Klassikoita niitä riittää loputtomiin, ja suositusten viidakossa voi olla vaikea erottaa, mitkä oikeasti kannattaa katsoa. Ruotsalaisen sisarmediamme MovieZinen toimittaja Daniel Bradshaw on nähnyt ison joukon elokuvia, “jotka on pakko katsoa”, ja tässä on kymmenen, jotka voi hänen mielestään hyvällä omallatunnolla jättää väliin.
10. Forrest Gump (1994)
Forrest Gump on yksinkertainen kertomus näennäisen tavallisesta miehestä, joka alkaa kertoa elämäntarinaansa puistonpenkillä. Tarina on erikoinen: Forrest törmää lukuisiin historiallisiin henkilöihin ja tapahtumiin, ja kaikki tuntuu tapahtuvan ilman todellisia vastoinkäymisiä.
Suurin ongelma – sen lisäksi, että elokuva ei ole kummoinen – on sen viesti: Forrest selviää kaikesta, ja mikään ei ole mahdotonta. Se ei tunnu uskottavalta eikä realistiselta. Lisäksi tarina kerrotaan hänen omasta, värittyneestä näkökulmastaan.
Kyseessä on äärimmäisen populistinen ja varsin yksinkertainen elokuva, jonka päähenkilö on tylsä – ja Tom Hanks poikkeuksellisen vaisu.
9. Halloween (1978)
Kaikki tuntevat tunnusmusiikin – ja se onkin käytännössä ainoa asia, joka tästä vanhentuneesta ja tylsästä kauhuelokuvasta on jäänyt elämään. John Carpenterin läpimurto saattoi aikanaan pelottaa katsojat pahanpäiväisesti, mutta nykyään Halloween näyttää kömpelöltä ja juoneltaan typerältä.
Jamie Lee Curtis ei vakuuta, eikä Michael Myers ole erityisen pelottava pahis. Sarjasta löytyy parempiakin osia – tämä alkuperäinen kannattaa jättää väliin.
8. Interstellar (2014)
Kun puhe kääntyy avaruuteen, moni innostuu. Ja kun ohjaajana on Christopher Nolan, ylistys ei tunnu loppuvan. Mutta eikö Interstellar ole lopulta aika keskinkertainen?
Myönnetään, elokuvassa on mieleenpainuvia hetkiä, mutta kokonaisuus tuntuu pseudoälylliseltä yritykseltä saada yleisö vaikuttumaan. Monet asiat tuntuvat pelkältä päälleliimatulta kikkailulta.
Inception teki vaikutuksen, mutta tämä on vaom äijähenkinen avaruuseepos: heikko tarina, epätasainen näyttelijätyö ja lattea juoni. Tässä lajissa 2001: Avaruusseikkailu on todellinen klassikko.
7. Ikiru – Tuomittu (1952)
Sanotaan se suoraan: Ikiru tuntuu banaalilta eikä kosketa katsojaa lainkaan. Elokuvan kerrotaan olevan mullistava kokemus, joka avaa uuden näkökulman elämään. Sen sijaan se saa miettimään, miksei Akira Kurosawa tehnyt elokuvaa sivuhahmojen gangstereista. Siitä olisi voinut tulla jotain todella kiinnostavaa. Klassikoita katsoessa tämän voi ohittaa.
6. Laura (1944)
Lauraa on vaikea kutsua film noir -elokuvaksi. Siitä puuttuu genren ydin: syvät hahmot, tunnelma ja moraalinen ristiriita. Hahmot ovat ohuita, dialogi kliseistä ja Otto Premingerin ohjaus kankeaa. Huumoria ei ole, eikä näyttelijäntyö vakuuta.
Elokuva tuntuu sekoittavan noirin ulkokuoren sen sisältöön – lopputulos on ontto ja unettava jäljitelmä. Katso mieluummin Billy Wilderin samaan lajityyppiin kuuluva klassikko Nainen ilman omaatuntoa.
5. Fight Club (1999)
Fight Club on väkivaltainen, kyyninen ja synkkä. Pelkkä ajatus siitä tekee pahaa. Se on macho-henkinen fantasia, johon on sekoitettu filosofisia ja eksistentiaalisia teemoja. Tarina on itsevarmasti kerrottu ja näyttelijätyö on hyvää – Jared Letoa lukuun ottamatta. Ei voi kuin ihmetellä, miksi tätä pidetään hyvänä. Siinä missä American psyko onnistuu satiirissaan, Fight Club epäonnistuu täysin.
Lue myös: Tom Hanksin Super Mario -rooli kaatui 33 vuotta sitten – syytä on tänä päivänä vaikea uskoa todeksi
Lue myös: Michael Jackson -elämäkerran ohjaaja paljastaa kuinka paljon elokuvasta leikattiin pois
4. Akira (1988)
”Ylistetty”. ”Uraauurtava.” Visuaalisesti upea”. Akiraa kehutaan jatkuvasti, joten yllätys oli suuri, kun se jätti täysin kylmäksi. Se on se sekava ja vaikeasti seurattava animetuotanto, joka on olevinaan mestariteos. Jos katsot sen tyylin tai sen synnyttämien vaikutteiden vuoksi, se on ymmärrettävää – mutta elokuva ei lunasta odotuksia.
3. Gladiator (2000)
Ridley Scottin ohjaama Gladiator on yksi yliarvostetuimmista moderneista elokuvista. Muutama kohtaus toimii edelleen, mutta muuten kyseessä on kömpelö ja liioiteltu tarina, jossa hahmot jäävät yksioikoisiksi. Russell Crowe on hyvä ja hänen monologinsa vakuuttavia, mutta muuten elokuva tuntuu vain odottelulta kohti Oscar-hetkiä. Ei mikään pakollinen klassikko – vaikka jatko-osa olikin (ehkä tahattoman) viihdyttävä.
2. Amadeus (1984)
Milos Formanin ohjaama Oscar-palkittu Amadeus kertoo Salierista, Mozartin varjoon jääneestä säveltäjästä. Se on näyttävä ja pitkä elokuva lahjakkuudesta, kunnianhimosta ja kateudesta. Mutta samalla se on yllättävän heikosti näytelty: sekä F. Murray Abraham että Tom Hulce jäävät vaisuiksi. Lisäksi kyseessä on hyvin miehinen elokuva, jossa näkökulma on kapea.
1. Hikinen iltapäivä (1975)
Al Pacino on ehkä kaikkien aikojen paras näyttelijä, mutta Sidney Lumetin ohjaama Hikinen iltapäivä on yliarvostettu elokuva. Tarina on kiinnostava, mutta Pacino ja John Cazale vetävät roolinsa ylikierroksilla, ja elokuva tuntuu kestävän ikuisuuden. On lähes pyhäinhäväistys sanoa se, mutta tämän elokuvan voi jättää väliin. Siihen ei vain saa otetta. Kaikki kehuvat tätä Pacinon parhaaksi rooliksi, mutta dialogia ja sivuhahmoja on liikaa ja kokonaisuus tuntuu epäuskottavalta. Teknisesti Hikinen iltapäivä on taitavasti tehty: ohjaus, kuvaus ja näyttelijäntyö ovat kunnossa. Silti se jättää täysin kylmäksi.
Lue MovieZinen artikkeli tästä linkistä.