Netflixin Musta kuningatar on muutakin kuin shakkia – Analyysimme kertoo, mikä tekee sarjasta erityisen

Musta kuningatar

Scott Frankin shakkidraama on Netflixin rajoitettujen sarjojen suurmestari. Varoitus: sisältää spoilereita!

Pitihän se tarkistaa: perustuuko tämä tositapahtumiin?

En malttanut odottaa sarjan päättymistä, vaan jo toisen jakson aikana kaivoin puhelimestani Wikipedian esiin. Käsikirjoittaja-ohjaaja Scott Frank on jo 90-luvulta asti yrittänyt filmatisoida Walter Tevisin The Queen’s Gambit -kirjan.

Netflixin avulla se oli viimein mahdollista, ja nähdäkseni Frank onnistui siinä erittäin hienosti.

Sarja on suomennettu muotoon Musta kuningatar, joka viittaa tietysti sarjan päähahmoon Elizabeth ”Beth” Harmoniin (ilmiömäinen Anya Taylor-Joy). Alkuperäinen nimi taas viittaa shakin avausliikkeeseen, joka on yksi pelin historian vanhimmista. Molempien nimien avulla on mahdollista ymmärtää sarjan tarina, jossa Beth Harmon nousee traumatisoituneesta lastenkodin orvosta maailmanluokan shakinpelaajaksi.

Sarja ei ole, eikä se edes pyri olemaan Mad Men -tyylinen realistinen läpileikkaus seksistisestä 50- ja 60-luvun elämästä tai tutkielma amerikkalaisen unelman eksistentiaalisesta tyhjyydestä. Sarja pikemminkin keskittyy olemaan kuvaus traumasta. Beth menettää traagisesti heti sarjan alussa biologisen äitinsä ja päätyy orpokotiin. Myöhemmin sarjassa paljastuu, että hänen biologinen isänsä on edelleen elossa, ja hautoessaan itsemurhaa äiti  yritti palauttaa tyttöä isälleen, mutta tämä ei huolinut Bethiä enää takaisin. Bethin isä oli rakentanut jo uuden perheen, johon Beth ei enää kuulu.

Orpokodissa Beth tutustuu shakin jaloon taitoon talonmestari Shaibelin (aina yhtä erinomainen Bill Camp) avustuksella. Nuori Beth kokee ainoat merkitykselliset hetkensä shakin peluun parissa, muu elämä orpokodissa menee näitä pelejä pelatessa pään sisällä. Hiljaisen jäyhästä talonmiehestä muodostuu shakinpeluun opastamisessa Bethin elämän ainoa merkityksellinen, hetkessä läsnä oleva isähahmo. Mutta Bethin elämässä monet suhteet on tehty katkottaviksi, koska adoption myötä tämäkin side katkeaa.

Nuori Beth ajautuu heti sarjan ensimmäisessä jaksossa lääkeriippuvaiseksi. Orpokodissa kaikille pienokaisille jaetaan ”vitamiineja” eli rauhoittavia lääkkeitä. Beth käyttää pitkin sarjaa lääkkeitään holtittomasti ja erittäin vaarallisesti.

Shakin pelaaminen on koko sarjan keskiössä, ja se on kuvattu realistisesti shakkiammattilaisten konsultoinnin avulla. Scott Frank ei kuitenkaan käytä tarinassa liikaa aikaa shakin sääntöjen, taktiikoiden tai tilanteiden didaktiseen selostamiseen. En kokenut, että olisin osannut shakkia paremmin sarjan loputtua. Tämä ei olekaan sarjan tarkoitus, koska shakki toimii tarinan sisällä Bethin trauman metaforana.

Bethin mukaan shakkilauta tarjoaa eräänlaisen kontrollin tunteen. Shakin avulla Beth pystyy keskittämään ajatuksensa oman elämänsä hallitsemattomuuden ulkopuolelle. Pelilauta on oma maailmansa, jossa on omat säännöt, logiikka ja perinteet, joita tulee noudattaa. Sarjan alussa Beth on aivan yksin, ja kohtalo heittelee häntä julmasti äitinsä itsemurhasta orpokotiin, orpokodista onnettomille adoptiovanhemmille ja karuun koulumaailmaan ja shakin maailman odotuksiin ja pettymyksiin.

Shakin oppimisen ja hallinnan myötä Beth alkaa saamaan statusta ja arvostusta, jonka myötä myös hänen otteensa elämästä paranee. Adoptioäidin kuolema vie kuitenkin hallinnan häneltä jälleen. Bethin lääkkeiden ja alkoholin käyttö muuttuu jälleen kontrolloimattomaksi, joka myös heijastuu shakin peluuseen. Beth pyrkii rauhoittavien avulla vaimentamaan ja turruttamaan omat aistinsa, jotta hän pärjäisi pelissä.

Sarja ymmärtää draaman kehittämisen ja eskaloimisen, joten se ei päästä päähenkilöämme helpolla. Jokaisessa jaksossa Beth joutuu kohtaamaan jonkin osan itsestään, omia riittämättömyyden tunteitaan ja epävarmuuksiaan – oli kyse sitten omasta tulevaisuudesta shakkiuran jälkeen, vanhemman kuolemasta, riippuvuudesta, tukiverkon puutteesta, isähahmojen etäisyydestä tai epäonnistumiset ja pettymykset shakkiturnauksissa.

Bethin hahmon keskeisenä vaikutteena on toiminut amerikkalainen shakkimestari Bobby Fischer (1943–2008), joka voitti maailmanmestarin tittelin vuoden 1972 ottelussa neuvostoliittolaista pelaajaa vastaan ensimmäisenä ja ainoana amerikkalaisena lajin historiassa. Sen sijaan, että sarja olisi dramatisoitu elämänkerta, fiktiivinen minisarja pystyy ottamaan vapauksia tapahtumien, henkilöiden ja paikkojen suhteen. Lisäksi minisarjan seitsemän jakson kokonaiskestosta on hyötyä siinä, että Bethiä ei tarvitse esittää täydellisen lahjakkaana ihmelapsena, jolla on synnynnäinen kyky voittaa kuka tahansa pelaaja shakissa.

Sarja pystyy rakentumaan dramaattisesti virheiden ja epäonnistumisten kautta kohti voittoa, kun Beth oppii ja kehittyy joka pelin jälkeen paremmaksi pelaajaksi pikkuhiljaa. Liian usein vastaavanlaiset nerokkaista yksilöistä kertovat tarinat käsittelevät yksilön älyä synnynnäisenä ominaisuutena. Musta kuningatar osoittaa, että jopa matemaattisesti lahjakkaan on tehtävä kovasti töitä ja harjoiteltava sinnikkäästi voittaakseen. On tiettyjä synnynnäisiä ominaisuuksia, jotka voivat edesauttaa taidon oppimisessa tai sisäistämisessä, mutta kovalla työllä voi oppia ja kehittyä paremmaksi.

Beth on koko elämänsä joutunut pärjäämään itse ja käyttämään omia hoksottimiaan ja tekemään aloitteita, jotta hän pääsee osallistumaan rakastamansa lajin kisoihin. Hän on joutunut todistamaan itsensä muille ja voittamaan yleisiä ennakkoluuloja – yksin. Amerikkalainen yksilökeskeinen kapitalistinen, kilpailua edistävä suorituskulttuuri vyöryttää yksilön harteille vastuun omasta menestyksestään. Takaumat näyttävät, että tämä on Bethin biologisen äidin hokema mantra. Beth on sisäistänyt sen ja olettaa olevansa itse oman menestyksensä takana. Menestyksen tai epäonnistumisen takana ollut järjestelmä itsessään voi kuitenkin olla puolueellinen ja epäreilu. Kaikilla ei ole samoja voimavaroja käytössään elämässään.

Sarjan loppupuolella Beth sortuu usein adoptioäitinsä tavoin huolimatta alkoholi ja huumekierteeseen, koska se on ainoa opittu hallintakeino – tai pikemminkin turruttamiskeino. Bethin adoptioäiti kuolee sarjassa maksan vajaatoimintaan tai toimintahäiriöön, koska hän turrutti itseään alkoholin ja samojen rauhoittavien lääkkeiden avulla, joihin myös Beth on koukussa. Tämä hetki alustaa myös Bethin tulevaisuutta, jos hän ei löydä muita keinoja selvitä elämänsä haasteista.

Sarja ei naispäähenkilönsä voittokulun kuvauksesta huolimatta pyri olemaan feministinen manifesti naisten sisäisestä voimasta. Sarja ei ota kantaa sukupuolikysymyksiin muuten kuin kevyellä otteella kuvaamalla Bethin miespuolisten vastapelaajien ennakkoluuloja. Tämä ei ole kritiikki sarjaa kohtaan, vaan pikemminkin huomio siitä, mitä sarja yrittää olla.

Koin sarjan sydämen ja keskeisen sanoman olevan lämminhenkinen kuvaus ystävyyden voimasta ja jokaisen meidän tuen tarpeesta, vaikka osa sivuhahmoista jäi ohueksi.

Kun Beth on yksin Moskovassa järjestetyssä shakkiturnauksessa, hänen ystävänsä rientävät apuun – puhelimen välityksellä tosin. He tarjoavat ohjeita ja taktiikoita, jotka auttavat Bethiä voittamaan hänen omia kykyjään ja saavutuksia unohtamatta.

Kuten sanoin, shakki on sarjan keskeinen metafora. Tarvitsemme perhettä, ystäviä ja läheisiä tukemaan meitä haasteiden yli – oli kyse sitten mielenterveysongelmista, päihderiippuvuudesta tai maailmanluokan shakkiturnauksen voittamisessa. Kun Beth saa apua ystäviltään, hän ei tarvitse rauhoittavia lääkkeitä pärjätäkseen venäläistä supershakkimestaria vastaan. Beth saa uskon itseensä ystäviensä tuella ja uskaltaa luottaa itseensä.

Sarjan päätös on voimaannuttava. Beth voittaa venäläisen vastustajan, mutta sarja ei pelaa tätä suuremman skaalan Yhdysvallat vastaan Neuvostoliitto – eli kapitalismi vastaan kommunismi – välisenä välienselvittelynä, vaikka tiedostaa sen olleen tosielämän konteksti.

Ei. Voitto on Bethin henkilökohtainen voitto itsestään. Hän hallitsee itsensä ja shakin.

Huomauttaisin myös, että sarja myöskin jättää Bethin romanttisen elämän ja tulevaisuuden auki. Vaikka miehet auttoivat häntä, niin loppujen lopuksi Bethin elämä ei kaivannut tosirakkautta, joka pelastaisi hänet. Sarja ei sorru dramatisoinnissaan esittämään yksinkertaista ratkaisua Bethin ongelmiin.

Kun Beth Harmon aivan lopussa kävelee venäläisten katupelaajien luo, hän on halukas jatkamaan peliä. Beth haluaa nähdäkseni jakaa shakkitaitojaan maailmalle, mikä tarkoittaa omaa tietämystään trauman käsittelystään.

Musta kuningatar on mainiosti toteutettu kokonaisuus, mutta sarja sai minut ajattelemaan mielenterveysongelmia ja niistä kärsiviä näinä vaikeina aikoina.

Toivon, että kenenkään ei tarvitse olla kuten Beth. Toivon, ettei kenenkään tarvitse olla yksin omien vaikeuksiensa kanssa, koska tiedän miten puhuminen auttaa mieltä. Pillerit voivat auttaa, mutta puhuminen ja toisen ihmisen tuki on aina korvaamaton.

Jos nämä ajat painavat mieltä, saavat sinut menettämään hallinnan tunteen tai ajattelemaan vaarallisia ajatuksia, niin pyydän: pidä huoli itsestäsi.

Ole yhteydessä joko läheiseesi tai ammattilaiseen.

Koskaan ei ole liian myöhä pyytää tai saada apua.

Usko kun sanon tämän: Peli ei ole menetetty.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Kirjoittaja on elokuvia ja tv-sarjoja hamstraava ihmisjyrsijä, joka on käynyt terapiassa käsittelemässä omaa ahdistustaan ja tietää miltä paniikkihäiriö tuntuu. Hän yrittää lisätä hallinnan tunnettaan olemalla avoimempi omista henkisistä haasteistaan ja puhumalla ongelmistaan.

Aiheeseen liittyvät jutut