Mikä on WandaVisionin idea? Analyysimme pureutuu koomiseen Marvel-sarjaan

Marvelin elokuvauniversumi laajentui tv-sarjojen puolelle uuden WandaVision -tv-sarjan myötä. Kolmen jakson analyysillä tutkin, onko tämän uuden supersankarisarjan tilannekomediaan verhotulla pinnalla syvempi merkitys. Varoitus: Spoilereita kolmesta ensimmäisestä WandaVisionin jaksosta.

WandaVisionin kolme ensimmäistä jaksoa muistuttavat karusti, että tilannekomedian (sitcom) ja mysteerisarjan tekeminen on oikeasti pirun haastavaa.

Marvelin elokuvauniversumiin sijoittuvassa tv-sarjassa Avengers-saagan romanttiset sivuhahmot Wanda (Elisabeth Olsen) ja Vision (Paul Bettany) ovat imaistu osaksi (ainakin alussa) 50-luvun estetiikalla verhoiltua mustavalkoista tilannekomediaa. Wanda ja Vision esittävät itseään, ja sarja sarjan sisällä esittelee kaksikon tuoreena avioparina. Pariskunta on juuri muuttanut idylliseen periamerikkalaiseen lähiöön. Molemmilla on samat erikoiset supersankarikykynsä, jotka ovat tuttuja Marvelin elokuvista, mutta tilannekomedian perinteiden mukaan heidän täytyy piilotella kykyjään naapureiltaan.

Tilannekomediahassuttelujen taustalla leijuu kysymys, miksi Wanda ja Vision ovat tässä todellisuudessa?

Supersankarit tilannekomedian pinteessä

Kolmen jakson aikana sarja kehittyy tyylipuhtaasta, naururaidalla varustetusta tilannekomediasta kohti elokuvallisempaa ilmaisua. Ensimmäisessä jaksossa hahmot on kuvattu pitkälti kokovartalo-otoksissa (full-body shot), jolloin heidän kehonkielensä pääsee paremmin esiin. Toisessa jaksossa keskusteluita ja tilanteita kuvataan hyödyntäen shot-reverse shot -asetelmia ja lähikuvia. Kolmanteen jaksoon mennessä mustavalkoinen kuva on vaihtunut kokonaan värilliseen ilmaisuun. Kuvasuhde pysyy sarjan esikuville tyypillisessä 4:3-muodossa.

WandaVision on ottanut esikuvikseen klassiset amerikkalaiset tilannekomediasarjat, jotka kuvaavat amerikkalaisen idyllin pariskuntia, kuten Lucy ja minä (I Love Lucy, 1951–1957) ja Vaimoni on noita (Bewitched, 1962–1974).

Klassikkosarjojen imitoiminen vain osoittaa, miten vaikea on kirjoittaa toimivaa ja viihdyttävää tilannekomediaa, vaikka naururaitaa hyödyntäville sarjoille usein irvaillaan. Valmiiksi naurettu mielletään valmiiksi pureskelluksi ja helpoksi viihteeksi.

En ainakaan kolmen ensimmäisen jakson perusteella pysty hahmottamaan, miten WandaVision kommentoi valitsemansa tyylilajin muotoa. Naururaitakin tuntuu olevan vain täysin samanlainen päälle liimattu tehokeino ilman selkeää syytä. Sarja naureskelee tilannekomedian tyylilajille yliampuvan viattomalla ulkokuorellaan, mutta imitointi vaikuttaisi olevan tyhjää vanhan toistoa.

Kadehdin tilannekomediakirjoittajia, jotka osaavat ladata 20–30 minuuttisen jakson täyteen vitsejä, jotka ylittävät toinen toisensa samalla kertoen kokonaisen tarinan alusta loppuun. Käsitystä pinnallisista kliseistä ei pitäisi koskaan pitää oman työn ohjaavana voimana. Parhaimmat tilannekomediat kestävät aikaa, eivätkä ne ole niin valmiiksi pureskeltua kuin naururaita antaa ymmärtää. Taxi (1978–1983) esimerkiksi esittelee Danny DeViton esittämän taksiaseman pomon, jonka temperamenttisen luonteen alta paljastuu särkynyt ja yksinäinen ihminen.

WandaVisionilla on vaikeuksia päättää, haluaako se kunnioittaa vai pilkata perinteistä tilannekomedian kaavaa. Yhtä hyviä vitsejä, tai sydän alasta kouraisevaa tarinaa, se ei kuitenkaan osaa kehitellä, kuin parhaat esikuvansa. Pikemminkin sanoisin, etten ole varma, onko sarja edes kiinnostunut tilannekomediasta, muuta kuin uutena kuriositeettina Marvel-elokuvien kaanonissa.

Jo kolmannessa jaksossa näyttelijät vaikuttavat olevan pulassa, kun pelkkien outojen läheltä-piti -tilanteiden varaan rakennetun jakson tarina ei kanna hedelmää.

Jos Marvelin tv-tuotanto ei yllä tilannekomedian mittapuulla korkealle, niin miten se pärjää mysteerisarjana?

Mysteerit iloisen pinnan alla

Suoraan sanottuna: aika kehnosti.

WandaVisionin teennäisen onnellisen tilannekomedian pinnan alla vaikuttaa olevan American Beautyn (1999) ja Pleasantville – Onnellisten kaupunki (1998) -elokuvista vaikutteita ottava yliluonnollinen mysteeridraama, joka lainaa paljon David Lynchin töistä. Etenkin ensimmäisen jakson ruokapöytäkohtaus muistutti etäisesti Lynchin Eraserhead-mestariteosta (1977) . Lähempänä maalia tosin ovat Lynchin Blue Velvet, Twin Peaks ja Mulholland Drive, jotka kukin esittelivät kaupunkeja, joiden pintojen alla kupli jotain salaperäistä ja vaarallista.

WandaVision esittelee kolmen jaksonsa aikana outoja tapahtumia ja eriskummallista käytöstä hahmoiltaan. Outojen käytösten seuraaminen herättää kysymyksiä katsojassa, mutta sarja on unohtanut esitellä oman keskuskysymyksensä. Yleensä toimivat mysteeritarinat ovat pohjimmiltaan erittäin yksinkertaisia tarinoita, joissa esitellään selkeä kysymys (esim. kuka murhasi henkilön X?) ja päähenkilö(t) ryhtyvät tätä selvittämään katsojan mielenkiinnon kanssa.

Tällaista kysymystä WandaVision ei esitä.

Marvelin tv-sarja lykkää hahmonsa keskelle mysteeriä, josta katsojat ovat jo perillä. Tiedämme, että jotain on pielessä, koska tämä ei ole tuntemamme Marvel-universumi, mutta sarjan hahmot eivät itse vielä huomaa tätä. He huomaavat erikoista käytöstä, mutta hahmot pääosin vain reagoivat kevyellä kulmakarvojen nostolla ja jatkavat matkaansa.

On huvittavaa seurailla Visionin ja Wandan päivittäisiä haasteita firman pomon kestitsemisessä, paikallisen koulun varainkeruutilaisuuden taikashown esittämisessä ja täysin yllätyksenä tulleen raskauden kanssa, mutta miksi?

Mikä on sarjan ajava idea? Mikä on sen teema? Miksi tilannekomedia ja nostalgiset lavasteet ja puvustus? Miksi sarja esittelee outoja tapahtumia ja eriskummallista käytöstä, jos hahmot eivät voi seurata sitä? Katsojan roolissani tiedän, että hahmot ovat jossain vaihtoehtotodellisuudessa tai virtuaalisessa maailmassa, joka liittyy jonkun Marvel-pahiksen juoneen. Miksi sarja ei voi antaa hahmoille aktiivista roolia omassa tarinassaan?

Tiedän, että tapahtumat fiktiivisessä sarjassa sarjan sisällä, eivät ole todellisia, joten miksi välittäisin tilannekomiikan panoksista? Hahmot ovat itse täysin tietämättömiä omasta tilanteestaan, eivätkä kolmen jakson aikana aktiivisesti tee mitään tuon tilanteen selvittämisen eteen. Pikemminkin päinvastoin. Wanda näkee kadulla jotain outoa ja sanoo vain ”ei, ei tätä”. He keskittyvät tilannekomedian hullutteluihin, joka on jo kolmanteen jaksoon mennessä menettänyt otteensa, koska sarjan todellisuus ja tapahtumat eivät liity hahmojen kokemusmaailmaan mitenkään.

Tämä käy ilmiselväksi kolmannen jakson lopussa, kun Geraldine (Teyonah Parris) alkaa puhumaan Ultronista ja Wandan edesmenneestä veljestä. Pystymme tarttumaan tähän emotionaalisesti, koska se on myös hahmojen tunnemaailman ankkuroiva todellisuus.

WandaVision kokee identiteettikriisiä tilannekomiikan lisäksi myös mysteerin saralla. Se ei osaa pitää kiinni ja omistautua alun film noir -tyylille, joka olisi täydellinen genre lähestyä mysteeriä. Värien esittely ei mielestäni esittele sarjassa mitään uutta, vaan se on ainoastaan kosmeettinen, näennäinen tapa tuoda kehitystä tarinaan tai teemaan, jota en ole vielä edes onnistunut selvittämään.

Joku voisi sanoa, että sarjan on tarkoitus tuoda katsoja hitaasti maailmaansa, mutta mielestäni sen pitäisi heti alussa napata meidän huomiomme.

David Lynchin työt ovat täynnä mysteereitä ja hyödyntävät film noirin kuvastoa ja kieltä. Huomattavana erona Lynchin hahmot myös ovat aktiivisia toimijoita mysteerien selvittämisessä. Wanda ja Vision pääsevät leikkimään kotia, mutta emme pysty katsojina kytkemään näitä tapahtumia laajempaan kontekstiin. Sarja estää katsojan sitoutumista jättämällä kaiken arvuuttelulle. Jaksojen jälkeen saatamme nähdä pientä kiusoittelua todellisesta maailmasta, mutta tämä kaikki on vain lupauksia tulevista vastauksista.

Pidän arvuuttelusta ja kutkuttavasta mysteeristä, mutta WandaVisionin tarinankerronta sortuu J.J. Abramsin mysteerilaatikkofilosofiaan (toisessa jaksossa sivuhahmot jopa huutavat ”mitä laatikossa on?”), jossa yleisö pidetään mahdollisimman epätietoisena tapahtumien todellisesta luonteesta. Tämän filosofian virheoletuksena on, että mitä pidemmin mysteeri pysyy elossa, niin yhtä kauan yleisön mielenkiinto säilyy. Totuus on aivan toinen. Mitä paremmin tunnemme ja tiedämme hahmojen haasteet ja tavoitteet, niin sitä enemmän tarina meitä kiinnostaa. Tämä sama filosofia on myrkyttänyt niin monta hyvää tarinaa, itseasiassa kokonaisen sukupolven luulemaan, mistä hyvät mysteerit on tehty.

The Force Awakens sortui aivan samanlaiseen mysteeritarinankerrontaan ja mitä se sai aikaan? Fanit keskittyivät aivan vääriin asioihin odotuksissaan ja uuden elokuvatrilogian lopetus oli surullinen farssi.

Uskon, että Kevin Feige ja kumppanit ovat suunnitelleet Marvelin tulevaisuuden pikkutarkasti, joten WandaVisionkin paljastaa salaisuutensa ennen pitkään. Näitä väistämättömiä vastauksia odotellessa hörähtelin kolmen jakson aikana pari kertaa vitseille. Näyttelijät ovat upeita, etenkin pirteää naapuria esittävä Kathryn Hahn on lyömätön. Hahn on roolitettu kuin nappi otsaan, koska hän ymmärtää esiintyjänä täydellisesti sarjan kontekstin ja osaa heittäytyä rooliin täysin. Toivottavasti häntä hyödynnetään sarjassa enemmänkin.

Nostan hattua WandaVisionin itsetietoiselle idealle, joka metatasolla asettaa supersankarielokuvien henkilöhahmot kirjaimellisesti tv-ruudun sisään, kun kyseessä on ensimmäinen Marvelin tv-sarjatuotanto.

WandaVision pelaa hauskan ajatusleikin tasolla, jossa katsotaan, kuinka nämä hahmot käyttäytyisivät tällaisessa ympäristössä. Harmi, että itse toteutus ei ole nappisuoritus, koska sarjassa on potentiaalia olla virkistävää vaihtelua jättimäisiin mittasuhteisiin paisuneen Avengers-saagan jälkeen. Kolmen jakson aikana ketään ei lyöty, sädetetty, räjäytetty, eikä yhtään kaupunkia tuhottu galaktisen armeijan invaasiossa. Tästä huolimatta jäin kaipaamaan enemmän, vaikka tunnen Marvel-elokuvien heikkoudet entuudestaan.

Harmi ettei potentiaalia vielä lunasteta mysteerisarjan tai tilannekomedian saralla. Joku voisi jopa sanoa, että sarjan tahti on juuri sopivan verkkainen, vaikka toisaalta parhaat tilannekomediat ovat turboahdettuja vitsiparaateja, jotka vaativat näyttelijöiltä täydellistä tyylitajua vitsien viljelyssä.

Olkaa hyvä ja odottakaa vihjeiden loppumista ja draaman alkua – please stand by.

Ville Vuorio
Leffahamsteri

Kirjoittaja on eteläkarjalainen, elokuvia hamstraava jyrsijä, joka tutustui jo alle kouluikäisenä Marvelin supersankareihin rakastuessaan ensin Hämähäkkimies-animaatiosarjaan ja vietti nuorena poikana paljon aikaa sarjakuvien parissa.

Aiheeseen liittyvät jutut