Miksi päähenkilö ei koskaan riisu kypäräänsä? The Mandalorianin kolmas ja neljäs jakso tarkastelussa

Disney Plus -suoratoistopalvelun lippulaivana toimivan avaruusseikkailun tarkastelu jatkuu. Tällä kertaa pureudutaan sarjan kolmannen ja neljännen jakson antiin – ja tarinankerronnan dynamiikkaan. Varoitus! Sisältää juonipaljastuksia.

Nyt kävi hassusti.

Tämä ”kaksi jaksoa kerrallaan” -lähestymistapa ei toimi tällä kertaa yhtä hyvin kuin edellisessä The Mandalorian -tekstissäni. Viimeksi aavistelin, että sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa toimivat kokopitkän elokuvan kahden ensimmäisen näytöksen tavoin. Vaikuttaa siltä, että olin oikeassa. Kolmannen ja neljännen jakson välissä on selkeä jakolinja päähenkilömme tekemän valinnan myötä, joten tarkastelen tällä kertaa jaksoja enemmän yksitellen kuin yhdessä.

Kolmas luku – Syntinen?

The Mandalorianin kolmas jakso The Sin (Synti) jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin edellinen jäi.

Palkkionmetsästäjä Din Djarin on matkalla Asiakkaan (Werner Herzog) luo toimittamaan saalistaan, joka on tietysti kaikkien rakastama vauva-Yoda – tai Lapsi, kuten sarjassa häntä kutsutaan, koska vauva-Yoda ei nimestään poiketen ole jedimestari Yoda vauvana (vai onko?), vaan samaan rotuun kuuluva pikkukaveri.

Mandalorialainen palkkionmetsästäjä luovuttaa saaliinsa ja saa palkkiokseen kallisarvoista metallia, josta hän saa taotettua itselleen uuden panssarin. Mandolle ja hänen kollegoidensa välille kuitenkin tulee pientä eripuraa, koska Mandon asiakas kuului entisiin imperiumin joukkoihin. Nähtävästi mandalorialaisten ja ex-imperiumin joukkojen välit eivät ole kovin lämpimät. Palkkionmetsästäjä yrittää unohtaa vauva-Yodan ottamalla uuden työtehtävän vastaan, mutta hänen omat, lapsuudessaan kokemat traumat vanhempiensa menettämisestä nousevat esiin ja Mando päättää pelastaa vauva-Yodan ikävältä kohtaloltaan.

Pelastusretkellään Mando voittaa Asiakkaan stormtrooperit, mutta jokaisen kaupungissa asustelevan palkkiometsästäjän lähetin piippaa välittömästi. Mandon päästä ja vauva-Yodan palauttamisesta on jälleen palkkio luvassa. Mando joutuu tulitaisteluun kaupungin kaikkien muiden palkkionmetsästäjien killan jäsenten kanssa. Mandalorialaiset saapuvat viime hetkellä apuun, joten kaksikkomme pääsee turvallisesti pakoon kohti uusia seikkailuja.

Tähän päättyy kauden kolmas jakso.

Neljäs jakso jatkaa suoraan edellisen lopusta, mutta The Sin tarjoaa niin vahvan päätöksen sarjan alulle, että käsittelen siitä kumpuavat ajatukset ennen kuin siirryn seuraavan jakson pariin.

Kuinka katsojalle välitetään tietoa?

Alkuperäinen Tähtien sota -elokuva toimii loistavasti vielä tänäkin päivänä, koska se esittelee oman maailmansa katsojalle täysin orgaanisesti. Kohtaukset seuraavat toinen toisiaan luontaisella rytmillä ja suurin kiitos tästä kuuluu elokuvan leikkaajille, joita ilman Tähtien sota olisi todennäköisesti jäänyt keskivertoiseksi avaruussaippuaoopperaksi. Tapaamme Luken ja Hanin vasta kun on heidän aikansa tulla mukaan tarinaan. Elokuva myös esittelee hahmot, heidän halunsa ja ennen kaikkea heidän välisensä suhteet selkeästi.

Tuon tämän esille, koska havaitsin kolmannessa jaksossa ongelmia The Mandalorianin hahmopsykologian ja hahmojen välisten suhteiden ja näiden kautta juonen kommunikoinnissa.

Sarja nimittäin jostain syystä toistaa itseään kolmannessa jaksossa. Uutta panssaria taottaessa Mando saa takaumia omaan lapsuuteensa, hetkeen, jolloin hän menetti vanhempansa. Tässä ei ole mitään väärää, mutta mehän näimme tämän jo ensimmäisessä jaksossa? Mitä uutta informaatiota tämä tuo?

Ymmärsin ainakin itse, mitä takaumat kuvasivat edellisellä kerralla, joten niiden aikaansaama teho ei ole yhtä suuri kuin edellisellä kerralla. Pikemminkin ne menevät jo hiukan komiikan puolelle. Ymmärrän, että metallin takominen antaa hyvät puitteet tehokkaalle editoinnille, mutta en ymmärrä miksi takaumia ei voitu esittää Asiakkaan luona, kun Mando toimitti vauva-Yodan?

Tällöin takaumat olisi voinut selkeämmin kytkeä hylkäämisen tunteeseen ja siihen, miten Mando juuri siinä kyseisenä hetkenä tunnistaa lapsen kokemusmaailman. Hän tuntee empatiaa vauva-Yodaa kohtaan. Sen sijaan tekijät toistavat saman kuin viime kerralla – ja huvituin hiukan. Tuleeko Mandolle traumaattiset muistot mieleen aina, kun joku takoo kahta metallinpalaa yhteen?

Saatan olla liian ankara päähenkilön psykologian esiintuomisessa, koska tietysti tiedän sarjasta sen verran etukäteen, että ymmärrän Mandon ja vauva-Yodan välisen suhteen olevan koko ohjelman ydin. Mainitsin edellisessä tekstissäni sarjan esikuvana toimivan Yksinäinen susi ja pentu -elokuvasarjan, joten isähahmon ja pienen lapsen välinen dynamiikka ei tietenkään tule yllätyksenä. Takaumien ajoitus ei mielestäni vain yksinkertaisesti toiminut tai tuonut mitään uutta.

Mutta tämä on vain pieni ja mitätön huomio, koska loppujen lopuksi koen Mandon sisäisen maailman aika selkeänä, josta olisi saanut tehokkaamman pienin korjausliikkein. Sen sijaan suurin hämmennys näiden kolmen jakson jälkeen ei koskenut niinkään päähenkilöä, vaan soturikansaa, johon hän kuuluu.

Kuinka saada katsojan iho kananlihalle?

Yksi alkuperäisen Tähtien sodan tyydyttävimmistä hetkistä on, kun juuri viime hetkellä Han Solo (Harrison Ford) päättää auttaa ystäväänsä. Han liitää apuun takavasemmalta ja pelastaa päivän. Tietysti tämä hetki on painunut jokaisen meidän verkkokalvoillemme, kun Millennium Falcon hyökkää Darth Vaderin alusta kohti kuin suoraan auringosta ja Solo päästää ilmoille iloitsevan ”Jiihaa!” -taisteluhuutonsa.

Kohtaus ei ole syöpynyt mieleemme sen takia, koska se on siisti, vaan koska hetki oli sataprosenttisen ansaittu. Han oli aiemmin esitetty ahneena ja itsekeskeisenä lainsuojattomana, joka lopulta päättää auttaa Vastarintaa Imperiumin kukistamisessa, koska hän pohjimmiltaan välittää uusista ystävistään.

Jatko-osatrilogian päättävä The Rise of Skywalker ja The Mandalorian molemmat yrittävät tätä samaa temppua, mutta epäonnistuvat mielestäni surkeasti.

The Rise of Skywalkerin ongelmiin paneudun ehkä joskus tarkemmin, mutta kyse on alustuksen ja lunastuksen periaatteiden räikeästä huomiotta jättämisestä.

The Mandalorian esittää tilanteen, josta Mandon ja hänen tovereidensa välinen konflikti ei välity tarpeeksi nostattaakseen viime hetken pelastuksen saapuessa katsojan ihon kananlihalle. Pelkkä ponteva musiikki ja viime hetken pelastuksen kuvaaminen eivät riitä.

Mandon nimettömät kumppanit kyseenalaistavat hänen kanssakäymisensä entisten imperiumin joukkojen kanssa, josta syntyy nopeasti käsirysy ja Mando on puukkohippasilla. Mutta tilanne raukeaa nopeasti ja kohtaus välittää katsojalle, että jonkinlainen status quo ja rauha on taas saavutettu.

Konflikti ei jää avoimeksi haavaksi – tai jos jää niin sitä ei välitetä katsojalle. Sitä ei ensinnäkään edes tuoda sarjan pilottijaksossa esille, että mandalorialaiset halveksisivat Imperiumin joukkoja, tai että hyväksyessään tehtävän heiltä Mandon maine olisi vaarassa.

Joten kun Mando on vauva-Yodan kanssa tiukassa paikassa, alakynnessä ja lähellä häviötä, niin miksi paikalle saapuvat mandalorialaiset ovat iso voiton hetki Mandolle? Tapahtuiko tässä välissä jokin iso muutos? Jäikö minulta jokin asia huomaamatta? Mikä sai heidät muuttamaan mielensä? Oliko Mando jollain tapaa joukon hylkiö? Vai liittyikö auttaminen siihen, että he eivät uskalla näyttäytyä yhdessä? Miten se liittyy Mandon pelastusretkeen?

Maanalaisessa piilopaikassa käyty dialogi vihjaa Imperiumin joukkojen mandalorialaisia kohtaan toteuttamaan vainoon, mutta muun galaksin ja uuden tasavallan suhde mandalorialaisiin ei ole käynyt selväksi. Minkä takia he joutuvat olemaan vielä imperiumin kukistumisen jälkeen piilossa? Liittyykö tämä jotenkin heidän haarniskoidensa metalliin?

En ole lukenut Tähtien sota -kirjoja tai sarjakuvia, joten Boba Fettin ja muiden mandalorialaisten seikkailut, tai heidän kansansa tarusto ei ole minulle tuttua, eikä sen toisaalta kuulukaan. Tekijöiden tulisi pystyä kommunikoimaan selkeästi draaman kautta sarjan tarinan kannalta olennaisimmat taustat ja panokset, eli kuka päähenkilö on, mikä on hänen suhteensa ympäröivään maailmaan ja – kaikista tärkeintä – mitä hänellä on menetettävää.

Valinnat ja niiden vaikutukset

Ilman painoa kaikki on kevyttä ja merkityksetöntä.

The Mandalorianin esikuvana toimiva Yksinäinen susi ja pentu -sarja lähtee liikkeelle siitä, että shoguneiden päämestaajana toimiva Ogami Ittō (Tomisaburō Wakayama) joutuu salaliiton uhriksi. Hänet petetään ja lavastetaan petokseen. Hänen vaimonsa tapetaan ja hän joutuu valinnan äärelle: kuolema tai elämä häpeällisenä lainsuojattomana.

Ittō valitsee koston ja päättää ryhtyä palkkatappajaksi poikansa Daigoron kanssa. Hän siis menettää erittäin korkean asemansa ja joutuu elämään kiertolaisena rahvaan ja köyhän joukossa. Jos tunnet lainkaan japanilaista kunnian kulttuuria, niin ymmärtänet varmaan kuinka iso asia kunnian menetys ja lainsuojattomana eläminen on henkilölle, joka on saanut nauttia valta-asemastaan ja statuksestaan.

The Mandalorian antaa ymmärtää, että Mando olisi asetettu samankaltaiseen valintatilanteeseen kuin esikuvansa. Hänelle esitetään valinta: jatka elämää palkkionmetsästäjänä tai riskeeraa kaikki vauva-Yodan pelastamisessa.

En kuitenkaan nähnyt Mandon valinnassa mitään, mikä olisi aiheuttanut hänelle ristiriitaisia tunteita tai että hän olisi joutunut luopumaan mistään itselleen arvokkaasta, jotain mihin hän uskoo syvästi. Ehkä tekijät halusivat keskittyä päähahmon asenteeseen ja tuoda esiin hänestä tunne-elämän, jota hän on vuosien ajan tukahduttanut.

Mutta tämä rosvoaa parhaimman draaman voiman: päähenkilön valintojen painon.

Jos päähahmo joutuu valinnan eteen, jossa hän ei menetä mitään, silloin kyseessä on niin sanottu win-win -tilanne. Tällöin kyse ei edes ole valinnasta, vaan itsestään selvästä suunnasta. Jos vaakalaudalla olisi ollut Mandon kohdalla sekä killan että oman heimon hyväksynnän menettäminen oman hengen riskeeraamisen lisäksi, niin kolmannen jakson loppuratkaisun katharsis olisi ollut paljon suurempi.

Tietysti Mando joutui tulitaisteluun killan jäsenten kanssa, mutta tähän ei liitetty lainkaan mitään emotionaalista sidettä. Mando taisteli heitä vastaan aivan kuten hän taisteli ketä tahansa aiempaa vastustajaansa vastaan.

Jotta vauva-Yodan pelastaminen olisi ollut entistä dramaattisempaa ja olisi merkinnyt Mandon luonteenvastaista toimintaa, niin sillä olisi pitänyt olla paljon suuremmat seuraukset. Mando olisi voinut joutua valapatoksi, oman heimonsa sosiaalisen koodin murtajaksi ja hylkiöksi. Mando olisi selvinnyt tulitaistelusta nipin napin ja aluksessa istuessaan hän olisi vauva-Yoda vierellään tajunnut, että hän tuli tehneeksi jotain peruuttamatonta: olisi epävarmaa saisiko hän oman heimonsa hyväksyntää enää koskaan takaisin. Samalla koko tilanne olisi voinut toimia isomman mittakaavan metaforana lapsen hankkimiselle, koska sitähän se on: aiemmasta elämästä luopumista.

Nyt mandalorialaisten yhteen tuleminen tuntuu vain pakotetulta deus ex machinalta, jonka toivottu vaikutus, eli kolmen jakson katharsis, pohjaa vain tyhjiin sanoihin. Katsojalle tulee dramatisoida tila ennen muutosta, jotta voimme todistaa muutoksen. Mando kulkee yksin, mutta hän ei ole ennen kysynyt keneltäkään apua, joten emme voi ymmärtää, mitä avun saapuminen merkitsee.

Sen sijaan kolmas jakso loppuu vitsiin, että Mandokin harkitsee rakettirepun ostamista.

Suoraan sanottuna kolmas jakso oli lievä pettymys. Se sisälsi laseraseilla ammuskelua ja kaikkien kivojen tappavien lisälaitteiden hyödyntämistä, joista olisin 15-vuotiaana nauttinut suuresti.

Mutta tuon kaiken räiskeen alla sykkivä inhimillinen tarina tuntui hiukan ontolta, tapahtumaköyhältä ja moneen kertaan nähdyltä.

Neljäs luku – Turvassa vai ei?

Tämä teksti on tosiaan hiukan kahtiajakautunut, koska The Mandalorianin neljäs jakso tuntuu sarjan varsinaiselta aloitukselta. Ensimmäiset kolme osaa alustivat koko sarjan suunnan ja nyt pääsemme vihdoin nauttimaan Din Djarinin ja vauva-Yodan yhteisistä seikkailuista.

Neljäs jakso Sanctuary (Turvapaikka) tuntuu heti paluulta sarjan samuraielokuvien juuriin, kun jakson tarina lainaa vahvasti Akira Kurosawan Seitsemän samuraita -toimintaklassikon juonesta.

Eräällä rajavyöhykkeen planeetalla ryövääjät terrorisoivat pientä maanviljelijöiden kylää. Kyläläiset pyytävät apua eräältä tutulta palkkionmetsästäjältämme, joka etsii rauhallista turvapaikkaa vauva-Yodalle. Mando törmää muksunsa kanssa entiseen stormtrooper-sotilaaseen Carasynthia ”Cara” Duneen (Gina Carano), joka on myös omanlaisessa maanpaossa. Mando ja Cara lyöttäytyvät yhteen ja pelastavat kylän ryövääjiltä, joilla on käytössään imperiumilta peritty, muun muassa Jedin paluusta tuttu AT-ST.

Mando aikoo lopussa jättää vauva-Yodan maanviljelijöiden huomaan, kuten Tähtien sota -elokuvissa on tapana, mutta pian toiveet rauhallisesta turvapaikasta särkyvät. Salamurhayritys paljastaa, että heitä jäljitetään edelleen. Mando ei ollut vieläkään ymmärtänyt, että lapsi on nyt hänen vastuullaan, halusi hän sitä tai ei. Jakson päättyessä vauva-Yoda ja Mando jatkavat matkaansa kohti uusia seikkailuja.

Neljäs jakso osoitti, että vaikka vauva-Yoda on sarjaa kantava söpö kevennys, niin Din Djarin kaipaisi myös toisen palkkionmetsästäjän rinnalleen. Jonkun pitäisi olla todistamassa kuvainnollisia hiushalkeamia hänen panssarissaan.

”Miksi pidät kypärää päässäsi?”

Omilla jaloillaan seisova jakso korostaa heti alkuminuuteillaan sarjan pääteemaa eli perhettä ja yhteisöä, kun äiti kiitää pelastamaan tytärtään tuhon tieltä. Myös Mandon hahmopsykologiaa raotetaan jälleen hiukan, kun hahmot vitsailevat ja kyselevät hänen kypärästään. Mandalorialaiset eivät riisu kypäröitään toisten nähden, koska niin kuuluu tehdä. Tämä on heidän tapansa elää. Mandon tarkka vastaus on, että jos hän riisuisi kypäränsä toisen nähden, niin kypärää ei voisi enää laittaa takaisin päähän.

Onko kyseessä niin sanottu kaksoisvastaus, joka sisältää sekä sarjan sisäisen että metatason vastauksen?

Tähtien sota -elokuvissa on nähty monia hahmoja, jotka käyttävät maskeja. Toisaalta kyseessä on eräänlainen epäinhimillistämisen prosessi. Kun henkilön kasvoja ei pysty näkemään, niin hänen tunteidensa lukeminen on vaikeaa. Tämä voi helposti olla sarjan sisäiseen maailmaan sopiva vastaus. Soturit ja sotilaat toimivat parhaiten, kun he käyvät läpi epäinhimillistävän koulutuksen, kuten Stanley Kubrickin Full Metal Jacket osoittaa. Mandalorialaisten soturikansa voisi hyvin kohdistaa tällaisen aivopesun jäseniinsä.

Metatasolla maskin riisuminen tarkoittaisi hahmon inhimillistämistä meille katsojille. Näkisimme näyttelijä Pedro Pascalin kasvot ja yhdistäisimme Mandon hahmon häneen, vaikka hänellä olisi kypärä päässään.

Samankaltainen salaperäisyys oli myös alkuperäisessä Tähtien sota -trilogiassa suosittujen hahmojen, kuten Darth Vaderin (David Prowse) ja Boba Fettin (Jeremy Bulloch) kohdalla. Hahmot olisivat olleet statukseltaan vähemmän kiehtovia, jos olisimme nähneet Prowsen ja Bullochin luomiset ja peribrittiläiset kasvot maskien alta. Sen sijaan Lucas ja kumppanit saivat kasvatettua Imperiumin vastaiskussa jopa pienen pienessä sivuroolissa nähdystä Boba Fettista monen nuoren katsojan suosikin.

Etenkin Vaderin kohdalla maskin käyttäminen osoitti sen tuoman voiman, mutta myös taustalla piilevän voimaantumisen. Kun katsojat vihdoin pääsivät tutustumaan Anakin Skywalkerin (Hayden Christensen) tarinaan ja siihen, kuinka hänestä tuli Vader, monet pettyivät. Vaderin maski on musta, voimaa uhkuva ja vaarallinen. Sen sijaan kiukutteleva ja etuoikeutettuun asemaan päässyt Anakin, joka piirtää kiukuttelevan ja rakkauden kipeän teinipojan maskin alle, ei ollut sitä mitä suurin osa Tähtien sota -faneista toivoo.

Monelle Vader on puhtaan voiman ruumiillistuma. Rogue One osoitti, että fanit ovat valmiita tekemään mitä tahansa, jos vain saavat päästä kokemaan voimafantasiansa ja näkemään Vaderin silpomassa Vastarinnan taistelijoita. Tästä syystä Kylo Ren (Adam Driver) pyrki piilottamaan kasvonsa maskin taakse. Hän pyrki asettumaan emotionaalisesti etäälle, epäinhimilliseen asemaan ja herättämään pelkoa vihollisissaan.

Myös The Mandalorian osoittaa, että kun kypärä pysyy päässä, niin hahmon ympärille saadaan rakennettua salaperäisyyttä ja elämää suurempaa statusta. Kypärästä muodostuu symboli koko sarjalle – ja sarja tiedostaa tämän voiman.

Mutta tiedostaako se myös vastuunsa? Mitä tuo symboli tulee loppujen lopuksi edustamaan?

Jään odottamaan vastausta tähän suurella mielenkiinnolla.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Kirjoittaja on lappeenrantalainen elokuvia hamstraava jyrsijä, joka haluaa yhtä suurella intohimolla sekä rakastaa että kyseenalaistaa Tähtien sota -tarinoita ja sitä, kuinka kulutamme niitä, vaikkei sitä päälle päin uskoisikaan.