Kolumni elokuvakritiikistä: Makuasioistako tässä vain on kyse?

Miksi pitää aina kritisoida? Miksei voi vain tykätä? Tämä kolumni yrittää vastata kritiikin keskeisiin kysymyksiin.

23.3.2021 09:00

Vajaa viisi vuotta sitten perustin LeffaHamsteri –blogin. Ajatuksena oli, että kirjoitan täysin harrastusmielessä elokuva-analyysejä itselleni tärkeistä elokuvista ja niiden teemoista. Pääsyy blogin aloittamisessa oli se, että halusin jäsennellä ajatuksiani ja argumenttejani. Ajattelin, että blogin kirjoittaminen auttaisi suullisen ja kirjallisen ulosantini kanssa. 

Elokuvat ovat itselleni enemmän kuin ajanviete, pikemminkin elämäntapa, joten haluan oppia niistä lisää. Haluan tutkia, pohtia ja dekonstruoida elokuvia mahdollisimman paljon, koska niihin sisältyy valtavan suuri voima. Tarinoilla on meihin vahva vaikutus ja etenkin elokuvien kyky herättää tunteita on vertaansa vailla.

Kun minua pyydettiin tuottamaan sisältöä Episodin verkkosivuille olin tietysti otettu, ja se tuntui askeleelta eteenpäin. Aloitin vuosi sitten ja olen kirjoittanut kuukaudessa noin pari-kolme tekstiä, mutta viime vuoden lopussa ajatukseni suuntautuivat kysymykseen: miksi edes teen tätä? 

Olen jatkuvasti epävarma kaikesta mitä kirjoitan. Mietin koko ajan, mitä joku muu (eli esimerkiksi juuri sinä) ajattelee tekstistäni. Tiedän, että viihdettä voi katsoa eri tavoilla, joten onko väärin tuoda oma näkökulmaa muille tyrkylle? Ehkä olen väärällä alalla, kun pohdin tällaisia asioita. Onko oikeilla kriitikoilla panssarinen iho, joka kestää kaikenlaista?

Mutta sitten kuluvan vuoden alussa luin vuoden alussa musiikkitoimittaja Arttu Seppäsen kirjoittaman kolumnin Soundista, jossa hän kiteytti kritiikin luonteen seuraavasti:

”Kritiikki ei ole taiteilijan tsemppaamista tai suositus. Kritiikki on taiteen rakastamista. Kritiikki on parhaimmillaan oma taiteenlajinsa. Kritiikki on taiteen ajattelua ja taidekeskustelua, jonka ei pidä loppua koskaan, tai sitten taidekin voi yhtä hyvin loppua.”

Luettuani tekstin jokin heräsi minussa. Ymmärsin täysin, mitä toimittaja ajoi takaa. 

Seppänen pyrki avaamaan kritiikin luonnetta ja arvoa taiteelle, mutta hän myös kirjoittaa yleisestä asennoitumisesta kritiikkiä kohtaan ja vasta-argumenttien puutteesta. Musiikkitoimittaja jopa väläyttelee kuvia suomalaisten huonosta keskustelukulttuurista, jossa ei osata vastaanottaa kritiikkiä tai suhtautua siihen. Vaikka Seppänen käsittelee musiikkikritiikkiä, hänen pääpointtinsa ovat mielestäni myös nähtävissä elokuvakritiikin suunnalla (käytän elokuvakritiikki termiä tarkoittaen sekä elokuva- että tv-sarjojen kritiikkiä).

Seppäsen kolumni puolustaa kritiikin asemaa, mutta jättää perustelematta kysymykseen: Mitä lisäarvoa kriittinen arvostelu tai analyysi voi antaa lukijalleen?

Tähän kysymykseen aion seuraavaksi vastata.

Miksi pitää aina kritisoida? Miksei voi vain tykätä?

Raivataanpa aluksi itsestään selvyydet asiat pois tieltä. 

Sinä saat katsoa juuri siitä mitä haluat. Piste.

Minä en halua päättää, mitä sinun tai kenenkään muun pitäisi tai ei pitäisi katsoa. Makutuomarina toimiminen ei nähdäkseni ole kenenkään kriitikon tehtävä, vaikka monesta asia voi vaikuttaa siltä.

Kritiikin lukemisessa on kyse näkökulman laajentamisesta. Kun itse luen oikein hyvin kirjoitettua ja perusteltua kritiikkiä, minusta tuntuu kuin joku raottaisi todellisuuden verhoa. Tiedän ja tunnen asioita entuudestaan, mutta oma näkökulmani on vajavainen.

Jos totta puhutaan, mielestäni sosiaalinen media ei edesauta kriittistä keskustelua. Kaikki puhuvat jatkuvasti toistensa ohi, eikä kukaan pysähdy ja pohdi, mitä toinen yrittää sanoa. Kommenttikentät täyttyvät yksittäisistä heitoista, jotka eivät johda mihinkään. ”On näitä analyysejä kaikilla” heitti eräs lukija tuossa taannoin WandaVision tekstiini liittyen. Ei millään pahalla, mutta ei kyllä ole. 

Kun tämä keskustelukulttuuri ulottuu kritiikkiin asti siten, että kriittinen arvostelu rinnastetaan mielipiteeseen. 

Mielestäni hyvin kirjoitettu kritiikki ei ole sama asia kuin mielipide.

Ja huom! Pyydän rakasta lukijaani olemaan provosoitumatta. Erotan tässä tekstissä ”kritiikin” ja ”mielipiteen” täysin tiedostaen, että kriittinen teksti on myös mielipide. Joku voisi sanoa, että se on hyvin argumentoitu tai perusteltu mielipide. Teen kategorisen eronteon, jotta tekstini olisi selkeämpi. Pyrin selventämään tätä eroa seuraavaksi.

Moni ei tunnu ymmärtävän, että kriitikon perimmäinen tehtävä on tarkastella, purkaa ja analysoida, miksi teos toimii tai miksi se ei toimi. Kriitikon ei kuulu mollata tai murskata fanien rakkautta. Tämänkaltaisessa tarkastelussa on ripaus enemmän objektiivisuutta kuin mielipiteessä, joten tietty faneille voi tulla uhattu olo. En sano, että kaikki kritiikki on hyvää tai hyvin kirjoitettua kritiikkiä. Puhun kritiikistä sen ideaalissa muodossa.

Nostan eroksi näiden kahden kategorian välille sen, että mielipide on subjektiivisempi. Elokuvien suhteellista hyvyyttä ja huonoutta arvioivalle mielipiteelle olennaista on se, että se pohjautuu enemmän omiin mieltymyksiin, odotuksiin ja haluihin ilman tiedostavaa itsereflektiota näiden vaikutuksesta omaan katselukokemukseen.

Otan tähän esimerkin. 

Jos joku sanoo minulle, että ”Poliisiopisto on kaikkien aikojen paras komedia”, tämä on mielipide ilman perusteluja. Voin hyväksyä kyseisen mielipiteen tai olla eri mieltä. Tässä tarkastellaan täysin binäärisesti, pidänkö myös itse Poliisiopisto -elokuvaa hyvänä vai huonona. Tällaisissa kysymyksissä omat mieltymyksemme ohjaavat reaktioitamme.

Jos olemme eri mieltä, emme edes välttämättä pysähdy pohtimaan kysymystä: mikä voisi tehdä Poliisiopistosta hyvän elokuvan, vaikka en itse pidä siitä?

Periaatteessa kun pyrimme katsojina mittaamaan elokuvan subjektiivista hyvyyttä tai huonoutta, tarkoituksenamme on vastata kysymykseen: Onko elokuva aikani arvoinen? Kannattaako se katsoa? 

Hyvä elokuva kannattaa katsoa, huonoa ei kannata.

Tämä on helppo kysymys, koska omat mieltymykseni ohjaavat kyllä/ei -vastauksen antamisessa.

Paljon monisyisempi kysymys on: ”toimiiko Poliisiopisto komediana?” Tässä tapauksessa minun pitäisi tarkastella, miksi elokuva on hauska tai miksi se ei ole hauska ja perustella näkökulmani.

Elokuvakeskustelu on mielestäni kuitenkin aivan liian helppo typistää ensimmäiseksi mainitulle hyvä/huono -akselille ilman syvempiä perusteluja tai perustella ne oman kokemuksen kautta. 

”Elokuva oli hyvä, koska pidin siitä” on kehä, joka palaa katsojan kokemusmaailmaan.

Omat mieltymykset ja mielipiteet nähdään yhtä relevantteina kuin muiden katsojien. Tällöin ainoa tapa elää keskustelussa mukana on pitää omista mielipiteistä mahdollisimman tiukasti kiinni. Sama ilmiö on oman lempibändin hehkuttaminen yläasteella. Kaverin bändi on perseestä, koska oma on paras. Eetoksena toimii tuttu ja turvallinen mantra: minä tiedän parhaiten, mistä pidän!

Kun kritiikin puheenvuorot typistetään samaan kategoriaan muun keskustelun kanssa, kritiikki on helppo ohittaa myös ”vain” mielipiteenä. 

Kritiikki koetaan häiritsevänä taustakohinana, josta pitää päästä yli.

Makuasioistako tässä vain on kyse?

”Mutta miksi en pidä arvostelumenestyksistä? Miksi olen kriitikoiden kanssa aina eri mieltä? Minusta kaikki muiden mielestä ”hyvät” elokuvat ovat huonoja! Mikä tämän sitten selittää” kuuluu vastalause LeffaHamsterin luennon takarivistä.

Usein elokuvakeskusteluissa ja kritiikkiin suhtautuessa unohdetaan katsomiskokemusten erilaisuus. Niitä värittävät katsojan omat asenteet, ennakkoluulot, tottumukset ja aiemmat kokemukset. 

Joku ei voi sietää mustavalkoelokuvia, joku ei kestä ei-englanninkielisiä elokuvia, kun taas joku kieltäytyy hyväksymästä animaatioelokuvat vakavasti otettavana elokuvaviihteenä. Toiselle oman näyttelijäsuosikin näkeminen riittää, vaikka tarina ja toteutus ontuvat pahasti, kun taas toinen ei voi sietää pääosaesittäjän naamaa, vaikka teos olisi muuten yleisesti hyväksytty mestariteos. 

Tämän lisäksi ymmärrän monen karttavan kaikenlaista elokuvakritiikkiä, koska se muistuttaa elokuvien epätodellisesta luonteesta. Elokuvat ovat fiktiota ja mielikuvituksen tuotteita, jota itsenäiset tuottajat tai studiot rakentavat katsojilleen. Moni katsoja kaipaa realismia elokuvaansa, koska he pystyvät vain täten nauttimaan elokuvasta. Fantasia, sci-fi tai mikään yliluonnollinen ei sovi, koska se ei ole totta. 

Tiedän myös, että Matt Damonin naama ei sovi kaikille.

Sanonnan mukaan makuasioista ei voi kiistellä – ja näinhän se on. Pienet, yksilölliset asiat voivat helposti pilata katsomiskokemuksen. 

Uskokaa tai älkää, meillä on monia aivoyhteyksiin ja biologiaan perustuvia hahmottamiskyvyn eroavaisuuksia, jotka vaikuttavat elokuvista nauttimiseen (ja näihin ei nyt ole aikaa uppoutua tarkemmin). 

Lohduttavaa tässä on se, että kritiikin ei pidäkään ottaa jokaisen katsojan näkökulmaa tai preferenssiä huomioon, niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin.

Oletko koskaan miettinyt asiaa?

Näistä yksilön omista luontaisista tottumuksista huolimatta teatterissa istuessa suurin osa katsojista pelkää, itkee tai nauraa samaan aikaan samoille asioille. Muistamme samoja hetkiä elokuvista ja tv-sarjoista, vaikka olemme kaikki yksilöitä. Samat hetket tarinoissa järkyttävät tai ilahduttavat. Miten tämä on mahdollista? Enkö juuri äsken päinvastoin kertonut, kuinka koemme kaikki saman asian (kuten vaikkapa herra Damonin naaman) eri tavoin?

Kuten edellä vihjasin, kun tarkastelee itse elokuvan tai tv-sarjan tekemiseen liittyviä näkökulmia, on mahdollista päästä arvioimaan teosta objektiivisemmin. Tähän liittyvät ne kaikki valinnat, se täydellinen kokonaisuus, jolla elokuvan tekijät kertovat tarinansa.

Elokuvakerronnalla kuitenkin on oma, sadan vuoden aikana kehittynyt audiovisuaalinen kielensä, jonka avulla teoksen pohjana toimiva käsikirjoitus ja sen viesti tai tunnetila on mahdollista välittää. Tämän tarkastelu on melkein sama asia kuin äidinkielen kieliopin tarkastelua: paikoin tylsää, puuduttavaa ja jopa rasittavaa, koska kukaan ei pidä kaiken ilon vievistä pilkunviilaajista. 

Elokuvakritiikkiä monimutkaistaa tietysti se, että elokuvan kokonaisuus on monimutkainen: näyttely, kuvaus, musiikki, editointi, äänisuunnittelu ja käsikirjoitus muodostavat kaikki kokonaisuuden mitä pitäisi osata arvioida. Useimmiten pinnalliset yksityiskohdat, kuten taitava ohjaus, voivat peittää heikkoa kirjoittamista, ja vastaavasti mahtava käsikirjoitus voi hautautua surkean tuotannon alle. Loistavat näyttelijä voi pelastaa paljon – ja Matt Damon voi pilata minkä tahansa elokuvan (vitsailusta huolimatta oikeasti rakastan Matt Damonia).

Kriitikon tärkein tehtävä on nähdä teoksen valinnat osana kokonaisuutta ja arvioida, miksi teos ei toimi. Ennen kaikkea teoksen arvioimiseksi on esitettävä oikeita kysymyksiä.

Suurin ja kaikista hyödyllisin kysymys elokuvan ja sen käyttämien valintojen tarkastelussa on: miksi? 

Miksi tämä kamerakulma? Miksi tämä valaistus? Miksi tämä leikkaus? Miksi tämä musiikkivalinta? Miksi hiljaisuus?

Jokaisen valinnan tulisi palvella elokuvan tai tv-sarjan jakson kokonaisuutta. Nämä ”miksi” -kysymykset auttavat vastaamaan kysymyksiin: mitä elokuva yrittää sanoa, kuinka se sanotaan ja onnistuuko teos tavoitteissaan.

Elokuvakieli on intuitiivista, mutta se on kieli, jota käytetään tarinankertomisessa. sein jo alkumetreiltä on mahdollista huomata, tietävätkö tekijät mitä tekevät vai eivät.

Elokuvalla on oma kielioppi, lainalaisuudet ja periaatteet, joiden avulla voidaan arvioida, miksi teos toimii suurimmalle osalle katsojista. Objektiivisesti elokuva voi tehdä kaiken oikein, mutta se vain ei toimi jokaiselle katsojalle samalla tavalla – ja toisinpäin – mutta se toimii suurimmalle osalle samalla tavalla.

Tietysti kaikki äänet, puolesta ja vastaan, ovat tervetulleita kritiikin areenalle. Jos kaikki olisivat samaa mieltä kaikista asioista, minkälaista keskustelua se olisi? Mielestäni parasta on lukea ja tutustua erilaisiin, jopa ristiriitaisiin näkemyksiin elokuvasta tai tv-sarjasta. Mutta hyvä keskustelu vaatii perusteluja ja reflektointia. 

Eli jos olet edelleen sitä mieltä, että kritiikin sana on vain mielipide muiden joukossa, totean, että on olemassa kahdenlaisia mielipiteitä: sivistyneitä ja sivistymättömiä.

Ei arvosanoja?

En ole arvosteluissani jakanut yhtäkään perinteistä arvosanaa. Viime vuosina olen entistä tietoisemmin liikkunut pois tämän kaltaisesta viihdettä arvottavasta kritiikistä ja pyrkinyt sen sijaan tarkastelemaan elokuvien ja tv-sarjojen teemoja, draamallisia elementtejä tai laajempia kehityskulkuja ja niiden kontekstia.

Haluan kritiikin avulla oppia ymmärtämään ja käsittelemään elokuvia ja tv-sarjoja paremmin, koska rakastan niitä ainutlaatuisina tarinankerronnan muotoina.

Minulle rakkaus tarkoittaa myös tutustumista jopa negatiivisiin asioihin – ei niiden kieltämistä tai poissulkemista. Virheiden, puutteiden ja epäonnistumisten esille tuominen on olennainen osa kritiikkiä ja kriittistä keskustelua. Olen huomannut, että monelle on vaikeaa käsittää ristiriitaisia ajatuksia viihteessä. 

Miten jotain hyvää asiaa voi kritisoida, jos se on täydellinen?

Mielestäni paras mahdollinen kritiikki on sitä, joka pystyy avaamaan uusia näkökulmia elokuvaa tai tv-sarjaa kohtaan. Eikä tällaisen kritiikin edes tarvitse olla teosta palasiksi repivää tekstiä, vaan teoksen teemoista ajatuksia herättävä tutkielma. Kaiken ei tarvitse olla selvää faktatietoa, koska monet teokset voivat olla tulkinnanvaraisia ja epävarmoja. 

Monet Kubrickin elokuvat puhuttelevat edelleen tänä päivänä, koska ne eivät anna selviä vastauksia itsestään tai pakottavat katsojan kohtaamaan epämiellyttäviä totuuksia.

Innostun aina, kun joku osaa selkeästi pukea sanoiksi omat tunteensa ja ajatukset, siten että ne valaisevat teosta, koska opin silloin jotain uutta. En osaa kuvaillakaan, kuinka monta elokuvaa olen löytänyt uudelleen lukemani analyysin tai kritiikin myötä, koska jokin palanen ei ollut omassa mielessäni vielä loksahtanut kohdalleen. 

Rakkaus ja viha ovat latautuneita ja voimakkaita sanoja, mutta ne usein kuvaavat suhtautumistamme mediaa kohtaan. Olen kuitenkin vuosien saatossa oppinut, että mitään teosta ei kannata vihata. Viha sumentaa helposti kaikelta hyvältä ja estää oppimasta uutta tai reflektoimasta. Epäonnistuneesta elokuvasta on mahdollista oppia niin paljon. Vihattu teos on helppo heittää suorilta käsiltä roskakoriin ja siirtyä eteenpäin, vaikka siinä voi olla paljonkin hyvää.

Mutta samalla tavalla vastavuoroisesti rakkaus voi tarkoittaa sokeaa hyväksyntää, jolloin mitään negatiivista ei saa sanoa tai tuoda esiin.

Kumpikaan ei ole mielestäni kovin terve suhtautumistapa ja muistuttavat jälleen hyvä/huono -keskustelun ja kahtiajaon olemassaolosta.

Voimakkaiden tunteiden aiheuttama näköalattomuus tuottaa vain yksinkertaistuksia ja ajattelemattomuutta. Kaikki on joko ”parasta ikinä” tai ”paskinta koskaan”. Jos kritiikin tarkoitus ja rooli on kuulua tällaiseen kahtiajakoon, minulla ei ole siihen mitään kiinnostusta, mutta myönnän etten ole tämän yläpuolella. Sorrun itsekin helposti tällaiseen mielentilaan. 

Jos joku sanoo suosikkielokuvani olevan huono tai yliarvostettu, ensireaktiona alan kiihtyvän pulssin myötä pätemään ja puolustamaan teosta. Haluan pitää kiinni siitä, mikä puhuttelee minua, jopa siinä määrin, että en halua kohdata muuta mielipidettä. Aggressio on luontainen reaktio, koska sen avulla pidämme kiinni omasta minuudestamme.

Kyse on oppimisesta ja oman vajavaisuuden hyväksymisestä.

Olemme erilaisia katsojia ja asia, mikä ei toimi toiselle, toimii toiselle. Kuluttamisen tavoilla ja odotuksilla on eroja, kuten myös argumenteilla ja mielipiteillä.

Olen pyrkinyt suhtautumaan elokuvakeskusteluun siten, että en tiedä kaikkea. Opin jatkuvasti, kun kuuntelen tekijöitä, keskustelen ystävieni kanssa ja luen huolella kirjoitettua kirjallisuutta elokuvista.

En osaa laskea kertoja, joissa olen saanut elokuvasuosituksia, joita en olisi itse osannut edes ajatella. Mutta jos sulkeutumisen sijaan avautuu keskustelulle, on mahdollista kuulla tarinoita ja näkökulmia, jotka rikastuttavat katsomiskokemuksia.

Kun ei kritiikin sallita elää…

”Kun arvio on negatiivinen, silloinkaan syntyvä vähäinen keskustelu ei keskity kritiikkiin ja taiteeseen, vaan kirjoittajaan, jossa täytyy olla jotain vikaa” kirjoittaa Seppänen.

Kun kriitikkoa lähdetään vähättelemään tai pahemmassa tapauksessa canceloimaan, mitä se kertoo keskustelun tasosta?

Tuon tämän esille, koska olen kokenut tällaisia asenteita viime aikoina. Esimerkiksi osa lukijoista oletti minun vihanneen The Mandaloriania, johtuen antamastani kritiikistä sen sisältöä ja etenkin toisen kauden päätöstä kohtaan. Kirjoitin sarjasta luultavasti lähemmäs 10 000 sanaa ja osoitin kehuja, kun sarja niitä ansaitsi. Kehuni jätettiin täysin huomiotta ja pari lukijaa vaatikin arvostelua kirjoittajalta, joka on sarjan fani. 

En haluaisi antaa paljoa painoa kyseisille kommenteille, mutta en voi itselleni mitään.

Tällaisissa tilanteissa oletan aina syyn olevan omassa ulosannissani. Vika oli minussa, kun en osannut selittää tai avata omaa argumenttiani tarpeeksi hyvin. Yksi syy pitkiin sepustuksiini on todellakin se, että haluan olla perusteellinen ja esittää näkökulmani ymmärrettävästi. 

En oleta, että kaikki ovat kanssani samaa mieltä. Haluan tulla ymmärretyksi. 

Tästä syystä esimerkiksi The Mandalorian -tekstini tapauksessa varmistin parilta lukijalta Facebookin kommenttikentässä, onko hän varmasti lukenut tekstin. Otan mieluusti palautetta vastaan, jos teksteissäni jokin seikka jää epäselväksi.

Vaikka sitä voi olla vaikea ymmärtää, me kriitikot olemme faneja kuten muutkin – tai ehkä hiukan sekopäisempiä faneja kuin yleensä. Sen lisäksi, että katsomme ja kulutamme viihdettä, käytämme myös tuhottomasti aikaa sen pohtimiseen ja kirjoittamiseen. Tämän tekstin kirjoittamiseen käytin noin 4 – 5 tuntia elämästäni, mikä tarkoittaa noin kolmea John Carpenterin elokuvaa.

Mutta kriitikkona oleminen on haastavaa, koska mielestäni parhaat kriitikot osaavat yhdistellä subjektiivista kokemusta ja teoriaa. Opin jo jokin aika sitten, että jokaiselle teokselle pitää antaa mahdollisuus, koska tarinoiden kertominen ja elokuvien tekeminen on todella, todella vaikeaa. 

Rakasta elokuvia ja tv-sarjoja liikaa, jotta voisin olla hiljaa tai tarttumatta kerronnan virheisiin, puutteisiin tai epäkohtiin.

Kuten Seppänen omassa tekstissään toteaa, mikään ei ole pahempaa kuin kädenlämpöinen, tsemppaava kritiikki. Se vie kritiikiltä kaiken sen voiman ja potenssin, joka siihen voisi sisältyä.

Palatakseni alussa esittämääni kysymykseen: Mitä lisäarvoa kriittinen arvostelu tai analyysi voi antaa lukijalleen?

Kritiikin avulla voimme oppia toisiltamme itsestämme ja muista.

Ja mistä sitten tiedän tämän? 

Jos makaisin edelleen poterossani ja kävisin asemasotaa muuta maailmaa vastaan, en olisi tässä.  

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Kirjoittaja on lappeenrantalainen, elokuvia himoitseva jyrsijä, joka miettii omasta mielestäänkin asioita liikaa.

Lisää luettavaa