Miksi Alien-elokuvasarjan kolmas osa epäonnistui? Vai epäonnistuiko se?

LeffaHamsteri pohtii jatko-osien tarinallisia ratkaisuja.

28.8.2023 08:00

Palasin Alien-saagan kolmanteen osaan, mielikuvituksellisesti nimetyn Alien 3 pariin yli 15 vuoden tauon jälkeen. Muistan rakastuneeni päätä pahkaan Ridley Scottin ohjaamaan Alien – kahdeksas matkustaja scifikauhuun, kun näin sen ensimmäisen kerran myöhään yöllä suorassa tv-lähetyksessä. Polvet tutisten minun piti luonnollisesti nähdä kaikki jatko-osat, joten lähi-Anttilasta tuli heti ostettua sekä Aliens – paluu että Alien 3.

Jo kättelyssä kävi selväksi, että James Cameronin ohjaama Aliens on täysin oikeutetusti yksi scifikauhun ja toimintaelokuvien klassikoista. Sen sijaan mainos- ja musiikkivideotaustasta ponnistaneen David Fincherin Alien 3 –debyyttiohjaukseen en osannut suhtautua yhtä lämpimästi.

Vuosien hiljaiselon jälkeen tajusin, että minullahan on hyllyssäni Alien Anthology –julkaisu, joka sisältää teatteriversion lisäksi 2000-luvun alun parannellun, Assembly Cut -nimellä ristityn Alien 3 -elokuvan pidennetyn version.

Olin nähnyt kolmannen osan vain kaksi kertaa, joista molemmat katselukerrat olivat elokuvan teatteriversio.

Francis Ford Coppolan The Godfather Coda: The Death of Michael Corleone on hyvä esimerkki onnistuneesta uudelleenleikkauksesta. Mielestäni Coppola paransi uudella versiolla huomattavasti liian hitaasti syttyvän ja temaattisesti huonosti artikuloidun kolmososan ongelmakohtia. Päivitetty versio parjatusta kolmannesta, tarinan päättävästä osasta motivoi palaamaan Alien 3:n pariin.

Kolmannen osan kirous

Elokuvahistorian nyrkkisäännöksi vaikuttaa muodostuneen, että viimeistään elokuvatrilogian kolmas osa tuottaa jonkin asteisen pettymyksen – etenkin, jos kaksi edellistä elokuvaa ovat olleet menestyksiä.

Trilogiat ovat tuntuneet kulkevan usein samaa kaavaa.

Ensimmäinen osa voi osoittautua ihmeelliseksi hitiksi, koska siihen ei kohdistu suuria taloudellisia odotuksia. Tästä syystä studiot ja rahoittajat antavat tekijöille paljon enemmän vapauksia toteuttaa itseään. Ennalta määriteltyä tuotetta ei ole, joten vapaat kädet eivät ole haitaksi suojeltavalle ikoniselle nimikkeelle. Kummisetä, Terminator – tuhoaja, Kadonneen aarteen metsästäjät, Alien – kahdeksas matkustaja ja Paluu tulevaisuuteen ovat kaikki jättihittejä, joille on sittemmin tehtailtu jatko-osia.

Toisen osan kohdalla tekijät usein jaksavat tehdä paluun saman tarinan äärelle, joka saattaa tuntua luokkakokoukselta. Käytettävissä olevat resurssit kasvavat, koska tekijöiden tekemiseen luotetaan.

Yleensä trilogian kolmanteen osaan mennessä studio käy ahneeksi ja liian kontrolloivaksi tai tekijöitä motivoi ainoastaan palkkatili, joka näkyy intohimon ja vision puutteena tai hutilointina. Voi myös olla, että alun perin omaksi elokuvakseen suunniteltua tarinaa ei ollut tarkoitus jatkaa, joten se ei ole täysin pohdittu kokonaisuus. Tämä elokuva kerrallaan -lähestymistapa ei usein ole ongelma, jos tarina toimii episodimaisessa muodossa (kuten Indiana Jones).

Vaarana etenkin kolmannen osan kohdalla on myös paukkujen ja ideoiden loppuminen, joka näkyy saman kaavan refleksinomaisena ja mielikuvituksettomana toistamisena.

Terminator 3, Spider-Man 3, Kummisetä 3, RoboCop 3, X-Men: Viimeinen kohtaaminen, Jurassic Park 3 ja Alien 3 ovat kaikki hyviä esimerkkejä yleisön silmissä epäonnistuneista trilogian päätösosista. En sano, etteikö jo ensimmäinen jatko-osa (krhm, Highlander 2) voisi epäonnistua katastrofaalisesti, mutta kolmannen osan pettymys on enemmänkin sääntönä vakio kuin poikkeus.

Olen oppinut, että ajan myötä trilogia saattaa parantua katsojien silmissä.

Esimerkiksi kauan sitten kaukaisessa galaksissa Tähtien sota – Episodi VI: Jedin paluu oli monelle sarjan fanille pettymys. Mitä nyt ewok-nallekarhut ja parit tarinankäänteet tuntuivat tutulta ja hieman laiskalta kierrätykseltä (taas uusi Kuolemantähti!). Kuitenkin tänä päivänä alkuperäinen Tähtien sota –trilogia on monelle äärimmäisen rakas elokuvatrilogia. Aika antaa aina perspektiiviä tarinoihin ja niihin suhtautumiseen.

Mielestäni katsojan näkökulmasta kaikista jatko-osan pahin synti on toistaa edellisen osan tuttua kaavaa. Toisto tekee katsojan itsetietoiseksi tarinasta, jos samat elementit toistuvat kerta toisensa jälkeen. Vanha asia pitäisi pystyä kertomaan uudella tavalla.

Mutta miksi kolmannet osat ovat erityisen vaikeita?

Helppo vastaus on tietysti sanoa, että tarinoiden tyydyttävät lopetukset ovat vaikeita. Trilogian formaatti antaa mahdollisuuden tarinan päättämiseen, eräänlaisen viimeisen päätepysäkin tarinalle ja hahmoille.

Tämän sijaan haluaisinkin tarkastella, miksi tarinan tyydyttävä lopettaminen on vaikeaa.

Ja Alien 3 tarjoaa oivan kontekstin ja tapauksen tarkasteltavaksi.

Onnellisen lopun jälkeen

Faktahan on se, että Aliens – paluu tarjoaa katsojille klassisesti tyydyttävän, onnellisen Hollywood-lopetuksen.

Avaruusrekkakuskista galaksin kovimmaksi toimintasankariksi noussut Ellen Ripley (Sigourney Weaver), avaruusmerijalkaväen sotilas Hicks (Michael Biehn) ja nuori Newt-tyttö (Carrie Henn) selviytyivät xenomorphien jättikuningattaren hyökkäyksestä ja pääsevät yhteiselle kotimatkalle.

Tästä onnellisesta tarinan päätöspisteestä on aika vaikea lähteä leipomaan luonnollista jatkumoa. Yksi vaihtoehto olisi vain toistaa edellisestä elokuvasta tuttua kaavaa: Newt-tyttö joutuu pulaan, josta Ripley hänet jälleen pelastaa.

Toinen vaihtoehto olisi ollut tehdä Alien-sarjan kolmannesta osasta täysin oma tarina ilman edellisen osan pää- tai sivuhenkilöitä. Aliens – paluu sinetöi Sigourney Weaverin tähtinäyttelijäaseman 80-luvulla. Jatko-osan menestyksen myötä elokuvatrilogian tarina henkilöityi Ripleyn tarinaan. Kolmas osa ilman Ripleytä olisi ollut huono bisnespäätös, koska elokuvat henkilöityivät katsojien silmissä häneen. Seuraava elokuva ei olisi voinut ilman hyvää syytä (tai mielikuvitusta) jättää Weaverin näyttelemää suosikkihahmoa pois tarinasta. Tämä siitäkin huolimatta, että Ripleyn tarina sai James Cameronin elokuvassa kauniin lopetuksen.

Sinällään hauskasti voidaan ajatella, että tätä samaa ajattelutapaa toistettiin lähes identtisesti Terminator 3 – koneiden kapina –elokuvassa vuosia myöhemmin – toisen osan päätös olisi jälkikäteen tarkasteltuna toiminut täydellisenä päätepisteenä henkilöiden tarinalle ja olisi tarjonnut uuden aloituksen jatko-osien tarinoille.

Alien 3 on rohkea elokuva, koska jo sen lähtöasetelman voi kokea sylkevän päin katsojan kasvoja.

Heti kättelyssä näytetään, miten xenomorph onnistui soluttautumaan ja sabotoimaan syvässä kryo-unessa uinuvien sankareidemme aluksen. Ripleyn ja kumppaneiden avaruusalus tekee hätälaskun, jonka seurauksena Hicks ja Newt kuolevat. Bishop-androidi on lähes toimintakelvottomassa kunnossa, joten Ripley on käytännössä pakkolaskun ainoa eloonjäänyt.

Pakkolasku osuu kaiken lisäksi juuri sopivasti Weyland-Yutani-yhtiön omistamalle entiselle vankilaplaneetalle. Ripley on ensimmäinen nainen, jonka planeetan asukkaat näkevät vuosikausiin.

Muistan, miten masentavan raskas ensimmäinen Alien 3 katselukokemus oli teini-ikäiselle Alien-fanille. Ehdin kiintyä Aliens-elokuvan hahmoihin – ja pian jo heidät poistettiin väkivaltaisesti tarinasta. Mutta tällä menetyksellä on tärkeä tarkoitus tarinan näkökulmasta: läheistensä menettäminen on Ripleylle taas uusi takaisku hänen traagisessa elämässään. Ripleyn on tarkoitus menettää kaikki – uusi perheensä, tulevaisuutensa ja ennen kaikkea toivonsa. Myös uusista ihmissuhteista rangaistaan. Vankilakompleksin lääkärin, Clemensin (Charles Dance) kanssa syntyvä suhde päättyy xenomorphin hyökkäykseen ennen kuin se ehti edes alkaa.

Newtin ruumiinavauskohtaus on yksi elokuvasarjan sydäntä särkevimmistä kohtauksista. Fincherin elokuva yrittää kysyä, miten toivoa voi olla toivottomassa maailmassa. Mikään ei ole toivottomampaa kuin katsoa vierestä kuollutta ottolastaan.

Alien 3 (Charles Dance).

Alien 3 on sarjan ensimmäinen osa, joka liittää vahvaa uskonnollista kuvastoa ja tematiikkaa tarinankerrontaansa – ja Ridley Scott jatkaisi tätä linjaa myöhemmin esiosissaan. Assembly Cut -versiossa tätä nähdään myös hiukan enemmän kuin teatteriversiossa, koska uusi versio (jonka kokoamisessa Fincher ei ollut lainkaan mukana) pidentää elokuvan kestoa 30 minuutilla pidennettyjen ja poistettujen kohtausten myötä.

Elokuvan selkein viittaus menee Carl Th. Dryerin Jeanne d’Arcin kärsimys –mykkäelokuvan suuntaan. Ripleyn pää ajellaan samalla tavalla kaljuksi kuin Jeanne d’Arcia näytelleen Renée Jeanne Falconettin. Alien 3 on rujon riisuttu edellisiin osiin nähden, eikä se mässäile scifi-kuvastolla samalla tavalla kuin edeltäjänsä. Miesten tuomitsevien katseiden alle päätynyt Ripley pyrkii oman elämänsä d’Arcina taistelemaan Weyland-Yutanin jättikorporaatiota mahtia vastaan. Siinä missä Jeanne d’Arc vangittiin, tuomittiin ja poltettiin hänen vihamiestensä toimesta, Ripley päättää itse hypätä xenomorphin kanssa sulattamon uuniin (päivitetyssä versiossa ei nähdä chestbusterin viime hetken pakoyritystä).

Olemassaolon turhuus, kuoleman ja seksuaalisen väkivallan läsnäolo (jota xenomorph-avaruuden muukalainenkin kuvastaa) edesauttavat elokuvan murskaavan masentunutta tunnelmaa, johon Fincher selkeästi tähtää värittömällä ja ilottomalla lavastuksella ja sommittelullaan. Tämän lähemmäksi Helvetin esikartanoa tappaja-avaruusmörköjen elokuvat eivät ole vielä edenneet.

Assembly Cut onkin kiinnostavimmillaan, kun se on kiinnostunut käsitellessään uskonnollisia teemoja. Teatteriversiosta poistetussa juonikuviossa xenomorph-mörkö saadaan vangittua, mutta Golic, oliota ihaileva vanki päätyy vapauttamaan sen.

Päivitetty ”ei-ohjaajan versio” onkin parempi versio elokuvasta, mutta silti tämäkään juoniaukkoja paikkaileva, kokonaisemmalta tarinalta tuntuva versio ei pelasta elokuvaa. Alien 3 kuitenkin loppujen lopuksi epäonnistuu pahasti, koska siihen on pitänyt viime hetkellä ympätä epärealistinen mörköjahti. Xenomorph on nopea tappaja, jonka pitäisi pystyä juoksemaan kiinni käytäviä pitkin juoksevat vangit. Edes Lance Henriksenin yllätyscameo (Bishop on tehty Weylandin kuvaksi) ei pelasta elokuvaa.

Tavallaan Alien 3 onnistuu alussa saavuttamaan ja tuomaan takaisin klaustrofobisen ahdistavuuden, joka oli läsnä Ridley Scottin ohjaamassa ensimmäisessä osassa. Vankilatehdaskompleksin betonisten seinämien tekstuurit tuntuvat elävän ja hengittävän kuvaruudulla. Fincherin kuvasto on kuin goottilaisen kauhun ilmentymä. Sateen ja tuulen piiskaama planeetta on ruostetta, likaa ja hikeä. Voi olla, että 2020-luvun tietokonetehosteiden aikakaudella osaan aivan eri tavalla arvostaa jatko-osan tarjoamaa tekstuuria kuin aiemmin.

Tarinan aineksissa oli mahdollista saavuttaa tarinallinen päätös, joka olisi tehnyt Alien-elokuvatrilogiasta kaikkien aikojen trilogian. Elokuvien tekeminen on yhteistyötä ja koordinointia, enkä usko, että ohjaaja yksinään olisi voinut tätä elokuvaa pelastaa. 20th Century Fox olisi kuitenkin voinut panostaa nuoren ohjaajalupauksen visioon – ja viedä se loppuun.

Yhden asian olen oppinut: jopa epäonnistumisen uhalla on parempi mennä täysillä päätyyn asti kuin jäädä puolitiehen.

Silloin ohjaaja voi ainakin seisoa oman epäonnistumisensa takana – sen sijaan, että selittelisi muiden töpeksintää.

Lopputulos olisi varmasti ollut vähintään kiinnostava, vaikka se herättäisikin negatiivisia tunteita.

Ja heti tuon kirjoitettuani muistin, että kyllä, mehän saimme aikoinaan myös elokuvan nimeltään Alien: Resurrection.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Lisää luettavaa