Syväanalyysissä kaikkien aikojen gangsterieepos Sopranos – Rikossarjojen ristiriitaiset tunteet

Varoitus: tämä artikkeli sisältää juonipaljastuksia Sopranos-tv-sarjasta ja sen lopetuksesta.

Martin Scorsesen Mafiaveljet alkaa päähenkilön tunnustuksella.

Henry Hill (Ray Liotta) on halunnut olla gangsteri niin kauan kuin hän muistaa.

Minullakin on tunnustus.

Brian De Palman ohjaama ja Oliver Stonen kirjoittama Scarface – Arpinaama on yksi omista suosikeistani gangsterielokuvien saralla.

Voisin jopa mennä niin pitkälle, että sanoisin sen olevan ehdoton kesäleffojen aateli. Kesäleffa tietysti tarkoittaa elokuvaa, jonka voi katsoa loppukesän paahteen kääntyessä pimenevää iltaa kohti, juuri ennen syksyä. Kun Tony Montana (Al Pacino) räyhää tappavan tarkkoja one-linereita kasarin katkuisessa Miamissa ja imee kokaiinia pölynimurin tahdilla ennen vääjäämättömän väkivaltaista loppuaan, niin en voi olla hymyilemättä.

Arpinaama on rikostragedia parhaimmillaan.

Mutta siinä missä De Palman viihdepläjäys tarjoaa vajaassa kolmessa tunnissa katsojalleen kaiken mitä toivoa saattaa uhon ja väkivaltaisten purkauksiensa muodossa, niin David Chasen luoma ja luotsaama Sopranos on sen täysi vastakohta.

Olen halunnut käsitellä Sopranosia aina siitä asti, kun perustin LeffaHamsteri-blogin parisen vuotta sitten, koska olen aina nauttinut Kummisedän, Suuren gangsterisodan tai Mafiaveljien kaltaisista gangsteriepookeista.

Mutta Sopranos nousee monen rikoselokuvan ja -sarjan yläpuolelle, koska se tiedostaa täysin sarjassa esitettyjen gangstereiden ja popkulttuurin väliset suhteet.

Tony Soprano (James Gandolfini) on New Jerseyssä asuva gangsteri ja perheenisä, joka yrittää tasapainoilla näiden kahden elämän välillä. Neljänkympin kriisin puskee takavasemmalta, kun Tony kokee paniikkikohtauksen ja aloittaa terapiaistunnot tohtori Melfin (Lorraine Bracco) vastaanotolla.

Sopranos jatkaa siitä, mihin Yhteiskunnan vihollinen, Arpinaama, Kummisetä ja Mafiaveljet jäivät – ja täysin itsetietoisesti. Sopranos sisältää hahmojen käymien keskustelujen ja erilaisten tilanteiden kautta viitteitä aiempiin gangsteritarinoihin. Jo sarjan ensimmäisessä jaksossa on ainakin tusinan verran viittauksia Scorsesen ja Coppolan töihin. Kun hahmot keskustelevat Kummisedän tapahtumista, niin he usein peilaavat ja vertaavat kokemiaan tapahtumia tuttujen gangsterielokuvien kuvaamiin tapahtumiin.

Sarjan luovana voimana toiminut David Chase tuntee gangsterielokuvansa ja niiden kuvaamat gangsteristereotyypit perin pohjin.

Italialaisamerikkalainen rikollinen on itsessään vakinainen stereotyyppi amerikkalaisessa viihteessä. Jokainen kuvaus amerikkalaisista gangsterista on rakentunut aina edellisen kuvauksen päälle, joten periaatteessa gangsteri-identiteetti ja sen alkuperä ovat vain myytti, jolla ei ole alkua ja pohjaa todellisuudessa. Silti sarjan hahmot pyrkivät elämään ja toistamaan jotain, mitä he olettavat olevan gangsterielämää. Viihde ja tosielämä muodostavat kehän, jossa vuoroin viihde pyrkii kuvaamaan todellisuutta ja katsojat ottavat vaikutteita elokuvista, jotka taas uusiokäytetään viihteessä.

Sopranosin hahmot toistavat mafiosojen käyttäytymistä ja toimintatapoja, koska heille on syntynyt viihteen kautta käsitys siitä, mitä on olla gangsteri. Sarjan arkinen todellisuus ja perhedynamiikat vaikeuttavat gangsterina toimimista, koska odotukset ja todellisuus eivät kohtaa. Tony joutuu jatkuvasti taistelemaan kiukuttelevaa äitiään vastaan. Hän haikailee nostalgisesti menneeseen, koska ”ennen vanhaan” kaikki oli paremmin. Entisaikojen gangstereilla oli kunniakoodit ja niin edelleen. Tony on luonut itselleen tarinoiden kautta kuvan omasta ammatinharjoittamisestaan, joka jatkuvasti ajaa häntä kriisin partaalle. Tony ja muut hahmot aiheuttavat itselleen ongelmia, kun he yrittävät toistaa gangsterikuvausten maskuliinisuutta ja voimaa.

Hahmot ovat tietoisesti mafiosoja, mutta he eivät kyseenalaista tuota kuvaa, koska sen pohjalle rakentuu oma identiteetti.

Kyseenalaistaminen tulee onneksi sarjan luojalta.

Lopun alku

Pohdin pitkään, mikä on paras tapa lähestyä 68 jakson mittaista sarjaa ja tulin siihen lopputulokseen, että paras paikka aloitta on lopetus.

Kuten tiedämme, niin loppu on teoksen sanoma.

Se, mihin säveleen tai tunnelmaan teos päättyy, määrittää merkityksen kaikelle mitä tuli edellä.

Haluatko, että sarjasi antaa optimistisen kuvan, vai haluatko olla pessimisti? Päähenkilöt voidaan päästää joko ratsastamaan auringonlaskuun tai kohdata loppunsa. Mutta näitäkin on mahdollista verhota eritasoisiin nyanssieroihin, joihin en nyt tässä mene sen tarkemmin, koska ymmärtänet ajatukseni.

Tv-sarjojen lopettaminen on niin vaikeaa, koska sarjan vetäjällä on oltava kristallinkirkas ymmärrys omista tavoitteistaan, jotta viimeisten minuuttien avulla voidaan tuoda esille teoksen keskeisin sanoma.

James Gandolfini.

Tästä syystä monet rikossarjat tai -elokuvat päättyvät rikollisen kuolemaan – tai vähintään ristiriitaiseen tunnelmaan. Roistot voivat selvitä, mutta teos päättyy ironisesti siihen, että kelmit seisovat kielekkeellä saaliin kanssa viiden sentin päässä kuolemasta, kuten Italian job – riehakas ryöstö -elokuvassa.

David Chase päätti tuoda realistisen gangsteriepookkinsa päätökseen kohtauksella, joka suututti suuren osan sarjan faneista.

Sopranos päättyy erittäin arkisesti, ilman turhia ilotulituksia tai selkäänpuukotuksia.

Tony istuu kahvilassa odottamassa perheenjäseniään, jotka saapuvat paikalle yksitellen. Tony vilkuilee kahvilan asiakaskuntaa epäilevästi, koska kuka tahansa voi olla potentiaalinen uhka. Journey-yhtyeen Don’t Stop Believin’ -kappale soi kahvilan jukeboksissa. Meadow-tyttären astuessa kahvilaan Tony nostaa päätään – ja tätä seuraa tv-historian karuin leikkaus.

Sopranosin viimeinen jakso päättyy pikimustaan ruutuun ennen kuin lopputekstit rullaavat ohi kaikessa hiljaisuudessa.

Moni odotti Arpinaaman tasoista välien selvittelyä, jossa Tony joko lahtaa joukon vihollisiaan matalaksi kruunaten itsensä tv-mafiosojen kuninkaaksi tai kuolee verisesti tätä yrittäessä – aivan kuten hänen kaimalleen kävi Arpinaamassa.

Scarface – Arpinaama.

Odotukset tietysti pohjaavat aivan samaan substanssiin, mihin Sopranos-sarjan hahmojen käsitykset ja identiteetti: viihteen ja populaarikulttuurin luomiin tarinoihin.

Olemme saaneet nähdä saman nousu ja tuho -tarinarakenteen toistettavan tarpeeksi monta kertaa, joten osaamme jo luontaisesti odottaa sitä.

Rikos ei kannata, joten lopussa odottaa vain väkivaltainen kuolema.

Katsojan roolina on näiden tarinoiden aikana ollut kannustaa rikollisia, kunnes vääjäämätön loppu odottaa nurkan takana päähenkilöiden omien tekojen seurausten myötä. Tämä asetelmahan sisältää valtavan ristiriidan. Missä muussa genressä olisi yhtä sallittua aluksi kannustaa päähenkilöä menestymään, kunnes lopussa katsoja toivoo nähdä tämän kohtaavan karun – ja verisen – lopun.

Gangsteritarinoissa meillä on katsojina mahdollisuus päästä kokemaan voimafantasia rikollisten hirveiden tekojen kautta. Kuka nyt ei haluaisi olla luun kova lainsuojaton, joka pystyy lakaisemaan kenet tahansa vastustajansa tieltään? Rikostarinoissa ongelmanratkaisustrategiaksi usein riittää kuula kalloon. Väkivallan käyttö kiehtoo, koska se on selkeää ja visuaalista ja viettelevää.

Jopa Martin Scorsese on joutunut kamppailemaan urallaan tämän asian kanssa. Mafiaveljien ja Casinon perimmäinen tarkoitus on ollut kuvata rikollisen elämäntavan kaikkia näkökulmia. Scorsese kuvaa, miksi kyseinen elämäntyyli viettelee, mutta hän myös pyrki tuomaan esille kaikki kaameat ja väkivaltaiset puolet, joiden lopussa on vain kuolema tai yksinäisyys. Gangsterielämän lumo on kuitenkin niin voimakas ja Scorsesen ohjaus niin varmaa, että hänen on ollut vaikea välittää negatiivista kuvaa katsojille. Vasta The Irishman oli elokuva, joka sai mielestäni välitettyä arkisen pedantissa toteutuksessaan mafiamiesten sisäisen petoksen hinnan: kuolet yksin ja unohdettuna. Kaikki keinot, millä oikeutit omat tekosi itsellesi, olivat valetta ja petosta.

The Irishman.

Scorseselta meni monta vuosikymmentä ennen kuin hän ymmärsi, kuinka päästä irti gangsterin lumosta. The Irishman osoittaa mestarillista pidättäytymistä kaikesta turhasta mässäilystä ja keskittyy käsittelemään rikollisen puuduttavaa arkea.

Ongelmana valtavirrassa esitettävien elokuvien ja tv-sarjojen osalta tämän kaltaisessa esitystavassa on se, että arkisuuden kuvaaminen on erittäin epäseksikästä ja tylsää. Rikostarinoissa täytyy olla tulta ja tappuraa, verta ja väkivaltaa, jotta ne saavat pidettyä katsojat kuvaruudussa.

Bonnie ja Clyde, Walter White alias Heisenberg, Tony Montana, Travis Bickle ja Tony Soprano ovat kaikki esimerkkejä antisankareista, joita katsojat ihailevat; joiden kauhistuttavilla teoilla ja tuholla katsojat mässäilevät.

David Chase tiedosti tämän täysin Sopranosin loppua orkestroidessaan. Meillä on tarve toimia kärpäsenä katossa ja seurata aikamme antisankareitamme, kunnes lopulta hyväksymme väkivaltaisen lopun ja siirrymme seuraavan rikossarjan pariin.

Tony Soprano on psykopaattinen murhaaja, joka pystyy toimimaan impulsiivisen väkivaltaisena mafiapomona ja samastuttavana perheenisänä, koska hän pystyy lokeroimaan asioita. Hän erottaa perhe-elämänsä ja mafiosoarkensa vaivattomasti. Tämä vain osoittaa, kuinka irrallaan Tony on omien tekojensa seurauksista. Hän pystyy hetkessä vaihtamaan vaihdetta tyttärensä kanssa olemisen ja mafiasta vasikoineen ilmiantajan murhaamisen välillä.

Kun katsoja himoitsee Tony Sopranon kaltaisen hahmon – tai minkä tahansa hahmon – kuoleman esittämistä, niin mikä tekee katsojasta hahmoa paremman? Mikä erottaa katsojan näkemästään väkivallasta ja hahmosta, joka on vastuussa hirveistä teoista? Olipa kyse sitten sarjasta kuin sarjasta, niin usein saatamme toivoa epätoivotun tai ärsyttävän sivuhahmon siirtämistä mullan alle. Mikä erottaa toiveen ja tunteen eli ajatuksen tason ja teon tason?

Näitä kysymyksiä David Chase luultavasti mietti, koska tyydytyksen epääminen katsojalta tarkoittaa näiden kysymysten kohtaamista. Avoimeksi, tai vähintään tulkinnanvaraiseksi jätetty lopetus pakottaa katsojan pohtimaan omaa suhdettaan väkivallan esittämiseen ja siihen, mitä hän odotti sarjalta.

Odotitko Tonyn voittavan vai häviävän? Miksi? Mihin odotuksesi perustuivat?

Sopranos.

Oikeastaan loppuratkaisun auki jättämä kysymys ei ole tärkeä. Ei ole lainkaan merkityksellistä, mitä äkkinäinen leikkaus tarkoitti. Vastauksen saaminen siihen, kuoliko Tony kahvilassa vai ei, on vain pinnallista, juonen tasolla kelluvaa uteliaisuutta ja halua selkeän päätöksen saamiselle sarjalle. Tämän sijaan katsojien tulisi pohtia omia tunteitaan ja ajatuksiaan, joita tuota kyseinen lopetus herätti.

Nähdäkseni Sopranos pyrki tuomaan esille sarjan tekijöiden dilemman. Miksi näyttää, että rikos ei kannata, jos todistimme sarjaa katsoessamme, että se selkeästi kannatti? Tony esitettiin sarjan kuluessa vauraana. Toisaalta, miksi yrittää esittää, että rikos kannattaa, jos se ei kannattanut? Tony oli onneton, yksinäinen ja täysin irtautunut maailmasta. Valinnan tekeminen päätöksen suhteen olisi sulkenut toisen vaihtoehdoista pois.

Kaikista vaikeinta ja epätyydyttävintä tarinan kannalta ei ole tarjota mitään vastausta, vaan sen sijaan esittää erittäin vaikea kysymys.

Mikä on meidän suhteemme väkivaltaisiin gangsteritarinoihin?

Miksi me katsomme niitä ja mikä niissä kiehtoo meitä?

Katsoin elokuun lopussa jälleen kerran Brian De Palman ohjaaman ja Al Pacinon tähdittämän Scarface – Arpinaaman. Elokuvan lopussa Tony Montanaa saa haulikon laukauksesta selkäänsä ja putoaa parvekkeelta alas uima-altaaseen.
Ikoninen patsas toistaa Tonyn gangsterielämän sloganin: ”The World is Yours” – Maailma on sinun.

Tästä on kuulemma tulossa Luca Guadagninon ohjaama uusintaversio.

Päättyyköhän se yhtä väkivaltaisesti?

Ville Vuorio

Kirjoittaja on Lappeenrannassa asuva elokuvia hamstraava jyrsijä, joka ei suostu luopumaan omasta gangsterielokuvien kokoelmastaan. Hän kuitenkin nauttii omien mieltymystensä kyseenalaistamisesta, vaikka viihdyttävä väkivalta viettelee edelleen.

Aiheeseen liittyvät jutut