Tänä vuonna tuli kuluneeksi kaksikymmentä vuotta siitä, kun Michael Mannin Miami Vice sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa 28. heinäkuuta 2006.
Miami Vice oli yksi ilmestymisvuotensa kuumimmin odotetuista elokuvista, mutta siitä muodostuikin yksi vuosituhannen alun väärinymmärretyimmistä ison studion julkaisemista leffoista. Colin Farrellin ja Jamie Foxxin tähdittämän elokuvan arvostelut vaihtelivat laidasta laitaan ja maksava yleisö oli hämmentynyt.
Visuaalinen ilme oli Mannin aiemmasta menestyselokuvasta tuttu, mutta katsojat silti odottivat ikoniseksi muodostuneen 1980-luvun televisiosarjan pariin palaavaa nostalgista juhlaa, jota he eivät saaneet.
Tarjolla oli jotakin aivan muuta: moderni rikoselokuva, jota ei juuri tunnista perinteiseksi Hollywood-spektaakkeliksi.
Kaksikymmentä vuotta ensi-illan jälkeen on helpompi nähdä, mitä Michael Mann oikeastaan ajoi takaa. Ohjaaja ei tehnyt löysin rantein televisiosarjasta helppoa elokuvaversiota. Hän käytti hyväkseen tuttua brändinimeä saadakseen Universalin rahoittajaksi ja rakentaakseen visuaalisesti ja rakenteellisesti uskaliaan elokuvan, joka tiivisti yhteen koko hänen uransa keskeiset teemat: ammattiylpeyden, yksinäisyyden, kaipauksen, kehittyvän teknologian, urbaanin kaupungin rytmin ja nurkan takaa kurkkivan väkivallan.
Miami Vice ei ole unohdettu hutilaukaus Mannin filmografiassa, vaan se on mielestäni yksi hänen vapautuneimmista elokuvistaan, jossa ohjaajaa kiehtova sisältö ja muoto kohtaavat täydellisesti. Se on myös yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani. En edes osaa arvioida, kuinka monta kertaa olen nähnyt Miami Vicen, koska tuntuu, että sen pariin on pakko palata vuoden välein.
Muistan ensimmäisen kerran, kun näin elokuvan ja se ei heti auennut minulle, mutta näin jälkikäteen ymmärrän, mistä tämä johtui.
Miami Vice: The Elokuva
Miami Vicen alussa on mielestäni koko elokuvahistorian upein kylmiltään aloitus (eng. cold open), kun heti Universalin studiologon jälkeen silmiemme eteen pamahtaa yökerhokohtaus, jota rytmittää taustalla soiva Jay-Z:n ”Numb/Encore”.
Muistan ensimmäisellä katselukerralla luulleeni elokuvassa olevan virhe. Missä ovat perinteiset tunnusmusiikki tai alkutekstijakso? Myöhemmin selvisi, että alkutekstit olivat päätyneet leikkaamon lattialle. Pidennetyssä ohjaajan versiossa tuo jakso löytyy, mutta teatteriversion kylmiltään tykittävä in media res, suoraan elokuvien tapahtumien keskelle heittäminen tuntuu juuri oikealta ratkaisulta.
Miami Vice seuraa tv-sarjasta nimellisesti tuttuja hahmoja. Sonny Crockett (Colin Farrell) ja Ricardo Tubbs (Jamie Foxx) joutuvat tositoimiin, kun poliisin tietolähde paljastuu ja useita ihmisiä kuolee. Kaksikko saa erikoistehtäväkseen soluttautua rikollisverkoston sisälle esittäen kokeneita salakuljettajia. He voittavat vähitellen kartellin johtohahmojen luottamuksen ja pääsevät lähelle vaikutusvaltaista välittäjää Isabellaa (Gong Li), jonka kanssa Crockettille syntyy odottamaton rakkaussuhde.
Tutkinta johtaa yhä syvemmälle organisaatioon, jota johtavat Arcángel de Jesús Montoya (Luis Tosar) ja hänen armoton yhteistyökumppaninsa José Yero (upea John Ortiz). Tubbs ylläpitää suhdetta kollegaansa Trudy Jopliniin (Naomie Harris), joka joutuu vakavaan vaaraan rikollisten kostotoimien seurauksena.
Crockett ja Tubbs joutuvat käynnistämään näyttävän operaation kartellin pysäyttämiseksi. Trudy pelastetaan ja rikollisverkoston alin johtoporras kärsii tappion välienselvittelyssä, jonka tuloksena Crockett joutuu paljastamaan identiteettinsä ja luopumaan suhteestaan Isabellaan.
Rakastavaisten yhteinen tulevaisuus osoittautuu mahdottomaksi.
Alkuperäinen Miami Vice -televisiosarja, jonka vastaavana tuottajana Mann toimi, muutti koko 1980-luvun televisiokuvaston ja -tyylin. Pastellisävyt, design-vaatteet, urheiluautot ja popmusiikki muodostivat esteettisen kokonaisuuden, jota jäljiteltiin vuosia. Huhun mukaan sarjan luonut Anthony Yerkovich olisi pitchannut sarjan ”MTV Cops” -nimikkeellä.
Sarjan onnistui rikkoa tuttua televisiokuvastoa tyylitellyllä, elokuvallisella kuvakerronnalla. Miami Vicen alkuperäinen kaksituntinen tv-elokuvaksi rakennettu pilottijakso räjäytti potin. Tänä päivänä tv-sarjoissa fiilistely on jo arkipäivää, mutta 80-luvulla kukaan ei voinut uskoa, että televisiosarjassa sarjan pääkaksikko voisi vain istua hiljaa pitkin katuja kiitävässä urheiluautossa Phil Collinsin legendaariseksi muodostuneen In The Air Tonight -kappaleentarjotessa kohtaukselle arvoisensa emotionaalisen painon.
Miami Vice -elokuvastaolisi voinut helposti tulla vain tv-sarjansa modernisoitu ”huumekartellit vastaan poliisit” -versio, mutta sen sijaan setutkii sielukkaasti, mitä tapahtuu, kun peiteroolit alkavat hämärtää henkilökohtaisen ja ammatillisen elämän rajoja. Tämän teeman selkärankana toimii Crockettin ja Isabellan välinen rakkaustarina, joka rakentuu valheelle, mutta tuntuu niin aidolta, että katsojana en voi olla uppoutumatta siihen – aivan kuten rakastavaiset.
Lue myös: Nuori Han Solo liittyi Miami Vice ’85 -elokuvaan
Lue myös: Nyt se on varmaa: tämä tähtikaksikko nähdään Miami Vice -elokuvan päärooleissa
Elokuvan viehätys piilee siinä, miten Michael Mann ei käytännössä viis veisaa siitä, pysyykö katsoja tapahtumien perässä. Miami Vicesta paistaa läpi Mannin tapa uppoutua ja nojata ammattijargoniin, joka ei välttämättä sano yhtään mitään tavan tallaajalle – tietäjät tietävät, jos ovat tietääkseen. Se luo isoon Hollywood-tuotantoon cinéma véritée -tunnelman, jota ei näe tämän kaliiberin tuotannoissa lähes milloinkaan.
Miami Vicea katsoessa katsoja ei voi olla panematta merkille Mannin visuaalista tyyliä, joka oli tulosta digitaalisen kuvausteknologian kehittymisestä.
Digitaalinen vallankumous
Vuosituhannen vaihtuessa merkittävin välietappi ennen Miami Vicea oli Tom Cruisen ja Jamie Foxxin tähdittämä, aivan huikea Collateral – väärä aika, väärä paikka (2004), joka osoitti Mannille digitaalisen elokuvanteon mahdollisuudet.
2000-luvun alussa digitaalinen kuvaus oli vasta murroksessa. Fyysiselle filmille taltioitu elokuva oli edelleen kultainen normi, mutta esimerkiksi mukavuudenhalustaan tunnettu George Lucas oli ensimmäisten joukossa kuvannut Tähtien sota -esiosatrilogiasta Episodi II – Kloonien hyökkäyksen täysin digitaalisella korkearesoluutioisella kameralla, mutta tässä vaiheessa digikameroiden käyttö oli vasta aluillaan.
Ajankohta on varsin erikoinen koko elokuvahistorian aikana. Elokuvallinen kieli oli lähes vuosisadan aikana kehittänyt tietynlaiset hyväksytyt toimintamallit, mutta teknologian murros tarjosi uudenlaisen mahdollisuuden kuvalliseen kokeiluun. Thomas Vinterbergin Juhlat oli varhaisia esimerkkejä kuluttajille suunnatun videokameran käyttämisestä elokuvatuotannossa.
Sama rujo esteettinen valinta toimi täydellisesti The Blair Witch Projectin amatöörikuvastoa hyödyntävässä, ”löydetyn kuvamateriaalin” kauhuttelussa.
Mann ei vaikuttanut olevan niinkään kiinnostunut digitaalisesta kuvasta helppouden takia, vaan sen tarjoamista esteettisistä mahdollisuuksista. Ohjaaja selkeästi ihastui digitaalikuvan kyvystä tallentaa kaupunkia ja sen valoa tavalla, johon valoa vaativa filmi ei pystynyt.
Thomson Viper FilmStream -kamera, jota Mann oli käyttänyt myös Collateralin tuotannossa, valikoitui myös käytettäväksi Miami Vicen kuvauksiin.
Miami Vicessa Mann saavuttaa yhdessä kuvaajansa Dion Beeben kanssa yhtäaikaisesti digitaalisella kuvalla sekä rujon autenttisuuden että impressionistisen unenomaisuuden.
Meren yllä leijuvat pilvet, satamien metallipinnat, kaupungin säröt ja päähenkilöiden taustalla riehuvat, kaukaiset ukkosrintamat muodostavat maailman, jota Mann ei olisi voinut tallentaa samalla tavalla filmille. Yön katuvalojen hehku ei ole pelkkä väri. Se on rujon digitaalisen kameran sensoriin taltioitu tunne aikana, jolloin ei vielä tunnettu ultratarkkoja 4K-kameroita.
Ainakin itselleni iso osa Miami Vicen viehätystä on digitaalinen kuvaus, joka ei missään vaiheessa yritä matkia filmiä. Nykyisin voi olla vaikea erottaa filmille ja digitaalisesti kuvatun elokuvan eroa, koska digikameroilla kuvatut elokuvat käsitellään näyttämään elokuvallisilta.
Miami Vice omii rohkeasti oman esteettisen ulkokuorensa, enkä usko, että kukaan uskaltaisi tänä päivänä kuvata elokuvaa tällä tavalla.
On erikoinen yhteensattuma, että juuri 2006 sai ensi-iltansa myös David Lynchin Inland Empire, joka nojaa myös täysillä digitaalikuvauksen esteettisiin ominaisuuksiin.
Tänä päivänä digitaalinen kuva on kaikkialla, mutta vuonna 2006 se näytti oudolta isolta kankaalta studioelokuvassa – monien mielestä jopa rumalta. Tässä hetkessä 2000-luvun alussa taltioitu digitaalinen kuvasto tuntuu nyt hämmästyttävän modernilta ja uskaliaalta.
Hikeä, verta, mutta ei kyyneleitä
Colin Farrellin Sonny Crockett ja Jamie Foxxin Ricardo Tubbs ovat yhteen hitsaantuneet ammattilaiset. Heidän identiteettinsä rakentuu saman vankkumattoman ammattitaidon ympärille kuin Michael Mannin Thiefin – suurkaupungin hait Frankilla tai Heat – ajojahdin Neil McCaulilla.
Mutta Miami Vicessa on tämän lisäksi aimo annos inhimillistä haavoittuvuutta ja epävarmuutta Sonny Crockettin rakastuessa huumekartellin pomon neuvonantajana toimivaan Isabellaan. Tämä rakkaustarina ja sen traaginen lopputulos on Mannin uran vaikuttavin.
Se ei tunnu Hollywood-romanssilta, vaan kahden rikosmaailman pyörteissä rakastuneen ihmisen yritykseltä kuvitella vaihtoehtoinen elämä. Niin upeita kuin Heat – ajojahti tai Collateral ovatkin, Miami Vicen rakkaustarinan traagisuus pesee nämä mennen tullen.
Yksi Miami Vicen upeimmista kohtauksista nähdään peitetehtävän ollessa käynnissä. Crockett ja Tubbs pääsevät José Yerron ja Isabellan kanssa hiomaan kauppoja, mutta kaupanteon päätyttyä Crockett päättää pyytää Isabellaa drinkille. Hetken epäröityään Isabella suostuu ja he suuntaavat pikaveneellä kohti Havannaa. José katsoo haikaillen liikekumppaninsa perään, mikä petaa Josén tulevaa mustasukkaisuuden siivittämää kostoa.
Sonnyn ja Isabellan välinen jännite on käsin kosketeltavissa heidän istuessa veneessä. Muutamalla merkitsevällä katseella ja sananvaihdolla selviää paljon – Isabellan aviollinen tilanne ja itsevarmuus, sekä Sonnyn epävarmuus siitä, mihin hänen aikaansaamansa tilanne on etenemässä.
Tuleeko reissu Havannaan paljastamaan hänen peiteroolinsa? Vai tarjoaako se mahdollisuuden kadottaa todellinen identiteetti siten, ettei enää erota ”mikä suunta on ylöspäin”, kuten Tubbs myöhemmin huomauttaa.
Juuri tämän takia kaksikon venematka Kuubaan resonoi niin voimakkaasti: aavalla ulapalla kiitävä pikavene symboloi hetkellistä erkaantumista ja irtiottoa kaikesta Miamin edustamasta vastuusta, taakasta ja moninaisten identiteettien ylläpitämisen painosta.
Myös Ricardo Tubbsin ja Trudyn välinen kemia toimii, vaikka elokuva ei sille anna kovin paljoa aikaa kehittyä. Saamme kuitenkin tarpeeksi sillä ajalla, joka on tarjolla. Crockettin ja Tubbsin romanssit peilaavat toisiaan, koska heillä on saman henkilön kanssa myös ammattimainen suhde. Myös naiset ovat äärimmäisen ammattimaisia, mutta he ovat eri puolella lakia.
Tubbsin ja Trudyn välinen höyryinen suihkukohtaus ja sitä seuraavat sänkypuuhat ovat omissa kirjoissani terveellisin, aikuisten ihmisten välinen rakastelukohtaus elokuvassa. Siinä on hetken tuntua, inhimillistä kemiaa, kun pariskunta osaa osoittaa toisilleen seksuaalista latausta, herkkyyttä, mutta ennen kaikkea huumoria!
Mitä ihmettä, Hollywood-elokuva, jossa osataan kuvata seksiä arkisen oloisesti (siitäkin huolimatta, että kyseessä on kaksi erittäin seksikästä ja kuumaa näyttelijää). Terve huumori tulee miehisestä leikkisyydestä, kun Tubbs esittää laukeavansa liian nopeasti, mikä saa Trudyn nauramaan. Huikea kohtaus. Annan sille täydet pisteet.
Tällaiset henkilöhahmoja elävöittävät pienet yksityiskohdat puuttuvat niin monesta geneerisestä Hollywoodin tuottamasta rikos- tai toimintaelokuvasta täysin.
Miksi palaan tämän elokuvan ääreen yhä uudelleen?
Harva ohjaaja osaa kuvata vieraantumista ja yksinäisyyttä yhtä vaikuttavasti ja johdonmukaisesti rikosdraamassa kuin Michael Mann. Hänen henkilöhahmonsa liikkuvat jatkuvasti ihmisjoukkojen keskellä, mutta ovat silti eristyksissä. Siksi pienet eleet – katse horisonttiin, turvavyön asettaminen matkakumppanille, hetken viipyvä hiljaisuus hotellihuoneessa – tuntuvat merkityksellisemmiltä kuin mitkään syväluotaavat tai kuvailevat tunnustukset.
Mann ei romantisoi rikollisuutta eikä poliisityötä. Molemmat ovat järjestelmiä, jotka vaativat ihmisiltä jatkuvaa roolin esittämistä. Raja lain molemmin puolin elävien välillä ei aina näy käytöksessä tai ulkonäössä, vaan ainoastaan siinä, kenelle uskollisuus lopulta kuuluu. Miami Vice päättyy yksiselitteisesti siihen, kun Sonny palaa Isabellan luota ja status quo asettuu takaisin raiteilleen – ikään kuin mitään romanssia ei edes olisi ollutkaan.
Tässä viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana toimintaelokuvat ovat muuttuneet valtavasti. Suurimmat tuotannot ovat kasvaneet entistä äänekkäämmiksi ja näyttävämmiksi. Uudet tekemisen tavat ovat mahdollistaneet aivan modernia akrobatiaa. Ironista kyllä, juuri siksi Miami Vice tuntuu nykyään poikkeuksellisen tuoreelta. Sen toiminta on fyysistä, sen kuva hengittää ja sen henkilöt ovat hikoilevia, epätäydellisiä ihmisiä eivätkä supersankareita.
Ja ehkä juuri huonon kassamenestyksensä takia juuri Miami Vice on säilyttänyt vetovoimansa kulttielokuvana.
Toisin kuin alkuperäinen tv-sarja, se ei koskaan muuttunut popkulttuurin läpi pureskelluksi kulutustavaraksi. Se jäi omaksi, hieman salaperäiseksi saarekkeeksi Michael Mannin tuotannossa. Elokuvan oli mahdollista kasvaa arvostusta fanien keskuudessa kaikessa rauhassa.
Karkeasti voisin luokitella, että on olemassa neljänlaisia elokuvia.
Ensinnäkin on juoneltaan täysin unohdettavia ja kertakäyttöisiä tekeleitä, jotka eivät jätä juurikaan muisti- tai tunnejälkeä. Nämä on mahdollista katsoa kerta toisensa jälkeen uudestaan ja olla muistamatta mitään elokuvan tapahtumista. Sitten toisella tasolla on muistettavia hetkiä omaavat elokuvat, joiden yksittäiset kohtaukset jäävät mieleen. Niistä seuraavaksi ovat niin sanotut puoleensa vetävät elokuvat, jotka pitävät katsojan niin hyvin otteessaan, että juonen jokaisen yksityiskohdan muistaa jälkikäteen.
Ja sitten on elokuvia, joiden tunnelma, fiilis tai niin sanottu viba, jää asumaan mieleen. Tällainen leffa voi jäädä kummittelemaan alitajuntaan pakkomielteen omaisesti, kunnes sen on nähnyt uudestaan.
Voi olla, että tällaisen elokuvan tullessa vastaan siihen ei välttämättä osaa heti suhtautua, koska sitä ei osaa upottaa ennalta määritettyyn lokeroon. Jokin vetää kuitenkin siinä puoleensa niin paljon, että sen pariin on vain pakko palata kerta toisensa jälkeen.
Jokainen katselukerta antaa mahdollisuuden avata tarinaa ja sen merkitystä vielä tarkemmin.
Miami Vice on yksi näistä jälkimmäisistä elokuvista.
Pahoin pelkään, että huhuttu Miami Vice –reboot Top Gun: Maverick –ohjaaja Joseph Kosinskin johdolla ei tule olemaan läheskään yhtä rosoisen sielukas kuin Mannin tulkinta Miamin alamaailman sykkeestä.
Ville Vuorio – Leffahamsteri