”Tämähän painaa helvetisti”, toteaa Jim Jarmusch Venetsiassa Kultaista leijonaansa pidellen ja vaikuttaa aidosti hämmentyneeltä. ”En odottanut sitä, eikä puheeni tainnut olla kovinkaan kummoinen. Elokuvamme on pieni ja käsityönä tehty, ja olemme ylpeitä siitä. Vaatii paljon vaivaa tehdä jotain vaivatonta.”
Voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan julkimoista, jotka yrittävät parhaansa mukaan näyttää yllättyneiltä palkintoja voittaessaan, mutta Jim Jarmuschin tapauksessa se vaikuttaa aidolta. Varsinkin, kun hän ei ole ainut. Oikeastaan kukaan ei odottanut Father Mother Sister Brother -elokuvan voittavan vuoden 2025 Venetsian elokuvajuhlia.
Arviot olivat hillittyjä, vastaanotto rauhallista. Se sopii elokuvaan, josta ohjaaja-käsikirjoittaja itsekin totesi: ”Halusin tehdä jotain rauhallisen tarkkailevaa, hyvin hiljaisen elokuvan ihmisten välisistä monimutkaisuuksista.” Sen enempää hän ei aio elokuvaansa selitellä.
– En osaa edes sanoa, mistä hitosta koko roska tuli, hän myöntää.
– Yleensä kannan ideoita mukanani vuosia, joskus useampiakin, ennen kuin kirjoitan käsikirjoituksen nopeasti muutamassa viikossa. Kirjoitin tämän noin kolmessa viikossa. Olen aina rakastanut erilaisista luvuista koostuvia elokuvia, mikä ei ole uutta kirjallisuudessa eikä elokuvissakaan. Mutta koostin tämän elokuvan hyvin, hyvin huolellisesti seuraamaan sitä rakennetta.
Lukemattomista tähdistä puhumattakaan. Father Mother Sister Brother kertoo kolmesta, ei kovin läheisestä tai jonkinlaisen menetyksen kohdanneesta perheestä. Niiden jäseniä esittävät Tom Waits, Adam Driver, Mayim Bialik, Charlotte Rampling, Cate Blanchett, Vicky Krieps ja Indya Moore.
– Elokuvan tekeminen, tai David Lynchin sanoin elokuvan kieli, on hyvin monimutkaista ja vaikeaa. Syleilen virheitä ja vahinkoja ja olen avoin muutoksille. Tässä tapauksessa, kumma kyllä, lopputulos on hyvin uskollinen alkuperäiselle visiolleni. Kiitos kuuluu pitkälti näille upeille näyttelijöille ja kanssatekijöilleni. Olin tällä kertaa hyvin syvällä. En tiedä onko se hyvä vai huono asia.
Urbaani tekijä virran vietävänä
Jarmusch osoittaa jälleen rakkauttaan kaupunkeja kohtaan New Jerseyhin, Dubliniin ja Pariisiin sijoittuvalla elokuvallaan.
– Esimerkiksi Pariisi on elämäni toinen koti. Rakastan sitä syvästi. Itse asiassa, yritän parhaillaan saada työviisumia Ranskaan ja suunnittelen sinne sijoittuvaa elokuvaa. Mutta kyllä, kaupungit ovat minulle erittäin tärkeitä. Niillä on niin omat piirteensä ja tuppaan rakastumaan suurimpaan osaan. On poikkeuksiakin, kuten Boston tai Phoenix, jotka vain eivät kolahtaneet. Mutta rakastan kaikenlaisia kaupunkeja. Ympäri Eurooppaa ja yleensä kaikkialla.
Cate Blanchett oli vain kiitollinen, että tällä kertaa elokuva sisälsi paljon vähemmän kahvia ja tupakkaa.
– Kun viimeksi työskentelimme yhdessä, poltin paljon. Olen iloinen, ettei tässä tarvinnut, hän toteaa.
– Utelimme usein Jimiltä: ”Mitä tässä hetkessä tapahtuu? Mitä se tarkoittaa?”, ja hän vastasi: ”En tiedä, toivoin että te olisitte kertoneet minulle.” Tajusin, että hän kirjoittaa tajunnanvirralla, tavallaan musikaalisesti, ja näyttelijät auttavat häntä jäsentämään sitä. Hänen luomansa maailmat ovat näppejä polttavan hauskoja, tärähtäneitä ja outoja, mutta hänen tavassaan saada ne tuntumaan järkeviltä on jotain sielukasta ja runollista. Yritämme aina tarkentaa ja lukittua merkitykseen siinä missä hän antaa oudoille kytköksille luvan olla käymättä järkeen. Nykyinen maailmantilanne huomioon ottaen olen siitä kiitollinen.
Jarmusch on samaa mieltä. Suurimman osan ajasta hän antaa virran viedä.
– Paras dialogi syntyy, kun tuntuu että vain kirjaan ylös asioita, joita hahmot jo puhuvat pääni sisällä. Ja se on totta, en aina tiedä mistä se tulee. Mutta hahmot elävät ja minä vain kirjoitan ylös heidän puheensa. He vain tavallaan ottavat mielikuvitukseni hallintaansa.
Vanhoja tuttuja ja uusia kasvoja
Mother Father Sister Brother yhdisti Jarmuschin vakionäyttelijöitä kuten Tom Waits ja uusia kasvoja kuten Indya Moore. Jopa uusi sukupolvi tuntuu hullaantuvan pehmeällä äänellä puhuvasta, aurinkolaseja käyttävästä ikonista.
– Jim on niin valtavan luova. Minusta hänen töistään paljastuu, kuinka hän näkee ihmiset. Ei ole hyviksiä tai pahiksia, on vain ihmisiä. Minusta se heijastelee hyvin realistisesti todellisuutta, jossa elämme, Moore pohtii.
– Valtaosa elokuvista on tarinapohjaisia niin, että ne sisältävät ihmisen tarinan tai yleisölle suunnatun viestin. Elokuvantekijät tuntuvat tavallisesti kirjoittavan motivaationaan liikuttaa yleisöä tuntemaan tai uskomaan tietyllä tavalla hahmojen tarinasta. Jotenkin Jim onnistuu väistämään kaavan ainutlaatuisella ja nerokkaalla tavalla, joka minusta osoittaa kunnioistusta ihmisyydelle.
Mooren mukaan uutuuselokuva ”edustaa erilaisia näkökulmia rakkauteen”.
– Huomioin aina rakkautta niin monissa paikoissa kuin vain voin. Tässä elokuvassa sitä on kaikkialla. Kyse on vain siitä miten sen nimeää. Tässä on näkökulmia rakkauteen niin surun kuin ilon kautta.
Blanchett pohtii, että ehkä juuri sen vuoksi elokuvan tekeminen tuntui niin henkilökohtaiselta.
– Edellisellä kerralla yhdessä työskennellessämme se oli hyvin teknistä, koska epäilin itseäni. Olimme 48 tuntia vankityrmässä, emme tainneet nähdä päivänvaloa, olimme kuin vampyyreitä. Silti Jimiä tuntuu lopulta kiinnostavan inhimillinen tekijä, näyttelijän elementti. Jopa silloin, kun taustoitus on suunniteltu pikkutarkasti etukäteen.
Jarmusch myöntää, että herkän pienen elokuvan tekeminen vaati silti paljon keskittymistä.
– On helppo ajatella, että: ”Eihän siinä tehdä muuta kuin ollaan huoneessa ja puhutaan.” Mutta illalla palasin kotiin aivan uupuneena, sillä on paljon vaikeampaa kiinnittää huomiota eleisiin, silmäluomiin, tapaan sanoa jokin sana kuin päästää sata zombia ulos junasta, hän puistelee päätään.
Charlotte Rampling esittää äitiä, joka on tyytyväinen satunnaisiin lounaisiin tyttäriensä kanssa, kun saa sitten rauhassa elää omaa elämäänsä. Hänestä kyseessä on elokuva ”siitä, ettei tiedä”.
– Tunnumme kaikki tekevän sitä yhdessä. Jimillä on mitä anteliain sielu ja mitä parhain ymmärrys siitä, mikä on oikeasti aitoa, ja siksi tapahtuu jotain hyvin, hyvin epätavallista. Ei ole ”tekonäyttelemistä”, me kaikki annoimme mitä meillä oli antaa, tavalla joka tuntui tilanteeseen sopivalta.
Kaiken pahan alku ja juuri
Venetsian elokuvajuhlat ovat iso festivaali, joten monet toimittajat toivoivat jonkinlaista skandaalia. Sen poikaseksi hyväksyttiin elokuvaa levittävä Mubi, jota on kritisoitu Israeliin linkittyvässä rahoitusrakenteestaan.
– Minulla on joidenkin alueiden suhteen Mubin kanssa levityssopimus, joka tehtiin ennen kuin minulla oli moisesta tietoa, Jarmusch toteaa.
– Mutta sen sanottuani, henkilökohtaisella tasolla pidän itseäni riippumattomana elokuvantekijänä ja olen ottanut vastaan rahaa erinäisistä lähteistä voidakseni toteuttaa elokuvani. Itse pidän hyvin pitkälti kaikkea yrityksiltä tulevaa rahaa likaisena.
– Jos alkaa analysoida joka ikistä näistä elokuvayhtiöistä ja niiden talouden rakenteesta, löytää takuulla paljon ikävää mutaa. Voisimme välttää sen ja jättää elokuvat tekemättä, mutta minä valitsen tehdä elokuvia ja puhua asioista, joista haluan. Kyllä, moiset asiat häiritsevät minua, mutta en pidä siitä, että siitä vaaditaan tilille meitä taiteilijoita eikä pyydetä näitä firmoja selittämään.
Moore puuttuu puheeseen:
– Sen jälkeen, kun Palestiinan kansanmurha alkoi, kulissien takana on käyty myös sotaa luovuuden ja resurssien tasolla. Ihmiset yrittävät pähkäillä, kuinka tehdä töitä tavalla, joka on eettistä eikä mahdollista systemaattista rakennetta, joka rahoittaa sellaisia ihmisiin kohdistuvia tekoja.
– Tällaisia kysymyksiä meidän ei aikaisemmin ole tarvinnut kysyä itseltämme etenkin riippumattomina taiteilijoina, hän lisää. – Me kaikki yritämme ymmärtää miten navigoida näitä asioita ja selvitä hengissä. Jaamme tämän planeetan monien ihmisten kanssa, jotka uskovat eri asioihin kuin me ja käyttäytyvät eri tavalla muita ihmisiä kohtaan. Emme aina voi kontrolloida ympäristöämme, mutta pystymme jatkamaan resurssien keräämistä niin, että meillä on kanava nostaa sanomaa, jota haluamme korostaa. On tärkeää, että meillä on tuki yleisöltä, joka ymmärtää kuinka kohdentaa huomio vastuullisiin voimatekijöihin.
Siinä samalla he myös haluavat kertoa ihmisen kokoisia tarinoita, jotka ”voivat periaatteessa auttaa ihmisiä ymmärtämään itseään”, kuten Krieps asian ilmaisee.
– Jim seuraa intuitiotaan, ja sen syvästi inhimillistä. Kun joku pitää yllä tilaa, jossa me kaikki voimme jakaa asioita, joita emme välttämättä ymmärrä mutta tunnemme vaistomaisesti, sen kantaa myös katsojaan, joka saattaa viedä jotain mukanaan kotiin. Siinä mielessä se saattaisi auttaa muutoksessa.
Ohjaaja ruorissa
Krieps oli työskennellyt Blanchettin kanssa jo aikaisemminkin: melko unohdetussa elokuvassa Hanna vuodelta 2011.
– Muistatko minua? Kirjoitin sen tekemisestä tutkielman, sillä olin vielä koulussa. Minua moitittiin, koska: ”Et voi kirjoittaa tutkielmaa itsestäsi, sellaista kutsutaan muistelmaksi. Vain ihmiset, jotka ovat jo todistaneet taitonsa saavat kirjoittaa muistelmia!” Ja minä kun vain halusin jakaa kokemuksen muiden kanssa.
Hän muistaa edelleen Blanchettin tekemän vaikutuksen.
– Olin aivan äimänä tavasta, jolla hän työskenteli ja sitoutui siihen. En tiennyt, että elokuvia tehdään niin. Se tuntui vaativan valtavasti työtä niin monelta ihmiseltä, oli jäätävän kylmä emmekä käyneet välillä kotona. Minun kohtaukseni oli viimeinen ja hänen oli tarkoitus tappaa hahmoni. Olin niin iloinen, että hän oikeasti tuli paikalle tekemään sen, koska hän olisi hyvin voinut jättää tulematta ja antaa hoitaa asian kuvan ulkopuolella.
– Ei kestä kiittää. Olen varma, että se hetki sai Jimin päättämään tehdä meistä sisarukset, Blanchett kuittaa naama peruslukemilla.
Jarmusch myöntää itsekin olevansa ujo. Vitsailu, rupattelu ja huomio, niin mukavaa se onkin, ei ole sitä minkä vuoksi hän elää, mutta minkäs teet.
– No, tiedättehän, olen todellakin riippumaton elokuvantekijä. Ja minulle se tarkoittaa, etten tee ainuttakaan elokuvaa, jossa minulla ei ole täyttä taiteellista kontrollia. Ja sen mukana oikeutta valita yhteistyökumppanini. Sain mielettämän mahdollisuuden työskennellä näin uskomattomien ihmisten kanssa, hän hehkuttaa ryhmäänsä katsoen.
– Olen ehkä laivan kapteeni, niin sanoakseni, mutta kyseessä on yhteistyö. Arvostan todella kaikkia elokuvissamme työskenteleviä. Paitsi, jos he eivät ole hyviä ja meidän on päästävä heistä eroon, mikä on todella, todella harvinaista.
– Koskee lähinnä paria kuvausssihteeriä.
Teksti: Marta Bałaga, Venetsia. Kuvat: Vague Notion.