Epäonnesta voittoon: Ehkä kaikkien aikojen rajuin Oscar-elokuva ilmestyi vuonna 1971

LeffaHamsteri tarkastelee William Friedkinin Oscar-palkitun poliisitrillerin tekoprosessia ja julkaisua, joka huipentui muun muassa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittoon. Mitkä tekijät saattoivat vaikuttaa voittoon? Ja miksi pääosanäyttelijä Gene Hackman on nähnyt ikonisimman roolisuorituksensa vain kerran?

Ohjaaja William Friedkinillä ei mennyt lujaa vuonna 1970.

Hänen uusin elokuvansa, samana vuonna ilmestynyt The Boys in the Band ei menestynyt. Kolme edellistä elokuvaa eivät myöskään menestyneet missään muodossa. Friedkin oli tuolloin etsimässä uutta kotia seuraavalle projektilleen studioiden joukosta – ja usko oli loppumassa.

Friedkin törmäsi tuttavansa kautta Robin Mooren kirjoittamaan kirjaan nimeltään The French Connection. Kirja kertoo tositapahtumiin pohjautuen poliisin operaatiosta, jossa paljastettiin New Yorkin kautta toimiva kansainvälinen huumerinki.

Friedkin päätti, että elokuvasovitus kirjasta olisi hänen seuraava projektinsa. Elokuvan nimi tulisi olemaan kirjan kanssa samanniminen The French Connection, suomeksi Kovaotteiset miehet (osuvampi suomennos olisi voinut olla ehkä esimerkiksi Kovaotteiset kytät). Aiempi yhteistyökumppani National General Pictures -tuotantoyhtiö sitoutui aluksi elokuvan tuottamiseen, mutta lopulta päätti luopua projektista. Kukaan muu ei ole kiinnostunut tuottamaan elokuvaa, mutta yllättäen kaiken tämän epäonnen keskellä Friedkinillä kävi tuuri. 

Hän pääsi tuottajansa kanssa 20th Century Foxin silloisen johtaja Dick Zanuckin puheille. 

20th Century Fox oli jo kertaalleen hylännyt Kovaotteiset miehet, mutta Zanuck oli kiinnostunut tarjoamaan rahoituksen elokuvaan. Studiopomoa oltiin jo tuolloin saattamassa pois omalta pääkallopaikaltaan ja ulos studion ovesta. Zanuckilla sattui olemaan vielä puolitoista miljoonaa dollaria tallessa loppuvuodelle yhtä elokuvaprojektia varten. 

Elokuvatekijöiden välisessä palaverissa Zanuck tarjosi budjettia Friedkinille. Elokuvan budjetiksi oli kylläkin arvioitu noin kolme miljoonaa dollaria, mutta koska muita vaihtoehtoja ei ollut Friedkin hyväksyi tarjouksen.

Friedkinin avoimuus ja dokumenttielokuvatausta auttoi vision syntyvaiheessa ja tietysti elokuvan kuvauksiin valmistautumisessa. 

Friedkin oli aluksi vastahakoinen kirjan suhteen. Hän ei uskonut tarinan kantavan elokuvana. Ohjaaja kuitenkin päätti tavata kirjassa esitellyn poliisikaksikon, Eddie Eganin ja Sonny Grosson. Vasta heidän tapaamisensa jälkeen Friedkin varsinaisesti innostui ottamaan projektin omakseen. Lopulta hän pystyi näkemään elokuvan tarinan silmissään. 

Dokumentaristin vaistojaan kuunnellen Friedkin syventyi poliisin prosesseihin ja tapoihin. Hän halusi uppoutua päähahmojensa arkeen ja saada tätä kautta varmuutta elokuvan autenttisuuteen. Hän vietti paljon aikaa Eganin seurassa ja näki, kuinka hän kovisteli oman alueensa pikkurikollisia ja teki huumeratsioita baareihin. Moni asia mitä Friedkin näki ja koki Eganin kanssa päätyi lopulta elokuvaan.

Tämä on yksi Friedkinin ominaispiirteistä ohjaajana: hän pyrkii antautumaan elokuvansa aihepiirille tekemällä yhteistyötä alan ammattilaisten kanssa, jotta elokuvassa esitetyt toimenpiteet olisivat mahdollisimman todenmukaisia. Hän halusi pyrkiä olemaan mahdollisimman aito tapahtumille, joten lavasteiden sijaan hän pyrki käyttämään mahdollisimman paljon oikeita kuvauspaikkoja, kuten katuja, poliisiasemaa, metroasemia ja niin edelleen. Kovaotteiset miehet kuvauksissa käytettiin pelkästään oikeita tapahtumapaikkoja, koska budjetti ei olisi riittänyt lavasteiden rakentamiseen.

Friedkin halusi elokuvalleen omanlaisensa tyylin, mutta kuvaustiimi ei osannut aluksi vastata hänen vaatimuksiinsa. Useimmiten kohtauksia lähestyttiin dokumentaarisen intuitiivisesti, eli kamera vain seuraa näyttelijöitä vapaasti, cinema verité -tyylisesti. Tämä oli monta vuosikymmentä ennen Emmanuel Lubezkin popularisoimaa, leijuvaa steadycam-kuvaustyyliä.

 Oikeiden kuvauspaikkojen käyttäminen toi omat haasteensa. Friedkin kuvaa elämänkerrassaan The Friedkin Connection useaan otteeseen ”varastaneensa” otoksia julkisilta paikoilta. Jos kuvausryhmä ei saanut tarvittavia kuvauslupia, ohjaaja usein vain otti kameran ja hyvällä tuurilla pienen kuvausryhmän ja kuvasi otokset ilman tarvittavia lupia. Räikein esimerkki tapahtui kun Friedkin lahjoi metrokuljettajan käteisellä ja yksisuuntaisella lentolipulla Jamaicalle, jotta he saivat tarvittavan otoksen. Kuljettaja tiesi saavansa potkut, joten lentolippu tuli tarpeeseen.

Luonnollisesti myös näyttelijöiden kanssa oli ongelmia. Friedkin halusi rosoisuuden ulottuvan myös näyttelijävalintoihinsa. Tuolloin vielä suht tuntemattomat näyttelijät Gene Hackman ja Roy Schneider palkattiin näyttelemään poliisikaksikkoa, jotka uppoutuvat elokuvassa rikosvyyhdin selvittämiseen.

Hackman oli vastahakoinen, eikä hän pitänyt roolista, mutta Friedkin halusi hänet rooliin. Hackmanin mielestä Popeye Doyle oli liian epämiellyttävä hahmo, eikä Hackman tuntenut roolia omakseen – eikä ole tuntenut elokuvan valmistumisen jälkeenkään. Hackmanin oli todella vaikea samastua hahmonsa raivoisaan asenteeseen ja mielentilaan, mitä on erittäin vaikea uskoa, kun katsoo valmista elokuvaa. Hackmanin hahmoa ei ole kiillotettu lainkaan elokuvaa varten, vaan Popeye heittelee rasistisia nimityksiä ahdistellessaan rikollisia.

Vuosituhannen vaihteessa eläköitynyt näyttelijä juhlisti tänä vuonna 50-vuotta täyttävää elokuvaa harvinaisen haastattelun muodossa. Hackman kertoi, että hän on nähnyt elokuvan vain kerran, viisikymmentävuotta sitten studion pienessä ja tunkkaisessa elokuvahuoneessa. 

Hauskin yksityiskohta koko elokuvan tuotannossa liittyy elokuvan ranskalaisen päärikollisen näyttelijään. Pukinpartaista Charnieria näyttelemään Friedkin halusi erään tietyn ranskalaisen näyttelijän, jonka hän oli muistaakseen nähnyt joskus jossain Luis Buñuelin elokuvassa. Ohjaajalla ja tuottajalla menivät Bunuelin elokuvat ja näyttelijät sekaisin, koska Friedkin kertoi haluavansa palkata Fernando Reyn ranskalaisen huumerikollisen rooliin. 

Näyttelijän saapuessa New Yorkiin paljastui, että näyttelijä ei olekaan ranskalaista syntyperää. Rey oli espanjalainen. Kaiken kukkuraksi hän ei puhunut sanaakaan ranskaa!

Kovaotteiset miehet sisältää yhden elokuvahistorian kehutuimmista takaa-ajokohtauksista. Se ei välttämättä vaikuta nykystandardeilla tarkasteltuna kovin kummoiselta, jos on tottunut Michael Bayn korkeaoktaanisiin kohtauksiin. Mutta kun otetaan huomioon Friedkinin käytössä ollut budjetti ja valmistautuminen, kohtaus on erittäin vaikuttava. Koko kohtaus kehittyi kuvausten aikana, kun tekijät päättivät elokuvan tarvitsevan jännittävän takaa-ajon. Friedkin ei edes tehnyt kuvakäsikirjotusta, vaan kuvaili kohtauksen elementit kollegoilleen.

Friedkin päätti, että olisi jännittävää nähdä auton ja metron välinen takaa-ajokohtaus ja sattuman kautta kerrostalon vierestä kulki metro. Kohtauksen loppuun saattamiseksi Friedkin ei jättänyt yhtään kiveä kääntämättä – hän oli valmis vaarantamaan jopa oman henkensä, jotta kohtaus saatiin filmille. 

Kohtauksessa auto ajaa oikeasti vastaan päin tulevaa liikennettä. Käytännössä se toteutettiin siten, että Friedkinin poliisiystävä laittoi hätävilkun auton katolle ja lähti ajamaan liikenteen sekaan. Kukaan kuvausryhmän jäsenistä ei halunnut autoon kameraoperaattoriksi, joten Friedkin nousi itse pelkääjän paikalle. Kuvauksissa olisi voinut käydä erittäin huonosti, hän leikki sekä omalla että sivullisten ihmisten hengillä.

Ohjaaja sanoo ettei enää tänä päivänä tekisi samaa, mutta jotenkin en usko. Luulen, että hän tekisi samat valinnat uudestaan, jos olisi pakko. Friedkinin jääräpäisyys oli vielä tässä vaiheessa hänen uraansa voimavara, koska ongelmat jatkuivat jälkituotannossa.

Leikkausprosessissa 20th Century Fox -studion uudet pomot halusivat muovata ja muuttaa elokuvaa. Friedkin ei suostunut ehdotuksiin. Studio ei myöskään osannut markkinoida elokuvaa. Heidän mielestään nimi olisi pitänyt muuttaa, koska kohderyhmätutkimuksen mukaan se ei herättänyt positiivisia mielikuvia (joku vastaaja luuli, että kyseessä oli ehkäisyvälinemerkki). 

Mitä nimen olisi pitänyt sanoa, kun elokuva ei ollut vielä ilmestynyt? 

Friedkin pelkäsi elokuvan julkaisun lässähtävän studion kehnon panoksen takia. Kovaotteiset miehet julkaistiin rajatusti teattereissa ja joissain tapauksissa se heitettiin ns. double-feature -elokuvan rooliin. Toisin sanoen studio ei arvostanut teosta lainkaan: se nähtiin niin kehnolaatuisena tai erikoisena, että katsojan pitäisi samalla hinnalla päästä näkemään toinen elokuva.

Menestystä ja Oscar-huumaa

Jokainen elokuva on ainutlaatuinen ihme. Niissä on jotain ihmeellistä, koska ne kuvaavat tietyllä hetkellä olevan ihmisryhmän kollektiivista panosta saattaa visio liikkuvaksi kuvaksi.

Kaikesta Friedkinin kokemista ongelmista, riidoista ja vastalauseista huolimatta Kovaotteiset miehet nousi menestykseksi. Studiopomo olisi vielä halunnut miksata elokuvan ääniraidan ja julkaista elokuvan uudelleen, mutta tämä onneksi vältettiin.

Elokuva nosti ohjaajansa kertaheitolla 70-luvun aallonharjalle ohjaajien kärkinimien joukkoon. Friedkin hyväksyttiin osaksi uuden Hollywoodin kööriä tällä vihaisen väkivaltaisella, rosoisen dokumentaarisella ja prosessille omistautuneella kuvauksella poliisioperaatiosta. Elokuvan takaa-ajokohtaus keräsi kehuja, kuten myös Hackmanin roolisuoritus.

Elokuva keräsi yhteensä kahdeksan Oscar-ehdokkuutta, joista se lopulta voitti viisi. Friedkin sai ohjaamisesta pystin ja elokuva voitti parhaan elokuvan palkinnon. Näin ollen Kovaotteiset miehet -elokuvasta tuli ensimmäinen alle 17-vuotiailta kielletty elokuva, joka voitti kyseisen palkinnon. 

Mutta miksi Kovaotteiset miehet voitti? 

Miksi juuri tämä elokuva palkittiin vuoden 1972 gaalassa parhaan elokuvan palkinnolla? 

Samana vuonna ehdolla parhaan elokuvan palkinnosta olivat Peter Bogdanovichin ohjaama Viimeinen elokuva (The Last Picture Show), Norman Jewisonin ohjaama Viulunsoittaja katolla, Franklin J. Schafferin Nicholas ja Alexandra ja Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiini.

Jälkikäteen on helppo ottaa voitto itsestään selvyytenä ja osana elokuvahistorian ja Amerikan elokuva-akatemian kaanonia, josta ei yleisen mielipiteen mukaan menestystarinoita ja ”vääriä” voittajia puutu.

Mutta olisiko mikä tahansa muu elokuva voinut tulla nimetyksi oman vuotensa parhaaksi elokuvaksi? 

Kellopeliappelsiini on näistä viidestä elokuvasta luultavasti eniten saanut jalansijaa populaarikulttuurin kollektiivisessa tajunnassa ikonisen julisteen ja tyylinsä myötä. Se on yksi niistä elokuvista, jonka luultavasti jokainen tietää ilman elokuvan näkemistä. Useimmiten kaikista ikonisimmat teokset jäävät paitsioon, vaikka poikkeuksiakin on. Mutta Kubrickin tapauksessa elokuva luultavasti liikkui liian harmaalla alueella yksilöllisen ja institutionaalisen väkivallan ongelmallisuuden kuvaamisen suhteen. Amerikkalaisen elokuva-akatemian jäsenet eivät todennäköisesti osanneet käsitellä ristiriitaisia tunteita herättänyttä elokuvaa, vaikka se noteerattiin ehdokkuudella. 

Viulunsoittaja katolla ja Nicholas ja Alexandra tuntuvat olevan perinteisempiä, akatemian jäseniä miellyttäviä kandidaatteja. Näiden kahden joukkoon Bogdanovichin Viimeinen elokuva olisi saattanut sujahtaa helposti, jos se ei olisi ollut ensimmäinen amerikkalainen elokuva, jossa näytetään naisen häpykarvoitus. Viimeinen elokuva matkii John Fordin draamaelokuvia hillityn mustavalkoisella kuvastollaan ja edellä kuvatusta eurooppalaisesta vapautuneisuudesta huolimatta on konservatiivinen amerikkalaisen sentimentaalisuuden kuvaus. Kaupungin sielun paikkaa pitävä periamerikkalainen setähahmo (Fordin elokuvista tuttu Ben Johnson) kuolee ja päähenkilöt haikailevat hänen ja hänen edustaman paremman ajan perään. Tästä syystä olisi voinut kuvitella, että Bogdanovichin ohjaustyö olisi voinut olla ennakkosuosikki.

Yhdysvaltojen elokuva-akatemian jäsenten muodostama ryhmä on ollut – ja on vielä edelleen – todella homogeeninen, jopa konservatiivinen. Amerikkalaiset rakastavat taistelua ulkoista pahuutta vastaan ja haluavat oikeuttaa väkivallan lävistämän asekulttuurinsa. Tästä näkökulmasta taistelu huumeita vastaan toimii erinomaisena oikeutuksena väkivallalle. Ehkä tämä selittää parhaiten parhaan elokuvan palkinnon? Toisaalta myös kaupallinen menestys voi kulkea käsi kädessä palkintoseremonioiden kanssa.

Oscarin voittaminen on joka tapauksessa mielestäni todella, todella yllättävä käänne elokuvan historiassa, koska Kovaotteiset miehet ei sisällä onnellista loppua. Teos on realistisuudestaan huolimatta yllättävän synkkä elokuva pakkomielteestä, johon Popeye Doyle uppoaa. Se ei sisällä lainkaan Viimeisen elokuvan kaltaista sentimentaalisuutta. 

Kaiken lisäksi Kovaotteiset miehet on juonivetoinen elokuva. Hahmot eivät kasva tai muutu, jos pakkomielteen syvenemistä ei lasketa. Emme tutustu hahmojen elämään heidän työnsä ulkopuolella. Heidän työnsä määrittelee, keitä he ovat, kuten se määrittelee koko elokuvan. Huumeoperaation voitot ja häviöt, salamurha- ja pakoyritykset pitävät elokuvan liikkeellä. 

Kuten elokuvan nähneet tietävät, tarina jää täysin ilman selkeää loppuratkaisua, kun Friedkin myös uskaltautuu flirttailemaan impressionistisen ilmaisun kanssa aivan loppumetreillä. 

Poliisi saartaa operaation tärkeimmät osapuolet, mutta jää täysin epäselväksi pääsikö Popeyen jahtaama ranskalainen huumeparoni pakoon. Hylätyssä teollisuusrakennuksessa Popeye jahtaa kuumeisesti kohdettaan, mutta hän erehtyy ja ampuu vahingossa FBI-agentin. Popeye katoaa toiseen huoneeseen, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kuuluu laukaus ja elokuva päättyy. 

Ampuiko Popeye itsensä vai jahtaamansa rikollisen? Onko tämä symbolinen laukaus Popeyen pakkomielteeseen uponneen sielun pimeydessä?

Friedkinin idea lopetuksesta tuli leikkausvaiheessa ja se jättää avoimen kysymyksen katsojansa mieleen. 

Elokuvaan on olemassa jatko-osa, joka jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen jäi. Kovaotteiset miehet II vastaa näyttää mihin elokuvan tapahtumat johtavat, mutta Friedkinillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa. Jatko-osa ei ollut yhtä suuri menestys kuin edeltäjänsä, vaikka ohjaajan tuolille istutettiin trillereiden parissa kunnostautunut John Frankenheimer.

Ehkä yksinkertaisin vastaus Kovaotteiset miehet –leffan menestykseen on se, että aika oli oikea tämänkaltaiselle elokuvalle.

Aiemmat niin sanotun uuden Hollywoodin tekijöiden elokuvat eivät olleet menestyneet kovin kummoisesti Oscareiden äänestyskisoissa. 

Esimerkiksi 60-luvun merkkipaaluiksi nousseet Bonnie ja Clyde ja Miehuuskoe olivat ehdolla neljä vuotta aiemmin, kumpikaan niistä ei kokenut suurta riemuvoittoa. Miehuuskokeen ohjaaja Mike Nichols voitti Oscarin ohjauksestaan, mutta parhaaksi elokuvaksi valittiin Yön kuumuudessa. 60-luvun voittajia olivat pääasiallisesti isot historialliset epookit ja musikaalit. Keskiyön cowboy oli ensimmäinen voittaja, joka ei pienenä indie-elokuvana ollut samasta puusta veistetty. 

Todennäköisesti Hollywood alkoi vasta viiveellä ymmärtämään uuden sukupolven elokuvantekijöiden saapuneen. Amerikkalainen yleisö oli valmis siirtymään Hollywoodin unelmatehtaiden lavasteiden ja kauniiden elokuvatähtien suojasta todelliseen maailmaan, ainakin hetkeksi – Tähtien sota muuttaisi kaiken ja osittain määräisi jopa Friedkinin uran tulevaisuudesta. 

Akatemia havaitsi ajan hengen perinteisempien studioelokuvien lipputulojen vähentyessä ja yhä useamman ison budjetin elokuvan flopatessa lippukassoilla.

Kovaotteiset miehet on Keskiyön cowboyn tavoin yllättävä teos Oscar-voittajien kaanonissa.

Myös Friedkin tiedostaa tämän. Hän omienkin sanojensa mukaan vain osui sopivaan paikkaan ja ajankohtaan elokuvallaan. Tuurilla voi olla isompi merkitys kuin haluamme ehkä myöntää. 

Sanon näin, koska tämä tapahtumaketju ei alkanut siitä, kun Friedkin törmäsi kirjaansa aivan sattumalta, koska sitä suositeltiin hänelle. 

Kirjaa ei olisi olemassa, jos ei olisi rikosjuttua, jota se käsittelee. Rikosjuttua ei olisi, jos poliisikaksikko Egan ja Grosso eivät olisi eräänä iltana rankan työpäivän jälkeen päättäneet käydä istumassa baarissa. Heidän iltansa päättyi lopulta pelkän aavistuksen pohjalta täysin satunnaisesti baarin asiakkaan varjostukseen.

Kyseinen henkilö paljastui huumeringin yhteyshenkilöksi. 

Nämä tapahtumat ovat esitetty elokuvassa.

Yksi Friedkinin ohjaajauran huippuhetkistä oli lopulta erään poliisikaksikon illanviettosuunnitelmista kiinni.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Haluatko tietää, kuinka William Friedkinin uralle kävi Kovaotteiset miehet -menestyksen jälkeen? Käy kuuntelemassa Spotifyn kautta LeffaHamsterin podcast-jaksot, jotka käsittelevät ohjaajan uraa ja hänen seuraavaa mestariteostaan – The Exorcist – manaaja.

LeffaHamsteria voi seurata Instagramissa ja Facebookissa @leffahamsteri.

Aiheeseen liittyvät jutut