Kolumni: Brianin elämä rippikouluihin!

Haluan kertoa teille hieman Jeesuksesta.

Pääsiäisen aikaan olen muistellut Jeesuksesta kertovia elokuvia.

Yksi niistä on Jesus Christ Superstar (1973), joka on tulossa lähiaikoina blu-rayna. Näin sen ensimmäisen kerran joskus 1980-luvulla vhs-nauhalta. Sen ilmestymisestä oli jo silloin kulunut yli kymmenen vuotta, mutta se tuntui vielä silloinkin radikaalilta.

Olin nähnyt sitä ennen Ben Hurin ja joitakin muita Jeesuksen elämää sivuavia eeppisiä elokuvia ja tottunut siihen, että Hollywoodissa ei kyseenalaisteta kristillisiä perinteitä.

Jesus Christ Superstar teki sen aika rohkeasti nostamalla Juudaksen etualalle. Hänestä tehtiin luopion sijaan inhimillinen hahmo. Näkemys oli niin radikaali, että elokuvan modernisoitu ilme tuliaseineen jäi sivuseikaksi.

Ennen Hollywood-epookkeja olin nähnyt Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumin (1964) Se esitettiin televisiossa pääsiäisen aikoihin vuonna 1976, jolloin olin yhdeksänvuotias. Matteuksen evankeliumissa ehkä kiinnostavinta on se, miten uskollinen elokuva on Raamatulle. Pasolini käyttää lähes pelkästään Matteuksen evankeliumin tekstiä, eikä elokuvassa ole mitään modernisoitua tai radikaalia, ellei joitakin musiikkivalintoja oteta lukuun. Siitä huolimatta kristilliset yhteisöt eivät Matteuksen evankeliumia ole ottaneet omakseen. Yksi syy on luultavasti se, että Pasolini on aina ollut kiistelty hahmo – ja kaiken lisäksi homo ja kommunisti.

Kristityksi tunnustautuneen Mel Gibsonin The Passion of the Christ (2004) sai sen sijaan monien vaikutusvaltaisten evankelistojen ja kirkkojen tuen. Elokuvaa esitettiin Suomessakin rippikouluissa, vaikka sille annettiin väkivaltaisen sisällön takia K18-ikäraja.

Gibsonin Jeesus-elokuvaa pidettiin joissakin arvioissa realistisena, mitä en ole ikinä ymmärtänyt. Realistista siinä oli ehkä alkuperäisten kielten kuten aramean käyttö. Elokuvan runsas väkivalta sen sijaan ei ole lainkaan realistista. Se muistuttaa enemmänkin toimintaelokuvien ultraväkivaltaa, jolla ei ole realismin kanssa mitään tekemistä. Väkivaltaiset kohtaukset ovat ehkä dramaturgisesti perusteltuja, eivätkä ne tee Gibsonin elokuvasta huonoa. Passion of the Christin suuri ongelma on se, miten antisemitistisiä kommentteja siviilissä heitellyt ohjaaja demonisoi juutalaisia.

Pahempi virhe tuntuu kuitenkin olevan se, että Jeesus kuvataan hahmona, jolla on inhimillisiä heikkouksia, kuten Martin Scorsese teki.

Scorsesen Kristuksen viimeinen kiusaus (1988) herätti 1980-luvun lopulla suurta kohua paitsi Yhdysvalloissa myös Suomessa. Monet elokuvan kritisoijat eivät olleet nähneet elokuvaa. Muistan miten Kristillisen liiton edustaja paheksui elokuvaa julkisesti televisiohaastattelussa ja samaan hengenvetoon kertoi ettei ollut sitä nähnyt eikä aikonutkaan katsoa.

Scorsesen elokuva on vaikuttava, mutta olen aina pitänyt enemmän sen musiikista kuin itse elokuvasta. Harvaa soundtrack-levyä olen kuunnellut yhtä paljon kuin Peter Gabrielin Passionia, jossa maailmanmusiikki eri puolilta maailmaa yhdistyy hienosti elektroniseen nykymusiikkiin.

Kun puhutaan Jeesuksesta kertovista elokuvista, ei pidä unohtaa Monty Python -komediaryhmän Brianin elämää vuodelta 1979, joka kiellettiin monissa maissa. Suomessa elokuvatarkastamo salli elokuvan 15 vuotta täyttäneille mutta katsoi tarpeelliseksi vaatia elokuvan alkuun huomautuksen, josta käy ilmi että kyseessä on parodia Hollywoodin historiallisista spektaakkeleista.

Vielä tänäänkin Brianin elämän satiiri tuntuu terävältä, mutta siinä ei itse asiassa pilkata Jeesusta vaan nauretaan hölmöjen ihmisten kustannuksella. Jeesus näkyy oikeastaan vain yhdessä kohtauksessa pitämässä Vuorisaarnaa, ja siinäkin hänet esitetään suorastaan kunnioittavaan sävyyn. Kohtauksen – ja itse asiassa koko elokuvan – pointti on se, että Jeesuksen opetukset on ymmärretty väärin. Se onkin hyvä oivallus. Ehkä rippikouluissa pitäisikin esittää Passion of the Christin sijaan Brianin elämää.

Jussi Huhtala

Tässä kolumnisarjassa muistellaan elämyksiä tuottaneita elokuvakokemuksia.

Sarjan edelliset kolumnit:
Clint Eastwood, Don Siegel ja pako elokuvateatteriin
Syvä joki ja Burt Reynoldsin viikset
Mistä puhumme kun puhumme John Carpenterista
Mistä puhumme kun puhumme William Friedkinistä
Mistä puhumme kun puhumme Schwarzeneggeristä
Kolmas kierros: viisi Bond-vuosikymmentä