Mantšurian kandidaatti ja poliittisen trillerin anatomia

Tässä kirjoituksessa pureudun Jonathan Demmen 2004 ilmestyneeseen Mantšurian kandidaatti -elokuvaan ja tarkastelen laajemmin, mikä on poliittisen trillerin merkitsevät piirteet ja arvopohja.

Richard Condonin vuoden 1959 romaani Mantšurian sankari (The Manchurian Candidate) on adaptoitu kahdesti elokuvamuotoon. John Frankenheimerin ohjaama Mantšurian kandidaatti  sai ensi-iltansa vain kolme vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen, 1962. Yli 40 vuotta myöhemmin ilmestyi Uhrilampaat ohjaajana tunnetun Jonathan Demmen luotsaama 2000-luvulle päivitetty versio.

Tarkastelen tässä tekstissä poliittisen trillerin piirteitä Mantšurian kandidaatin kautta. Frankenheimerin alkuperäinen filmatisointi on innovatiivinen ja ehdoton 60-luvun poliittisten trillereiden klassikkoteos. Tuon kirjoituksessani esille teosten yhteneväisyyksiä ja eroavaisuuksia, mutta en käytä aikaa liialliseen vertailuun.  Väitän Jonathan Demmen ohjaaman elokuvan jääneen ajan saatossa valitettavan vähälle huomiolle ja arvostukselle. Sanoisin sen olevan unohdettu mestariteos, joka rakentuu luonnollisesti Frankenheimerin teoksen visuaalisiin perustuksiin – ja onnistuu olemaan oma kokonaisuutensa.

Huomio: jos et ole nähnyt kumpaakaan elokuvaversiota tai lukenut Condonin kirjaa, tästä eteenpäin tulee juonipaljastuksia. Suosittelen katsomaan molemmat elokuvat, jos et ole niitä nähnyt.

Mikä on poliittinen trilleri?

Poliittinen trilleri on trilleristä johdannainen alagenre, jossa jännitysnäytelmän keskeisessä osassa toimii kamppailu poliittisesta vallasta tai pyrkimys poliittisessa vallassa pysymiseen ja oman vaikutusvallan lujittamiseen. Tarinan skenaariot voivat liikkua joko kansallisella tai kansainvälisellä tasolla, eli ne koskettavat joko valtion sisäisiä tai globaaleja valtakamppailuja. 

Poliittisen trillereiden alkujuuret yltävät kylmän sodan värittämällä 50-luvulla. Päähenkilöt joutuvat keskellä heitä isompien ideologisten voimien taistelua. 50-luvulla ideologisen kamppailun vastinpareiksi vakiintuivat kommunismi ja kapitalismi – maantieteellisesti maailma jakautui itään ja länteen. Natsi-Saksan edustama fasismi kukistui toisen maailmansodan seurauksena, joten lännen katse ja huoli siirtyi kommunismia vastaan taistelemiseen. Tästä lähtökohdasta käsin poliittiset trillerit alkoivat ammentaa materiaaliaan.

Poliittisten trillereiden arvopohjana ovat usein demokratian perusperiaatteet, poliittisen prosessin läpinäkyvyys, totuus, oikeudenmukaisuus ja korruptionvastaisuus. Elokuvien juonet paljastavat poliittista korruptiota tai salaliittoja, jotka voivat olla joko täysin fiktiivisiä (kuten Mantšurian kandidaatissa) tai perustua tositapahtumiin (Watergate-skandaalin paljastuminen Alan J. Pakulan elokuva Kaikki presidentin miehet). 

Esimerkiksi Alfred Hitchcockin poliittisissa trillereissä poliittisesta valtakamppailusta tietämättömän viattomat päähenkilöt tempautuvat globaalien valtakamppailujen pyörteisiin. Heidän tavoitteenaan on usein yrittää puhdistaa nimensä suoranaisen lavastuksen tai huonon sattuman yhteydessä tapahtuneen väärinkäsitysten takia. 

Yhdysvallat pyrkivät estämään kommunismin leviämisen maailman politiikan näyttämöllä kylmän sodan aikana sodittujen kuumien konfliktien kautta. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat eivät koskaan olleet suorassa konfliktissa, mutta Korean sota ja Vietnamin sota olivat vapaita markkinoita edustaville amerikkalaisille epäsuoria tapoja käydä Neuvostoliiton edustamaa ideologiaa vastaan. 

Mantšurian kandidaatti on erikoinen tapaus, koska sen filmatisoinnit kuvaavat kahden eri aikakauden uhkakuvia. Tarinat eroavat filmatisoinneissa vain hiukan, mutta ero on mielestäni merkittävä. Tämän eron peilaaminen aikakausiin nähden tuo esiin mielenkiintoisia seikkoja kapitalismin ja politiikan suhteesta, ja kuinka Yhdysvaltojen uhkakuvat ja toiminta ovat muuttuneet kylmän sodan jälkeen.

Sotasankari ja aivopesty tappaja

Molemmat elokuvaversiot Mantšurian kandidaatista seuraavat Condonin teoksen juonta uskollisesti. Kirjan tarinassa rikkaan ja vaikutusvaltaisen poliitikkoperheen sodassa ansioitunut poika paljastuu salaliiton tärkeäksi osaksi – aivopestyksi tappajaksi. 

Vihollisjoukot kaappaavat kersantti Raymond Shaw’n (alkuperäisessä teoksessa Laurence Harvey / uusintaversiossa Liev Schreiber) ja aivopesevät hänet ja hänen koko yksikkönsä uskomaan tarinaa, että Shaw pelasti heidät taistelussa vihollista vastaan. Palatessaan kotimaahan Shaw nähdään sotasankarina, jolle myönnetään Yhdysvaltojen armeijan korkein kunniamitali – Medal of Honor. 

Shaw’n yksikköä johtanut kapteeni Bennett Marco (Frank Sinatra / Denzel Washington) alkaa saamaan kotiin paluun jälkeen painajaisunia, jotka johdattavat hänet salaliiton jäljille. Lopulta Marcolle paljastuu salajuoni ja Shaw’n aivopesu, joka voidaan aktivoida jälkisuggestion voimalla. Aivopesun avulla Shaw toteuttaa käskyinä annetut poliittiset tapot konemaisella tunteettomuudella. 

Tähtäimessä on poliittinen salamurha, joka murentaisi Yhdysvaltain demokratian perustuksia.

Selkein ero Frankenheimerin ja Demmen versioiden välillä on niiden sotapoliittisessa kontekstissa. Frankenheimerin adaptaation tapahtumat sijoittuvat 50-luvun alkuun, Korean sodan aikakauteen. Frankenheimerin elokuvassa aivopesua harjoittavat ja salaliittoa juonivat viholliset ovat venäläisiä ja kiinalaisia kommunisteja. 60-luvulla ilmestynyt elokuva kuvaa kylmän sodan ajan kommunistipelkoja, jonka näyttämönä Korean sota toimi. 

Vuoden 2004 uusintaversio ottaa taustakseen vuonna 1991 alkaneen Persianlahden sodan. Elokuva yllätti minut, koska ajankohdastaan huolimatta salajuonta punova osapuoli ei varsinaisesti sijaitse Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän ulkopuolella. Kuvittelin aluksi, että elokuva kuvaa Yhdysvaltojen pahinta 2000-luvun alun pelkoa eli Lähi-idän terroristeja. 

Daniel Pynen ja Dean Georgariksen käsikirjoitus ottaa Yhdysvaltojen kannalta uskaliaan näkökulman, koska he eivät tarinassaan sorru kuvaamaan maata vavisuttaneita terroritekoja. Tarina ei ryhdy rahastamaan pahoilla arabiterroristeilla, jotka olivat 2000-luvulla natsien korvikkeita elokuvien vakiopahiksina.

Alkuperäisessä juonessa Mantšuria viittaa Kiinassa sijaitsevaan maantieteelliseen alueeseen, jonne kommunistit kuljettivat amerikkalaiset sotilaat aivopestäväksi. Demmen versiossa aivopesun ja tulevan vallankaappausyrityksen takana ei ole arabimaiden oma ”Mantšuria”, Lähi-idästä peräisin olevan epädemokraattisen koalition salaliitto Yhdysvaltoja vastaan. 

Aivopesusta on vastuussa itse kapitalistinen järjestelmä: 60-luvun kiinalaiset ja venäläiset kommunistit vaihtuivat 2000-luvun versiossa vapaita markkinavoimia edustavaan, monikansalliseen Manchuria Global -yhtiöön.

Täten elokuva asettaa kapitalismin Yhdysvaltoja ja sen demokraattista pohjaa uhkaavaksi voimaksi.

Demokratian luvattu maa

Frankenheimerin Mantšurian kandidaatissa moraaliton poliittinen taustavaikuttaja, aivopestyn sotilaan äiti (Angela Lansbury) yrittää kommunistien avustuksella saavuttaa itselleen valta-aseman. Hän yrittää nostaa toisen aviomiehensä presidentin asemaan. Elokuva esittää poliittista häikäilemättömyyttä ja sitä, miten omien päämäärien ajaminen poliittisen salamurhan kautta ei kuulu demokraattiseen ideaaliin: jos et toimi demokraattisten periaatteiden mukaisesti, edustat demokratian vastakohtaa. Frankenheimerin versiossa vallanhaluiset poliitikot lyöttäytyvät yhteen kommunistien kanssa – he myyvät sielunsa sille samalle ideologialle, jota he väittävät vastustavansa.

Alkuperäisessä versiossa sodasta palannut aivopesty sotilas toimii pelkästään palkkatappajana, mutta Jonathan Demmen Mantšurian kandidaatissa valheellisesti ansioitunut Raymond Shaw nostetaan varapresidenttiehdokkaan asemaan ja hänen äitinsä (loistava Meryl Streep) yrittää saada hänestä Manchuria Global –yrityksen avustuksella presidentin asemaan. Varapresidentti nousee Yhdysvaltojen presidentiksi, jos presidentti murhataan heti valintatilaisuudessa.

Uusintaversiossa Shaw yritetään asettaa aivopestynä ja kontrolloitavana nukkena maailman vaikutusvaltaisimman miehen asemaan.

Poliittiset trillerit sijoittuvat usein politiikan näyttämölle tai ainakin sivuavat poliitikkojen toimia, oli kyse sitten journalistien tai sivullisten siviilien näkökulmasta. Genreä edustava elokuva uskovat totuuteen ja oikeudenmukaisuuteen, koska ne pyrkivät nostamaan esille ja valottamaan poliittisen pelin hämäriä ja pimeitä puolia. Politiikan harjoittamiseen kansallisella ja globaalilla tasolla kuuluu sekä hyviä että huonoja käytänteitä ja pahin mahdollinen tabu, jota Mantšurian kandidaatti käsittelee, on esteenä toimivan oman poliittisen vastustajan salamurhaaminen. 

Poliittiset salamurhat tuntuvat länsimaalaisen demokratian näkökulmasta täysin dystopistisilta painajaiskuvilta, jotka kuuluvat demokratian sijaan fasististen ja totalitaaristen valtioiden valtapeliin. 

Vai kuuluvatko?

Vaikka amerikkalaiset ideaalit elävät yhä voimakkaina yhä tänäkin päivänä, amerikkalainen poliittinen peli on raaempaa kuin mitä voisi kuvitella. Tämän lisäksi Yhdysvaltain harjoittama ulkopolitiikka ei ole tahratonta. Demmen Mantšurian kandidaatti tiedostaa, että Yhdysvallat on itse osasyy omien vihollistensa luomisessa. Terroristit ovat vastareaktio kapitalismin nimissä sodittuihin sotiin ja konflikteihin.

Demokratian sanansaattajana tunnettu Yhdysvallat on ollut historian saatossa mukana tukemassa monenlaisia diktatuureja, aloittanut ja toteuttanut erilaisia vallankaappausyrityksiä ja ollut mukana sortamassa vieraiden valtioiden kansalaisia – omista kansalaisistaan puhumattakaan. Amerikka ei ole ollut se demokraattinen paratiisi, jollaiseksi se on haluttu mieltää. 

Eurooppalaiset kolonistit murhasivat ja orjuuttivat Amerikan alkuperäiskansoja saapuessaan ja asettuessaan uudelle mantereelle asumaan. Amerikkalaisen mytologian tarkoitus on ollut esittää maan alkuhistoria sivistyksen ja sivistymättömyyden, villin luonnon ja luonnon kesyttämisen kamppailuna, vaikka todellisuudessa maan perustukset ovat alkuperäiskansojen verellä ja tuskalla valettuja. Uuden maan rakentaminen, nopea kasvu ja vaurastuminen olivat mahdollisia vain orjakaupan avulla. Orjuus päättyi niin ikään Amerikan sisällissotaan, mutta se ei ollut demokratian riemuvoitto. Poliittisessa vallankahvassa ollut valkoinen rikas väestönosa pystyi sanelemaan demokratian säännöt: kuka sai äänestää ja kuka ei saanut äänestää.

Yhdysvallat on ollut alusta asti rasistinen ja tietyn väestöosan valta-asemaa pönkittävä valtio. Kaikki ihmisoikeuksia eteenpäin ajavat reformit ja muutokset ovat kokeneet suurta vastarintaa. Ihmisoikeuksista on jouduttu maksamaan kova hinta. Mantšurian kandidaatti oli esittää poliittisen salamurhan viimeisenä keinona pitää yllä status quo valta-asemaa, vaikka se tarkoittaisi sopimusta omien vihollisten kanssa.

Frankenheimerin ohjaama Mantšurian kandidaatti ilmestyi 24.10.1962. Olivatko kirja ja elokuva aikaansa edellä? Seuraavan vuoden marraskuussa presidentti John F. Kennedy salamurhattiin Bostonissa. 60-luku oli amerikkalaisten ihmisoikeuksien näkökulmasta myrskyisää aikaa. Kennedyn kuolemaa seurasivat ihmisoikeusaktivistien Malcolm X:n (21.02.1965) ja Martin Luther Kingin (04.04.1968) poliittiset salamurhat.

Kapitalismi – itsensä pahin vihollinen

Mielestäni 2004 ensi-iltansa saanut Mantšurian kandidaatti on erittäin fiksu elokuva. Se uskaltaa ottaa uhkarohkean askeleen ja kritisoida samaa kapitalistista järjestelmää, jossa se on tuotettu.

Elokuva uskaltaa nostaa esille vaikean kysymyksen: mitä vihollisia kapitalismilla oikeasti on ollut Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen? 

Ainoa vastaus on: demokratia.

Demmen versio Mantšurian kandidaatista ymmärtää, että demokratia ja kapitalismi eivät pohjimmiltaan ole yhteensopivia keskenään. Kommunismin ja kapitalismin välisessä ideologisessa kamppailussa ei ole koskaan ollut kyse demokratiasta tai demokraattisten ideaalien levittämisestä muihin maihin, vaan kapitalismin ilosanoman ja vapaiden markkinoiden selviytymisestä.

Globaalien yhtiöiden toimijat voivat saavuttaa enemmän vaikutusvaltaa sitä mukaa kun kilpailijoita karsitaan ja varallisuutta kartutetaan. Rahalla on helppo tehdä lisää rahaa, jolla voi saada vaikutusvaltaa. Kun kapitalismia ei enää ulkoisesti uhkaa mikään, se kääntyy sisään päin kuin Ouroboros -käärme ja alkaa syödä itseään ja omia toimijoitaan. Arabiterroristit eivät voi oikeasti kukistaa tai olla varteenotettava uhka kapitalismin voittokululle. Tämä ei kuitenkaan estä rakentamasta kuvaa vihollisesta, joka oikeuttaa taistelun kapitalistisen elämäntavan puolesta. Uskon, että jos Demmen elokuva olisi uskaltanut edetä niin pitkälle, että se olisi esitellyt terroristeja tarinassaan, ne olisivat vain luultavasti toimineet kapitalistisen järjestelmän oikeutuksena. 

Kapitalismi pyrkii jatkuvasti turvaamaan omaa olemassaoloaan, levittämään ja vakiinnuttamaan vaikutusvaltaansa. Kaikki kapitalismia estävät ideologiat ovat sen vihollisia, demokratia mukaan luettuna. En ole kuullut, että yksikään yhtiö olisi valtion sääntelyn purkamista vastaan – päinvastoin. Puhe markkinavoimien ideaalista pitää sisällään oletuksen, että yhtiöt osaavat itse pelisäännöt, eivätkä valtion asettamien lakien tai ammattiliittojen puuttuessa hyödyntäisi tilannetta. Yhtiöiden esittämässä keskustelussa pyritään vaarojen sijaan pikemminkin nostamaan esille, että töitä olisi enemmän ja talous kasvaisi, jos sääntely poistettaisiin. Todennäköisesti rikkaat vain rikastuisivat entisestään ja työntekijöitä riistettäisiin enemmän kuin aiemmin.

Kapitalismi ei ole yhteensopiva demokratian ideaalien kanssa, koska kapitalismissa on sisäänrakennettu vaatimus luokkajärjestelmästä. Kapitalismissa pääoma on vallan ja vaikutusvallan tae, joten me kaikki emme voi omistaa ja olla yhtä menestyksekkäitä. On omistajia ja niitä, jotka luovat lisäarvoa pääoman omistajille, eli työläisiä. Työn arvo on aina pienempi kuin tuotteen tai palvelun lopullinen arvo, koska muuten voittoa ei synny.

Mantšurian kandidaatissa Shaw’n perhe yrittää esittää olevansa amerikkalaisen ”demokratian” asialla. Vaalikampanja on sopivan geneerinen isänmaallisella sanomallaan. Streepin esittämän rouva Shaw’n taustaideologiana toimiva kapitalismi. Hän onkin myynyt poikansa itsemääräämisoikeuden globaalille yhtiölle. Tarina muistuttaa faustilaista tragediaa, jossa globaali Manchurian Global –yhtiö toimittaa sielujen kanssa kauppaa tekevä modernin paholaisen, Mefistofeleen virkaa. Poikansa sielun myytyään Shaw toivoo saavuttavansa vastapalkkioksi paikan Yhdysvaltojen ylimmällä johtotasolla seisoessaan poikansa rinnalla.

Elokuvassa nukkepresidentiksi nouseva poika ja taustavaikuttajana toimiva äiti edustavat 2000-luvun amerikkalaista kapitalismin hegemoniaa: se yrittää esittää olevansa isänmaallinen ja demokratian sanansaattaja, mutta oikeasti tarkoituksena on kapitalistisen järjestelmän vallan vakiinnuttaminen ja demokratian murentaminen.

Elokuvan pinnan alla on epämiellyttävä ja yllättävän enteilevä kysymys.

Onko kapitalismi uusi, 2000-luvun oma versio fasismista?

Aivopesun subjektiivinen kokemus

Jonathan Demmen Mantšurian kandidaatti tuntuu kuin unelta. 

Kyse ei ole David Lynchin käyttämästä unilogiikasta, vaan kuvaus- ja editointitavoista, joita Demme hyödyntää. Elokuva nojaa todella vahvasti päähenkilöidensä Shaw’n ja Marcon subjektiiviseen kokemukseen. Heidän mieliään ja aivojensa kemiaa on sörkitty ja muokattu, joten elokuvassa on haettu unenomaista, yliluonnollista ja vainoharhaista tunnelma. Kohtaukset saattavat alkaa ja loppua ilman kontekstia tai selkeää punaista lankaa toisiinsa nähden. Ajan taju saattaa kadota, koska siirtyminä käytetään usein perinteisten leikkausten sijaan häivytyksiä tilanteesta tilanteeseen. Katsoja alkaa kyseenalaistamaan tapahtumien todellisuuden ja epätodellisuuden rajoja. 

Ehkä nerokkain visuaalinen idea, jonka Demme tuo omaan versioonsa, on aivopesun ja suggestion aikaansaama euforia. 

Kun aivopestyihin sotilaisiin käytetään jälkisuggestiota (tässä versiossa riittää, että heidän koko nimensä lausutaan rituaalinomaisesti), he kokevat suurta helpotusta ja mielihyvää. Valkoinen valo valtaa kuvan ja hahmot kokevat itseään suuremman autuuden tunteen. Oma ajattelu päättyy ja he voivat antautua käskyjen valtaan. He eivät ole tunteettomia tappajia, vaan pikemminkin heidän kokemuksensa ja tunteensa nousevat uudelle tasolle, joka ylittää järjen ja oman tahdon käyttämisen.

Aivopesu oli 60-luvulla hieno metafora vieraan ideologian kavalasta istuttamisesta omaan psyykeeseen, mutta mitä se tarkoittaa kapitalismin näkökulmasta? Me kaikki synnymme ja kasvamme ja sisäistämme tämän kapitalistisen järjestelmän ideologian täysin luonnollisena ja järkevänä tapana elää ja kuluttaa luontoa. Demmen pieni kikka kuvastaa sitä, miten vaikeaa valkoisen hehkun edustamaa ideologista ohjelmointia, on vaikea vastustaa. 

Mielihyvän tunteminen ei ole mitenkään vierasta meille kuluttamiskulttuurin jäsenille. Tunnemme sitä, kun kulutamme kuluttamisen ilosta ilman syvempää päämäärää. 

Paasaamisestani huolimatta en ole mitenkään poikkeus tähän. Haluan ostaa elokuvia kokoelmaani, koska kuluttaminen on kivaa. Minulla on tällä hetkellä noin 30-50 elokuvaa odottamassa vuoroaan joko fyysisenä kopiona hyllyssäni tai suoratoistopalveluiden listoilla jonossa. Katsottavaa minulla riittää ennestään koko loppuelämäkseni, mutta lisää on mukava ostaa 

Demme osaa myös euforian kuvaamisen lisäksi käyttää tehokkaasti omaa tavaramerkkiään epäluulon ja paranoian lisäämiseksi: dialogikohtauksissa hän laittaa näyttelijänsä puhumaan vuorosanansa ja katsomaan suoraan päin kameran linssiä. Hahmot rikkovat monta kertaa elokuvan ja katsojan välisen pyhän, neljännen seinän. Katsojalle tulee klaustrofobinen ja epämukava olo, kun näyttelijät puhuvat suoraan hänelle, mutta eivät kuitenkaan. Demme on hyödyntänyt samaa kikkaa jo aiemmin esimerkiksi Uhrilampaissa ja Philadelphiassa, mutta mielestäni se on kaikista tehokkaimmillaan Mantšurian kandidaatissa. Ymmärrän, että tehokeino oli jo äärimmäisen toimiva Uhrilampaissa. Anthony Hopkins voitti parhaan näyttelijän Oscarin ollessaan vain kuusitoista (16) minuuttia elokuvassa. 

En ole kenenkään muun ohjaajan käyttävän samaa tekniikkaa yhtä tehokkaasti, säännöllisesti ja menestyksekkäästi.

Ei-poliittisen elokuvan ideaali – politiikka pois elokuvista?

Poliittinen trilleri on mielenkiintoinen genre, koska se pakottaa meidät pohtimaan demokratian poliittisia ideaaleja. Tämä on vahvasti ristiriidassa ei-poliittisen ja helposti kulutettavan viihdekäsityksen kanssa.

Tämä on yksi harhaanjohtavimmista käsityksistä elokuvien kuluttamiseen liittyen. Tämän ajattelumallin mukaan viihde olisi jollain tapaa lähtökohtaisesti poliittisuudesta vapaata, eli niin sanotusti ei-poliittista; että poliittiset ideologiat pitäisi erikseen lisätä tarinaan. Tämä ilmenee eri asiayhteyksissä (pääasiassa siis somessa) esiin nousevan surkuttelun ja harmittelun kautta. Katsojat valittavat, että miten politiikkaa tai poliittista ideologiaa pitää tunkea elokuviin väkisin.

Sanon tämän niin suoraan kuin pystyn. Tämänkaltainen käsitys viihteestä on täysin virheellinen, koska se sivuuttaa perimmäisen totuuden: Kaikki on poliittista. 

Jopa ei-poliittisuuden julistaminen on itsessään poliittinen kannanotto, usko tai älä.

Tarinoiden voima piilee siinä, että ne pystyvät esittämään elämisen tapoja. Tarinat ovat muinaisista ajoista alkaen valmistaneet ihmisiä elämään ja välittäneet ideaaleja, jonka mukaan eläminen on mielekästä. Elokuvat ovat empatiakoneita, koska ne herättävät meissä tunteita päähenkilön kokemuksen kautta. 

Jotta viihde tai taide olisi meille katsojina merkityksellistä, sillä pitää olla sanoma. Tarinoiden tulisi käsitellä pohjimmaisia totuuksia inhimillisestä kokemuksestamme ja omasta maailmastamme.

Jos kuvaan kaksi tuntia koivun lehteä roikkumassa oksassaan, tuulen nostaessa ja laskiessa sitä rauhallisesti, joku voi sanoa sitä taiteeksi – mutta se olisi mielestäni laiskaa tekotaiteellista pintaa, vailla tekijän antamaa merkitystä. Joku voi projisoida oman narratiivinsa koivun lehteen, mutta se olisi teoksen ulkopuolelta tuleva merkitys.

Teoksesta tulisi merkityksellinen tyhjänä tauluna toimimisen sijaan, jos kuvamateriaalia editoisi ja järjestäisi tiettyyn järjestykseen. Tai voisin mennä vielä pidemmälle ja elollistaa elottoman koivun lehden piirtämällä koivun lehdelle pienet iloiset silmät ja suun. Voisin kirjoittaa tarinan ja kaikkia elokuvankeinoja hyödyntäen kertoa tarinani stop-motion -animaation keinoin. Koivun lehdellä voisi olla halu päästä irti oksasta ja tulla tuulen vietäväksi, vapaaksi muiden lehtien asettamista odotuksista ja paineista. Toiset lehdet vain nauravat ja pilkkaavat pientä koivun lehteä, joka unelmoi jostain suuremmasta seikkailusta. 

Tarinan voima on suuri. Ymmärrät varmaan mitä tarkoitan, jos sain sinut jo tällä pienellä kuvauksella kuvittelemaan pienen hymyilevän koivun lehden, jota muut, ilkeät ja ymmärtämättömät lehdet kiusaavat.

Huomaatko? Nyt tarinassa olisi yhtäkkiä tekijän (eli minun) viestimä teema. Ja se, mitä loppujen lopuksi teen tuolla teemalla (eli rankaisenko tai palkitsenko tämän pienen viattoman koivun lehden halut ja pyrkimykset päästä vapaaksi), paljastaa poliittisia ja ideologisia uskomuksiani ja suuntauksiani. Olisinko konservatiivinen vai liberaali? Individualisti vai kollektivisti? Taide ja viihde heijastelevat aina tekijänsä maailmankuvaa. 

Toivomukset elokuvien ei-poliittisuudesta ovat yhteyksissä siihen, että elokuvan maailmankatsomus tai poliittinen viesti on katsojan arvoja vastaan. Katsoja ei välttämättä halua uskoa elokuvan viestiin, joten teoksen ideologia on punainen vaate. Sama ilmiö näkyy myös, jos katsojan maailmankuvaa vahvistavia teoksia kritisoidaan – eli niiden poliittinen sisältö tuodaan esiin ja tehdään kritiikin kautta näkyväksi. Katsoja on usein sokea elokuvan poliittisuudelle, jos viesti tai ideologia on katsojan maailmankuvan mukainen. Silloin se ei häiritse elokuvan tarinasta nauttimista.

Loppuyhteenveto

Tiedän, että tämä on tiukkaa tekstiä, mutta nämä ovat ajatuksia, joita elokuvassa minussa herätti. Mantšurian kandidaatti oli minulle erittäin voimakas katsomiskokemus, koska se käsittelee kapitalismia poliittisen trillerin genre-elokuvana. 

Vietin vain pari vuotta sitten parin viikon syysloman Kaliforniassa, jolloin oli juuri käynnissä paikalliset vaalit. Sain lähietäisyydeltä huomata, miten amerikkalainen politiikka ja poliittinen keskustelu on paljon raaempaa ja meno muistuttaa enemmän villiä länttä kuin mitä koti-Suomessa olen tottunut. Suurin järkytys ei ollut se, että eri puolueiden ehdokkaiden mainoksia pyöri televisiossa viidentoista minuutin välein jatkuvalla syötöllä, vaan se, miten he käyttivät mainosajan mustamaalatakseen vastaehdokkaitaan. He suoraan sanoen haukkuivat toisiaan ja vääristelivät faktoja ja toistensa sanomisia.

Olin kuullut Demmen Mantšurian kandidaatista pelkästään vähätteleviä mielipiteitä, mutta yllätyksekseni se oli todella ajankohtainen teos kapitalismin ja globaalien yhtiöiden voittokulut huomioiden. Globaali pandemia tuo esiin yhä enenevissä määrin taloudellisen järjestelmän toimimattomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden. Sääntelyjä puretaan ja yhtiöillä on entistä enemmän vapaat kädet toimia, mutta vastuu kansalaisten hyvinvoinnista ja taloudellisesta avusta on loppujen lopuksi valtiolla.

Toivottavasti kukaan ei vedä tästä tekstistä johtopäätöksenä, että olen kommunisti. Kapitalismin kritisoiminen yleensä saa aikaan tällaisen efektin. Arvostan taiteilijoita ja elokuvantekijöitä, jotka eivät alennu vain toistamaan samoja vanhoja mantroja tai ajattelumalleja. Taiteilijan tehtävä on saada meidät näkemään maailma uusin silmin ja Jonathan Demme asetti katsojiaan mestarillisesti päähenkilöidensä asemaan. 

Mantšurian kandidaatti on kriittinen ja synkkä elokuva, mutta se ei ole kyyninen, vaikka sen ehkä pitäisi olla. Teos yrittää antaa toivoa. 

Aivopesty Shaw onnistuu toimimaan suggestiota ja annettuja käskyjä vastaan ja uhraa itsensä, jotta salaliitto ei onnistuisi. Viranomaiset saavat paljastettua Manchurian Global -yhtiön juonen maailmalle. 

Mutta onnellisen lopun jälkeen tulevassa epilogissa on pakostakin melankolinen tunnelma. Kapteeni Marco palaa kaiken tapahtuneen jälkeen saarelle, jossa globaalien markkinavoimien edustajat aivopesivät hänet. Hänellä on kädessään Shaw’n kunniamitali ja ryhmäkuva sotilaista, jotka palvelivat hänen alaisuudessaan. Myös Shaw on kuvassa. Marco kävelee rannalla veden ääreen ja pudottaa valokuvan ja mitalin hiekkaan. Kuva on vain muisto ajasta, jolloin oli osa kapitalismin ideologiaa edistävää koneistoa. Aallot huuhtovat kuvaa ja seikoittavat sen päälle hiekkaa. Shaw’n ansiomitali huuhtoutuu kuvan päältä pois.

Marco voitti tämän taistelun, mutta sotaa hän ei vielä voittanut. 

Mantšurian kandidaatti jäi Jonathan Demmen viimeiseksi mestarilliseksi taidonnäytteeksi. Hän oli 73-vuotias kuollessaan vuonna 2017.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Aiheeseen liittyvät jutut