtauksista on tehty miesten miellyttämiseksi. Ei, puhun nyt seksin ja seksuaalisuuden esittämisestä valtavirtaviihteessä. 

Väkivalta on aina ollut paljon hyväksyttävämpää amerikkalaisessa viihteessä (tosin tehokkaasti käytetty veripanos näyttelijän rinnassa saattaa aiheuttaa kritiikkiä, koska väkivallan pitäisi tuntua viihteeltä, ei traumaattiselta). Tämä seksin paheksuminen saattaa hyvinkin olla vanhan amerikkalaisen Hayesin ohjeiston perua. Tämä elokuvasensuurin muoto tuli voimaan Yhdysvalloissa 1900-luvun alkupuolella, jolloin kaikki seksuaalinen kanssakäyminen viihteessä tuomittiin moraalittomaksi. Sen takia vanhojen mustavalkoisten elokuvien suutelukohtaukset tuntuvat tökeröiltä: tarkat ohjeet kertoivat esimerkiksi, etteivät huulet saa näkyä suudeltaessa. Seksi oli monen muun paheelliseksi tuomitun asian kanssa edelleen pannassa amerikkalaisessa elokuvassa aina 70-luvulle asti. 

On otettava myös huomioon, että seksuaalikasvatus on pääosin olematonta amerikkalaisessa koulutusjärjestelmässä. Nuoret jätetään oman onnensa nojaan selvittämään asiat itse, koska vanhemmatkaan eivät osaa puhua ”kukista ja mehiläisistä” (tai jos puhuvat, ei sitä puhetta kukaan ymmärrä). Kun seksiä ei esitetä viihteessä ja se jätetään huomiotta opetussuunnitelmissa, mikä on lopputulos?

Julkinen, vaiettu salaisuus.

Luulen, että Bridgerton kommentoi erittäin vahvasti tätä seikkaa amerikkalaisessa yhteiskunnassa (vaikka tarina, hahmot ja näyttelijät ovatkin brittiläistä alkuperää, sarjan taustalla on yhdysvaltalainen tuotantoyhtiö).

Hämmästyin suuresti, kun sarja päätti nostaa yllättävästi tämän vaikean asian esille: nuorten naisten seksuaalisen tietämättömyyden.

Daphne pohtii juuri ennen hääyötään, mitä hääyö edes oikeasti tarkoittaa. Aiemmin herttua antoi hänelle toverillisia neuvoja itsetyydytyksen suhteen, mutta nuori neito ei tiedä mitään siitä, mitä hääyöltä tulisi odottaa. Hän myös ymmärtää täysin väärin Simonin omat ongelmat avioliiton tuomien velvoitteiden suhteen – mikä vain alustaa loistavasti puolivälin katharsiksen hääyön muodossa. Olin itseasiassa tällä kertaa onnellinen, että kyseessä ei ollut inhorealistisuuteen taipunut Game of Thrones.

Sanon tämän suoraan: mielestäni Bridgertonissa on yksi parhaimmista ja sensuelleimmista seksikohtauksista, mitä olen nähnyt valtavirtaviihteessä. Piste.

Kyse on Daphnen ja Simonin hääyöstä, joka on esteettisesti, mutta myöskin tarinallisesti erittäin tyydyttävä. Hetkeen kulminoituvat molempien epävarmuudet kaiken koetun jälkeen. Kohtaus on yhtä aikaa inhimillinen ja herkkä. Rakastunut pari kuvataan tasavertaisina kumppaneina. Daphne on tietämätön nuori nainen, jota kokenut mies opastaa (tiettyyn pisteeseen asti, joka sekin vain alustaa uutta draaman elementtiä parin välille). 

Kohtaus on tietysti täyttä fantasiaa, koska tosielämässä harvoin asiat menevät ”kuin elokuvissa”. Tietysti tosielämän vaarana ovat myös miehet, jotka voivat käyttää nuoria naisia hyväkseen heidän tietämättömyytensä ansiosta. Mitä se kertoo naisten asemasta ja arvostuksesta, jos yhteiskunnan järjestelmän rakenteet ylläpitävät tietämättömyyden kehää? 

Tietysti kyseessä on vain yksi kontrollin muoto muiden joukossa, koska naisethan saattaisivat saada ideoita, jos asioista puhuttaisiin. Eli kun asioista ei kerrota avoimesti, niin ideoita ei tule. 

Bridgerton nostaa esille Daphnen tarinan kautta yleiseen huomioon naisten seksuaalisen tietämättömyyden kautta tulevat kivut turvallisen fantasian kautta, kuten hyvän viihteen kuuluukin. Daphne kiroaa äitiään siitä, ettei tämä kertonut hänelle mitään. Mikään tulevalle herttuattarelle kerrottu tai opetettu ei valmistanut häntä kohtaamaan todellista maailmaa ja sen ongelmia. Kuinka kukaan voi kohdata todellisen maailman vajavaisen tietämyksen valosta – tai pikemminkin pimeydestä käsin?

Seksuaalinen tietämättömyys on selkeä konfliktin paikka, joka ei ole aivan niin ilmeinen populaarikulttuurin kentässä, jonka valtasijaa pitää tällä hetkellä Disneyn viihdeimperiumi. Disneyn tuottamissa tarinoissa on rakkautta, mutta vain kliinisen kiintymyksen muodossa. Disney on omassa hegemonia asemassaan pyyhkinyt kaiken seksuaalisuuden pois viihteestään, koska se haluaa olla koko perheen viihdettä. Voisin tietysti kysyä, onko Marvelin supersankaritarinoissa terveellisempää esittää väkivallan eri muotoja kuin seksuaalisuuden eri muotoja. Tarvitsevatko pikkupojat ja -tytöt oikeasti kaikkea sitä veretöntä ja seuraamuksetonta väkivaltaa?

Bridgerton ei ole mikään yksinäinen seksuaalisen viihteen suunnannäyttäjä. Edellä mainitsemani Girls viitoitti tietä normalisoidessaan sarjan päätähden Lena Dunhamin kehoa ja seksuaalisuutta (Dunham myös tuotti, ohjasi ja oli päävastuullisena käsikirjoittajana sarjassa). Bridgerton lähestyy aihetta tosin itselleni uudesta näkökulmasta ja nostaa esiin amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmia, joita en ole aiemmin nähnyt dramatisoitavan näin vahvasti.

Vaikka amerikkalainen viihde pääosin on pyritty siivoamaan vaivihkaa tarinoitaan 40- ja 50-luvun muottiin (silloinkin väkivalta oli usein veretöntä), meidän on muistettava, että seksuaalisuus on tärkeä osa ihmisenä olemista ja elämistä, ja sillä on monia eri muotoja. Tietämättömyydellä on omat vakavat seurauksensa, mutta onneksi Bridgerton myös muistuttaa, mikä tehoaa hyvin parisuhteiden kiemuroissa: puhuminen.

Vaikka monilta osin 1800-luku on vanhentunut omaan aikaamme nähden, osittain se ei kuitenkaan ole. Moni konflikti voitaisiin ehkäistä, jos ihmiset olisivat avoimempia omista kokemuksistaan, ajatuksistaan ja traumoistaan. Simon ylläpitää peribrittiläistä stiff upper lip –mentaliteettia, jossa omista tunteista ei hevillä keskustella. 

Lopulta kaikki paljastuu myös Daphnelle ja pari pääsee suhteessaan aivan uudelle tasolle – heistä tulee perhe.

Hyppäsin junan kyytiin vähän myöhässä (kuten minulla on nähtävästi tapana), mutta kuten aina: parempi nyt kuin ei milloinkaan. Näin onnistuneen ensimmäisen tuotantokauden jälkeen en malta odottaa mitä vuoden alussa ilmestyneellä toisella tuotantokaudella on tarjota.

Toivon Bridgertonin jatkavan samaan tapaan Jane Austenin romanttisen draamakomedian jalanjäljissä.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Lisää luettavaa