Troijan sota on päättynyt. Sodassa yhdessä uskollisten alamaistensa kanssa sotinut Ithacan kuningas Odysseus (Matt Damon) päättää suunnata joukkojensa kanssa kotia kohti, mutta he päätyvätkin harharetkelle, joka koettelee matkalaisia viimeiseen asti. Odysseuksen vaimo, Ithacan kuningatar Penelope (Anne Hathaway) odottaa kuninkaan paluuta juonittelevien kilpakosijoiden ympäröimänä.
Nolanin The Odyssey pyörii ohjaajalle tuttuna, epälineaarisena tarinana, jonka kantavana punaisena lankana toimii kertomuksen kertominen: tarina alkaa Travis Scottin esittämän runonlaulajan sanoista, josta lopulta päädymme Odysseuksen omiin epätoivoisiin muisteloihin. Valtakuntansa kadottanut soturi on Calypso-nymfin (Charlize Theron) hoivissa, mutta Odysseus on unohtanut oman tarinansa.
Tarina tuntuu tutulta eeppiseltä seikkailulta, mutta takaraivoon jää polttava kysymys: mitä Odysseus on unohtanut – ja ennen kaikkea miksi hän on unohtanut?
Kirjoitin kesällä mittavat artikkelit, joissa kävin läpi Sir Christopher Nolanin uraa ennen The Odysseyn ensi-iltaa. Pääsin näkemään elokuvan ensi-iltaviikonloppuna ja katselukokemus oli itselleni niin järisyttävä, että päätin tehdä erillisen analyysin artikkeleiden jatkoksi. Jos haluat tietää ajatukseni ohjaajan uraa, tyyliä ja teoksia kohtaan, pääset lukemaan Nolan-retrospektiivin aiemmat kaksi osaa näistä linkeistä: osa 1 ja osa 2.
Tässä kahdeksan eri aiheen ja näkökulman alle jaotellussa tekstissä käyn läpi The Odysseyn.
Varoituksen sana: tämä teksti sisältää juonipaljastuksia!
Osa 1 – Alkulähteestä ja sovittamisesta
Homeroksen Ilias ja Odysseia ovat länsimaalaisen tarinankerronnan ja kirjallisuuden kulmakivet. Eepokset käsittelevät Troijan sodan keskeisiä tapahtumia ja sitä seurannutta seikkailua, ja niistäonkin tehty monia eri versioita niin kirjallisten käännösten kuin tv- ja elokuvasovitusten myötä.
Pidit siitä tai et, The Odyssey on luita ja ytimiä myöten Nolanin oma tulkinta tuosta tarinasta. Olisi vain vähintään reilua elokuvaa ja sen parissa raataneita ammattilaisia kohtaan, että elokuvaa tarkasteltaisiin ja arvioitaisiin pääosin teoslähtöisesti eli siitä näkökulmasta käsin, mitkä tavoitteet Nolan on asettanut klassikon tulkintaan.
Nolan pohjasi sanojensa mukaan elokuvansa käsikirjoituksen Emily Wilsonin käännökseen Homeroksen Odysseiasta. Aiempiin käännöksiin nähden Wilsonin tekstin keskeisimmät erot tiivistyvät sanavalintoihin, jotka kuorivat aiempien tekstien rakentamaa sankaruuden myyttiä ja piilotettuja voimarakenteita. Jo heti käännöksensä alussa Wilson valitsi Odysseusta kuvaavaksi adjektiiviksi ”monimutkainen” ja palvelijoita kuvaa sanavalinta ”orjat”.
Otsikoihin Wilson pääsi elokuvan ilmestymisen jälkeen tarjotessaan kääntäjän roolistaan käsin oman kriittisen näkemyksensä Nolanin teoksesta London Review of Books –sivustolle kirjoittamassa esseessään. Palaan tähän kritiikkiin vielä myöhemmin.
Elokuvasovituksissa tärkeintä ei ole seurata lähdemateriaalin tekstiä kirjaimellisesti – etenkin jos kyseessä on muinaiskreikalla kirjoitettu, mutta sitä ennen sukupolvien ajan suullisen runonlausunnan avulla välitetty tarina, josta perehtyneet akateemikot käyvät edelleen keskustelua. Taiteellisia vapauksia on otettu vuosisatojen ajan, joten miksi lopettaa nyt?
Pelkästään jokainen käännös on omanlaisensa sovitus ja tulkinta, joka korostaa eri nyanssein saatavilla olevan lähdemateriaalin eri puolia ja tekee eri tavoilla näkyviä ja näkymättömiä arvovalintoja.
Yksikään elokuvasovitus ei voi olla 1:1-suhteessa tekstiin, koska elokuvaformaatissa on mahdollisuus hyödyntää sen omia vahvuuksia. Eri kerronnankeinojen avulla voidaan herättää tarina sovituksen kautta henkiin tavoittamalla tarinan resonoiva ajatus, idea tai teema uudella tavalla. Odysseuksen tarina ei rajoitu Homeroksen epookkiin, koska samaa tarinaa on kerrottu historian saatossa eri näkökulmista, eikä Nolankaan tyydy pelkästään Odysseiaan oman tulkintansa lähdemateriaalina: hän otti esimerkiksi elementtejä Vergiliuksen Aeneis -runoelmasta, joka laajentaa Odysseian tapahtumia.
Osa 2 – Myytit on tehty rikottaviksi
Mikä ajatus Nolanilla oli juuri tässä sovituksessa? Käydäänpä tarina vielä läpi tarkastellen tehtyjen valintojen kautta.
Agamemnon (Benny Safdie)pakotti Ithacan kuninkaan Odysseuksen mukaan Troijan sotaan, joka kesti 10 vuotta. Agamemnon hyväksikäytti veljensä Menelauksen (Jon Bernthal) Helena-vaimon (Lupita Nyong’o) ”varastamista” sodan aloittamisessa. Troijan muurit ja niiden puolustus olivat liian suuri vastus kauppareittien herruutta havitteleville valloittajille, mutta Odysseuksen neuvokkuuden avulla Troijan kaupunki valloitettiin, poltettiin ja sen asukkaat murhattiin.
Odysseus potee omantunnon tuskia tapahtuneesta. Hän muun muassa uhrasi uskollisimman soturinsa, Silosin (Elliot Page), jotta troijalaiset uskoisivat armeijan vetäytyneen pois Troijan rannoilta. Odysseus päättää kirjaimellisesti ottaa välimatkaa Agamemnoniin, joten hän suuntaa miestensä kanssa kotimatkalle eri reittiä pitkin. Odysseuksen päätös kostautuu heille, kun harharetki tulee kestämään yhteensä 10 vuotta.
Homeroksen Odysseiassa sankarimme kohtaavat monenmoisia taianomaisia olentoja, kansoja ja kuninkaallisia, minkä lisäksi myös jumalat toimivat isossa roolissa tarinassa. Kaikki nämä elementit eivät ole sisällytettyinä Nolanin tulkinnassa. Nolan selvästi päätti sisällyttää The Odysseyhin ainoastaan oman versionsa teemojen kannalta relevanteimmat kohtaamiset omassa tarinassaan.
Ensimmäiseksi Odysseus saapuu miehineen kyklooppi Polyphemuksen saarelle. Autuaan tietämättöminä Odysseus astelee miehineen jättiläisen luolaan kutsumatta. Kyklooppi saapuu lampaidensa kanssa yöksi kotiinsa, vierittää suuren kiven luolan oviaukolle ja päätyy syömään Odysseuksen sotilaita yksitellen.
Kohtaus tiivistää Homeroksen runon osuutta reippaasti, koska Polyphemus ja Odysseus eivät keskustele keskenään. Runossa – ja muissa versioissa – Odysseus huijaa kyklooppia, mikä on osoitus Ithacan kuninkaan oveluudesta ja ylimielisyydestä. Nolanin Odysseuksen piirteet tulevat esiin toiminnan kautta: hän tekee nopeita valintoja (hän jää vangiksi jäävien miestensä luo, vaikka voisi paeta), ja osaa lukea tilanteita ja tehdä sen kautta toiminta-arvioita (kyklooppia ei kannata tappaa, jos oven suussa on kivi).
Polyphemuksen tapauksessa on kuitenkin osattava hieman lukea tilannetta ulkopuolisen silmin: käytännössä Odysseus tunkeutuu kykloopin kotiin, on varastamaisillaan tämän ruuan ja lopulta sokaisee hänet. Nämä kaikki ovat itseoikeutetun valloittajan toimia. Viimeisenä niittinä turhautunut Odysseus ampuu täysin turhaan nuolen kostoksi kykloopin käsissä kuolleista miehistään; teko, joka maksaa vielä useamman hänen miehensä hengen.
Polyphemus kiroaa kotiinsa tunkeutuneet miehet isänsä, Poseidonin nimeen, mikä selittää Odysseuksen harharetkien jatkumisen entisestään.
Seuraavaksi Odysseus saapuu laivoineen laestrygonialaisten asuttamalle Telepyloksen saarelle. Homeroksen runossa kyseessä oli jättiläiskannibaalien kansa, jotka Polyphemuksen tavoin söivät ei-kutsuttuja vieraitaan, mutta tässäkin Nolan tiivistää ja terävöittää tapahtumia. Laestrygonialaiset toimivat suoraan peilinä Troijan sodan kauheuksille: jättiläiset hyökkäävät armoa antamatta miehien kimppuun ja tarjoavat heille samanlaisen järjettömän verilöylyn kuin mitä Odysseuksen ja Agamemnonin miehet tarjosivat troijalaisille. Odysseuksen miesten ei auta tehdä muuta kuin vain paeta takaisin laivoilleen.
Telepyloksen saarelta selviää yksi ainoa laiva jatkamaan kotimatkaa.
Nääntyneet miehet saapuvat Kirke-noidan (Samantha Morton) saarelle. Ruokapöydässä Kirke noituu Odysseuksen miehet sioiksi, mutta tilannetietoinen Odysseus tajuaa noidan juonen ja saa palautettua miehensä takaisin omaan muotoonsa. Muuttaessaan sikoja miehiksi, Kirke paljastavasti sanoo ”palatkaa takaisin valeasuihinne”, mikä viittaa siihen, että siat olisivat näillä miehillä heidän todellinen olomuotonsa.
Kirken kohtaaminen kuvastaa Odysseuksen miesten naisia kohtaan kohdistamaa väkivaltaa ja sen uhkaa. Katsojan on tarkoitus kysyä itseltään, että olisiko Kirke ollut oikeasti turvassa näiltä miehiltä, jos hän ei olisi ollut noita. Tässä lyhyessä sivuosaroolissa Samantha Morton tekee ällistyttävän roolisuorituksen.
Myös Odysseuksen muut kohtaamiset toimivat temaattisesti: Haadeksessa tehdyt tapaamiset kuolleiden sotilaiden kanssa tuovat entisestään pintaan sankarimme katumusta Sinonin kohtalosta; seireenien laulu muistuttaa Odysseusta siitä, mitä hän on jo menettänyt; Odysseus menettää miestensä luottamuksen, mikä tiivistyy valintaan Messinansalmen molemmin puolin asusteleviin Skyllaan ja Kharybdikseen, ja viimeinen niitti Odysseuksen yksinäisyydelle on aurinkojumalan karjan tappaminen.
Viimeisetkin miehet kuolevat myrskyssä ja Odysseus itse päätyy lopulta myrskynsilmästä Calypson hoivattavaksi, mutta tässä tiivistämisen lisäksi Nolan yhdisti Calypsoon lootuskukkien syöjien elementtejä.
Lootuskukkien syöjät olivat alun perin Odysseiassa rauhanomainen heimo, jotka Odysseus kohtasi miehineen matkallaan. Heimolaiset tarjosivat kotiinpalaajille ruokaa, joka aiheutti muistinmenetystä ja ikuisen halun jäädä ja syödä makeaa lootuksen kukkaa.
Valinta antaa Odysseukselle aktiivisen roolin. Vaikka Calypso aluksi syöttää sankarillemme lootuskukkaa lääkemäisesti auttaen kehoa parantumaan, niin myöhemmin Odysseus itse valitsee syödä kukkaa. Lootuskukka saa hänet unohtamaan perheensä, kotinsa ja ennen kaikkea tekonsa ja Troijan sodasta kumpuavan syyllisyytensä.
Mutta lopulta Odysseuksen on kohdattava tekonsa ja syyllisyydentuntonsa, muistettava perheensä, matkansa päämäärä ja palattava kotiin. Hän rakentaa lautan, jonka avulla hän pääsee kotiinsa – antauduttuaan ensin meren armoille.
Osa 3 – Zeuksen laki
Christopher Nolanin The Odysseyn keskiössä on xenia, Zeuksen laki, joka määrää, että vieraita on kohdeltava vieraanvaraisesti. Sosiaalinen normi pohjautuu ajatukseen, että koskaan ei voi tietää, onko vieras valeasussa kulkeva jumala.
Tämä kultainen sääntö oli erityisen tärkeä sivilisaation järjestyksen kannalta, koska kenen tahansa matkaa tekevän piti pystyä luottamaan siihen, että hän saa ruokaa ja suojaa matkallaan. Kun noina muinaisina aikoina kotoa lähdettäessä, oltiin ainoastaan muiden vieraanvaraisuuden armoilla, niin luottamus oli tärkeässä roolissa.
Nolan kehystää Zeuksen lain ja Troijan hevosen toisiinsa. Odysseus rikkoo tämän muinaisen sivilisaationsa perustana toimivan pyhän lain rakentamalla Troijan hevosen. Puinen hevonen oli konkreettinen lahja jumalille ja symbolinen osoitus sodan häviöstä, jota Troija päätti kunnioittaa raahaamalla sen kaupungin muurien sisään ja asettamalla sen juhlapaikalle. Odysseus ja Agamemnon pääsivät tämän valheen avulla murtautumaan sisälle.
Nolanin The Odyssey kääntää Troijan hevosen täysin päälaelleen: entä jos tämä sankarimyytin juhlittu oveluus ja viekkaus toimi alkusysäyksenä sivilisaation tuholle?
Elokuvan tarinassa viitataan jatkuvasti ”merikansaan”, jota varten kuningaskuntien tulisi varustautua ja varautua sotilailla. Mereltä tulevat barbaarit ovat huhupuheiden mukaan aiheuttaneet tuhoa rannikkokaupungeissa ja pelko kiirii pitkin Välimerta.
Odysseuksen saavuttua kotiin hän paljastaa vaimolleen, että he, Troijan sodan sankarit ovat itse tuo pelätty ”merikansa”. He ovat itse aiheuttaneet sivilisaation murenemisen alkusysäyksen valheellaan, joka tuhosi kaiken kanssakäymisen ja luottamuksen perustan. Pelko on alkanut levitä kulovalkean tavoin, eikä luottamusta ole enää mahdollista palauttaa ihmisten mieliin – on muistettava, että ajatus on kuin elävä loinen, kun se saa paikkansa ihmisten mielissä.
The Odyssey ei juurikaan sisällytä kreikan mytologista tuttuja jumalia tarinaan, vaikka heidän jälkeläisiään (Polyphemus, Kirke jne) tapaammekin. Ainoana poikkeuksena tähän on Homeroksen runossakin Odysseuksen suurin fani, Athena-jumala, joka ilmestyy aika ajoin Odysseukselle tarjoamaan ohjeita tai opastusta, kun sankari kokee epäilyksen hetkiä.
Nolanin neronleimaus on kytkeä Zendayan esittämä jumalatar osaksi elokuvan kahta keskeistä teemaa: syyllisyyttä ja sitä, että jokaista ihmistä olisi kohdeltava kuin jumalaa valepuvussa. Kun kymmenvuotisen sodan turhautuminen lopulta päästettiin valloilleen, Troijan sodan julmuudet kulminoituivat lukemattomien viattomien silmittömään murhaamiseen.
Odysseus todistaa nimettömäksi jäävän sivullisen uhrin teloituksen. Zendaya näyttelee myös tätä viatonta uhria, joka voi yhtä hyvin olla Troijan temppelin papitar tai paikallinen prostituoitu. Uskon sivuhahmon taustan jäävän tarkoituksella epäselväksi, koska se palvelee teeman opinkappaletta: ihmisen arvoa ei määritä, mitä hän tekee, koska jokaisella on perustavanlaatuinen ihmisarvo, jota pitäisi kunnioittaa taustasta riippumatta.
Zendayan Athena toimii kaksiteräisenä miekkana, joka lävistää The Odysseyn keskeisimmät teemat.
Penelopen kanssa avioliittoa kärkkyvät kilpakosijat käyttävät hyväkseen Zeuksen lakia. He hyväksikäyttävät emäntänsä vieraanvaraisuutta ja juonittelevat Telemakhuksen murhaa provosoimalla tämän tarttumaan aseeseensa. Se olisi täydellinen veruke itsepuolustukselle: kun talon ”isäntä” tarttuisi miekkaan ja asettuisi vieraitaan vastaan Zeuksen lain vastaisesti.
The Odyssey puhutteli itseäni sillä, miten se Nolanin tarina osuu sataprosenttisesti ajan henkeen. Meillä on tiettyjä ihmisryhmiä, jotka viis veisaavat lakiteksteistä sekä hyväksikäyttävät yhteistä hyvää tahtoa ja sosiaalisia sopimuksia – kuten kieltä ja käytöskulttuuria – ja spinnaavat kaiken oman etunsa mukaisesti. Keskustelukulttuuri on häväisty, kun rasismia, syrjintää, seksuaalista ja henkistä väkivaltaa piilotellaan ja vastuuta sanoista ja teoista paetaan. Voisi sanoa, että elämme The Odysseyn kuvaamassa kaksinaamaisuuden ajassa, kun esimerkiksi ihmiset, jotka väittävät perustavansa ideologiansa kristillisiin arvoihin, mutta käytännön teot paljastavat Kristuksen oppien vastaisiksi, oman egon ja pelkojen ohjaamiksi.
Osa 4 – Nolanin ”brutalismi”
Monet ovat kritisoineet Nolanin pelkistettyä tyyliä, johon viittasin itse edellisessä Nolan tekstissäni brutalismin käsitteellä. Nolan rakastaa yksinkertaista brutalistista tuotantosuunnittelua luultavasti, koska se on käytännönläheistä eikä kiinnitä liikaa huomiota itseensä. Samaa brutalismin periaatetta on myös mahdollista käyttää kokonaisvaltaisena tekotapaa kuvaavana filosofiana.
Nolan ei ole tunnettu pröystäilystä. Hänen elokuvissaan ei nähdä monimutkaisia katkeamattomia kamera-ajoja toisin kuin esimerkiksi palkitut aikalaisensa Alejandro G. Iñárritu tai Alfonso Cuarón. Nolanin tyyli on paljon selkeämpi ja ”toteavampi”, koska hänen tarinansa tarvitsevat vahvan selkärangan, jotta mikään ulkoinen, dominoiva elementti ei häiritsisi katsojaa seuraamasta tarinaa. Esimerkiksi Memento heittää elokuvaperinteen kronologian täysin romukoppaan, mutta epälineaarisuus nojaa silti perinteiseen kolmen näytöksen tarinarunkoon.
Kuinka tämä brutalismi näkyy The Odysseyn kohdalla?
Siinä miten ”tavalliselta” elokuva näyttää. The Odysseyn puvustus ja lavastus ovat kuvauspaikkoja myöten katsojalle tuttua kuvastoa, mikä on jatkumoa esimerkiksi Wolfgang Petersenin Troija-elokuvalle.
Ensimmäisten promokuvien myötä moni vähänkään historiallista tuntemusta omaava kiinnitti huomion Matt Damonin rooliasuun, joka oli aika kaukana muinaiskreikkalaisesta Dendrán haarniskasta. Mutta Nolan ei ole koskaan ole ollut kiinnostunut elokuviensa tuotantosuunnittelusta samalla maksimalistisella tavalla kuin vaikkapa Guillermo del Toro.
Näyttelijät puhuvat rooleissaan amerikkalaisilla aksenteilla. Keskivertokatsojan pitää saada uppouduttua tarinaan ilman, että mikään ”temppu” iskee silmään. Oikeat kuvauspaikat auttavat immersion saavuttamisessa.
Jos Nolan olisi päättänyt tehdä elokuvan pelkästään kreikkalaisilla näyttelijöillä, jotka puhuisivat muinaista kreikkaa, tuo olisi ”ulkoinen asia”, joka veisi kaistaa elokuvan pääfokukselta: IMAX-spektaakkelilta. Lähes kaikissa haastatteluissa Nolanilta ja kumppaneilta on kysytty siitä, miten työryhmä onnistui kuvaamaan elokuvan kokonaan IMAX-kameralla, tuolla tunnetusti lujaäänisellä, painavalla ja jättimäisellä kuvauslaitteella.
Osa 5 – Yksinkertaiset kuvat
Brutalismista pääsemmekin luontevasti Nolanin toteavaan tapaan rakentaa ja ohjata kohtauksensa.
The Odyssey on vastaanottanut kritiikkiä yksinkertaisesta kuvaustyylistä. Penelopen ja Odysseuksen välinen dialogikohtaus on toteutettu yksinkertaisella kuva-vastakuva-asetelmalla. Joku kysyi, miten 250 miljoonan dollarin tuotantobudjetilla tuotettu elokuva voi näyttää noin pelkistetyltä. Mutta on kuitenkin muistettava: Nolan ei kikkaile turhaan. The Odysseyn eeppisen epookin hän ankkuroi kiinni Odysseuksen kokemuspintaan, niin hyvässä kuin pahassakin.
Kuten heinäkuussa julkaistussa Nolan-retrospektiivissäni totesin, Nolanilla on kyky tiivistää elokuvansa keskeinen teema tai konflikti yhteen yksittäiseen kuvaan, jolla hän usein aloittaa elokuvansa: Interstellarin pölyinen kirjahylly, Oppenheimerin sadepisarat veden pinnalla ja The Prestigen hatturöykkiö metsässä.
The Odyssey alkaa pysäyttävällä kuvalla: rannalla, osittain vuoroveden hiekkaan upottamana makaa puusta veistetty hevospatsas. Tuo voimakas kuva sisältää kaiken tarvittavan informaation elokuvan keskeisestä teemasta ja se on vielä kaiken lisäksi viittaus 60-luvun scifi-klassikkoon.
The Odysseyn puuhevonen muistutti välittömästi Charlton Hestonin ikonista loppukäännettä Apinoiden planeetta -elokuvasta, jossa rannalla makaa ränsistynyt Vapaudenpatsas. Sivilisaation korruptio ja tuho ovat The Odysseyn keskiössä, joten tuo viittaus tuntuu äärimmäisen voimakkaalta.
Nolan myös päättää elokuvan kuvaan samaiseen Troijan puuhevoseen, mutta lopussa se ei ole makaamassa rannalla, vaan ilmiliekeissä Troijan kaupungin mukana. Hevonen kytkeytyy voimakkaasti symbolina Amerikan villiin länteen, mielikuvaan lehmipojista ja äärettömästä vapaudesta, joita tuo kesyttämätön luonto ja uusi, rakentuva yhteiskunta mahdollisuuksineen ja potentiaaleineen tarjoaa. Mutta The Odysseyssa rakennetun yhteiskunnan perustukset on ajettu maan tasalle ja siitä seuraava kaaos on ahmaisemassa sivilisaation kitaansa, mistä seuraa historiallinen pimeä aikakausi.
The Odyssey on mahdollista nähdä symbolisesti Amerikan Yhdysvaltojen sivilisaation romahdusta käsittelevänä teoksena.
Osa 6 – Uran oppitunnit
Sir Christopher Nolan aloitti uransa juuri kreivin aikaan. 1990- ja 2000-luvun taitteessa elokuvateollisuus tarjosi vielä kasvun ja kehityksen mahdollisuuksia, joita tätä nykyä uudet ohjaajat eivät saa. Studiojärjestelmästä ei juuri voida puhua 2000-luvulle tultaessa, mutta esikoiselokuvansa Followingin kengännauhabudjetin indie-tuotannosta ponnistanut Nolan pääsi pureskelemaan pienen ja keskibudjetin elokuvia, joita ei juuri nykyisin ole. Nolan on päässyt oppimaan ja kasvamaan elokuvantekijänä jokaisen elokuvansa myötä.
The Odyssey on Nolanin magnum opus, koska se summaa niin monta yhdistävää elementtiä ja teemaa yhteen Nolanin uran varrelta.
Elokuvaa katsoessa tulivat mieleen kaikki tarinalliset elementit, joita Nolan on tutkinut ja hyödyntänyt aiemminkin: syyllisyyden kalvamien miesten kotiinpaluuyritykset perheidensä luo, ajan ja muistin pirstaloituminen, tarinoiden kertominen itsellemme ja toisillemme. Yllätyin eniten siitä, miten Dunkirk tuntui persoonallisen sotakatastrofin kuvauksensa kautta eniten The Odysseyn esiasteelta.
Nolan on myös käyttänyt aina uusia elokuvia mahdollisuuksina kommentoida aina edeltävästä elokuvastaan saamaansa kritiikkiä. Nolan on halunnut selkeästi kasvaa ja kokeilla rajojaan elokuvantekijänä, mikä on mielestäni varsin ihailtava ominaisuus.
Batman Begins oli hänen suuri koetinkivensä, josta näkee, ettei Nolan ollut vielä kovin kokenut toimintakohtausten kanssa. Yön ritarissa toimintakohtausten suuruusluokka kasvoi ja Nolan otti Batman Beginsin kritiikistä opikseen.
Interstellar oli Nolanin vastaus siihen, miten hänen elokuvansa koettiin tunnekylmiksi ja etäisiksi. Näin ollen on ymmärrettävää, miten Matthew McConaugheyn rooli oli tarkoituksellisesti raastavan tunteikas.
Kasvaneen suosion myötä toistunut kritiikki Nolania kohtaan on liittynyt liiallisen juonielementtejä selostavan ja selittävän dialogin käytöstä. Luonnollisesti vastaus tähän oli kirjoittaa minimalistisella dialogilla ja juoniselostuksella höystetty Dunkirk.
Oppenheimerissa kritisoitiinsitä, ettei ydinpommin pudotusta näytetty – siitäkin huolimatta, että Oppenheimeria kummittelevat mielikuvat olivat tuhat kertaa tehokkaampi tapa välittää pommin painoarvo kuin esittää japanilaiseen siviiliväestöön kohdistettu tuho. Itse en suoraan sanottuna ymmärrä tätä, koska Oppenheimerissa esitetty kohtaus oli mielestäni elegantti valinta. Pommin pudottaminen olisi toiminut joko katsojaa etäännyttävänä täysin kasvottomiksi jääneen populaation tuhoutuessa tai julmuuspornolla mässäillessä (puhumattakaan siitä, että Nolanin olisi luultavasti pitänyt pudottaa oikea ydinpommi).
Tästä syystä uskon Nolanin sisällyttäneen The Odysseyn tarinaan Troijan sodan kauhean loppuhuipennuksen ja siihen sisältyvän verilöylyn. Ja tätähän ei Homeroksen Odysseiassa ole, kun Troijan sodasta kuullaan sitä edeltäneessä Illiaassa. The Odysseyn voi näin ollen nähdä monella tapaa Oppenheimerin henkisenä sisarteoksena. The Odysseyssa Nolan ei lähtenyt mässäilemään väkivallalla sen itsensä takia.
Mainitsen vielä yhden Nolanin oppitunnista, josta on hyötyä The Odysseyn kaltaisessa eepoksessa: luonnenäyttelijöistä.
Luonnenäyttelijät olivat Hollywoodin studiojärjestelmän aikaan kovassa käytössä. Termin juuret johtavat 1800-luvun teatterimaailmaan, jossa sivuosanäyttelijöitä valikoitiin eksentrisiin, tunnistettaviin ja epätavallisiin rooleihin. Jo Oppenheimerissa nähtiin, miten hahmoja vilisevän kolmetuntisen elämänkertaelokuvan pienetkin roolit kannattaa roolittaa tunnistettavilla kasvoilla.
Katsoja saattaa ihmetellä, miksi Rami Malek esimerkiksi vilahtaa elokuvassa nopeasti vain yhden kohtauksen ajan, mutta roolivalinnan myötä tarinan loppupuolella hahmon ilmestyessä taas muistamme, kenestä on kyse.
The Odysseyssa Nolan käyttää samaa toimintaperiaatetta: parin minuutin ruutuajalla varustetut hahmot on roolitettava tunnistettavilla näyttelijöillä, joista välittyy hahmon vaatima ”fiilis” välittömästi. Jos näyttelijä on oikea ja rooliin luonteva, dialogi voi keskittyä olennaiseen eli juonen välittämiseen. Moni onkin valittanut Nolanin nopeaa leikkaustahtia, mutta oikeastaan tämä seikka mahdollisti myös Oppenheimerissa vimmaisen tahdin. Jos näyttelijästä tuo pelkällä olemassaolollaan roolihahmon ytimen esille, ei tätä tarvitse erikseen mitenkään dramatisoida.
Samantha Mortonin Kirken ja Elliot Pagen Sinosin mainitsinkin jo erikseen (ja Sinosin hahmosta saisi ihan oman esseen aikaiseksi). Lupita Nyong’osta vielä sen verran, että häntoi Helenan ja Klytaemnistran kaksoisrooliin 12 Years a Slave -elokuvasta tuttua alistettua raivoa, joka kimposi hyvin uhmakkaasta, omistuksenhaluisesti öykkäristä, Jon Bernthalin Menelauksesta.
Robert Pattinson, John Leguizamo, Himesh Patel, Mia Goth ja Corey Hawkins tekivät hyvää työtä, sillä pienellä ajalla, mikä heille oli tarjottu. Tarjoan vielä erityismaininnan Brian Vernelin näyttelemälle Irukselle, jolla oli välittömästi tunnistettava kusipään preesenssi. Samainen näyttelijä nähtiin jo Dunkirkissä epäileväisenä ja vihamielisenä ylämaalaisena.
Osa 7 – Reilusta ja epäreilusta kritiikistä
Christopher Nolanin The Odyssey olisi voinut epäonnistua totaalisesti. Se on yhtäaikaisesti sekä uskollinen Homeroksen eepokselle että tulkitsee sitä tuoden siihen uutta ja modernia ajankohtaisuutta. Tämä ei ole mikään helppo rasti, koska pahimmillaan tarinan eri osat olisivat voineet olla pahasti ristiriidassa keskenään. Nolan on kuitenkin tarpeeksi tietoinen käsikirjoittaja, joten hän osaa ja ymmärtää nyanssierot tulkinnan tekemisessä. Lisäksi en usko, että Nolan olisi edes kiinnostunut tekemään The Odysseyta, ellei hänellä olisi ollut mahdollisuus muovata siitä itsensä näköistä teosta.
Jokaisella on oikeus olla pitämättä The Odysseysta tai mistä tahansa muusta Christopher Nolanin elokuvasta. Ymmärrän, että joitain ärsyttää Nolanin menestys, tyyli tai vakiintuneet teemat, joita hän toistaa töissään. Tämä on vain elokuva, jota ketään ei pakoteta katsomaan. Mutta jos totta puhun, niin The Odysseyn nähtyäni en voinut oikein käsittää joitain kriittisiä puheenvuoroja, joita The Odyssey kirvoitti. Mielestäni nämä on mahdollista jakaa reiluun ja epäreiluun kritiikkiin.
Luin siitä, miten elokuvasta puuttuu eeppisyys ja kaikki olennaiset osat, jotka tekivät Odysseiasta ainutlaatuisen. Miksi kyklooppi ei puhu Odysseukselle? Missä ovat kaikki upeat kuningaskunnat, joihin Odysseus päätyy seikkailuillaan? Missä on prinsessa Nausikaa, yksi Odysseian upeimmista naishahmoista? Miksi Odysseus ei ole oikea sankari, vaan traumatisoitunut veteraani? Missä ovat kaikki mielenkiintoiset jumalhahmot? The Odyssey on menetetty mahdollisuus tehdä ajankuvalle uskolliset lavastukset ja puvustukset. Miksi Odysseus purjehtii miehineen viikinkilaivassa? Nolan teurasti The Odysseyn progressiivisilla näkemyksillään; että elokuva teki pahempaa jälkeä kuin Disneyn Tähtien sota -jatko-osatrilogia!
Etenkin edellä mainitsemani Emily Wilsonin essee, josta myös Episodi oli uutisoinut, hämmensi minua suuresti. Wilsonin tarjoama kritiikki tuntui täysin sokealta ja aivan hakoteillä olevalta. Nolanin elokuva on kolmetuntinen tulkinta Homeroksenrunoteoksen tarinasta. Tuntuuko kenestäkään muusta siltä, että medialukutaito on katoamassa? Miksi ”hyvä tulkinta” mitataan sillä, miten paljon se saa ”oikein” lähdemateriaaliin nähden?
The Odysseyta on helppo kritisoida episodimaisuudesta: Odysseuksen miehet seilaavat saarelta toiselle tavaten erikoisia hahmoja ja usein he joutuvatkin pakenemaan häntä koipien välissä takaisin laivoilleen. Tämä on kuitenkin olennainen rakenne, joka periytyy Homeroksen runosta. Nolan teki selvästi valinnan, että hän haluaa pitää runoteoksen tunnistettavimmat piirteet, joihin episodimainen rakenne lukeutuu. Kaikkea ei voi mahduttaa, jos elokuvassa haluaa pitää punaisen langan.
Kukaan ei halua sekametelisoppaa tarinan selkeyden sijasta.
Osa 8 – Täydelliset sankarit
Nolan on koko uransa kierrellyt sankaruutta tai sankaruuden myyttiä.
Following-ensiohjauksessa ammattimurtovarkaan vaikutuspiiriin päätynyt päähenkilö tulee huijatuksi samalla, kun luulee toimivansa oikein. Mementossa lähimuistinsa menettänyt Leonard syyllistyy vieläkin pahempaan sankarillisen itsepetokseen valitessaan itse omat johtolankansa. Insomniassa Will Dormer ei olekaan maineensa veroinen sankaripoliisi. Yön ritari -trilogiassa tarkastellaan oman käden oikeutta ja sen vaikutusta kaupungin ihmisiin – ja Harvey Dent (Aaron Eckhart) lausahtaa kuolemattoman lauseen: ”Joko kuolet sankarina tai elät tarpeeksi kauan nähdäksesi itsesi tulevan roistoksi”.
The Prestige, Interstellar ja Inception sivuavat kaikista vähiten kirjaimellisesti näitä teemoja, mutta niissäkin on läsnä päähenkilöiden oikeutus teoilleen; niin sanotut syyt, joihin he pohjaavat omat identiteettinsä. Tenet ja Oppenheimer jatkavat myyttisen sankaruuden tarkastelua, siinä missä ensin mainittu esittelee Ethan Huntin tapaisen täysin pyyteettömästi ja epäitsekkäästi toimivan kansainvälisen agentin, ja jälkimmäinen tarjoaa historiallisen henkilön, joka toimi kunnianhimonsa sokeuttamana.
The Odyssey käytännössä tuo Nolanin sankarimyytin tarkastelussaan loogiseen päätepisteeseen: Homeroksen eepokseen. Oppikirjamaisen tulkinnan tehnyt Joseph Campbell auttoi popularisoimaan sankarin matkan arkkitehtuurisena pohjana. Muun muassa George Lucas intoutui tästä ja hyödynsi Campbellin teoretisointia Tähtien sodan käsikirjoituksessa.
Nolan otti Homeroksen sankarimyytin ja sen sijaan, että hän olisi keskittynyt materiaaliseen ja ulkoiseen matkaan, hän päätti tehdä harharetkistä psykologisen, sisäänpäin kääntyneen tarinan. Odysseus yrittää tehdä kaikkensa, jotta hän pääsisi miestensä kanssa kotiin, mutta kaikki olosuhteet ovat häntä vastaan. Hänen oma egonsa, luonnonvoimat, hänen miestensä asenteet ja käsitykset, kohdatut yliluonnolliset olennot, puolijumalat ja kuolleiden valtakunta ovat häntä vastassa.
Odysseus pääsee palaamaan kotiin ainoastaan sisäisen muutoksen läpikäytyään. Calypson luona hänen on kohdattava omat tunteensa ja opittava päästämään irti. Hän ei voi hallita luonnonvoimia, jotka edustavat tässä Nolanin sadussa näkymättömissä olevia jumalia. Muinaisissa kreikkalaisen taruston tarinoissa jumalten uhmaaminen tarkoitti oman kohtalon, itseään ylempien voimien ja ”järjestyksen” uhmaamista. Odysseuksen on päästettävä irti tästä inhimillisestä halustaan voittaa ja hallita, jotta hän voi päästä kotiin.
The Odysseyn kohtaus, jossa Odysseus ottaa laivan riekaleista rakentamansa heiveröisen lautan ja antautuu meren vietäväksi, oli yksi itseäni vavisuttavimmista ja voimakkaimmista kohtauksista, joita olen itse tänä vuonna nähnyt teatterissa. Tuo irti päästämisen hetki on puhutteleva, koska siinä hetkessä Odysseus päästää irti egostaan ja hallinnan tarpeestaan. Nolanin uralla ei yksikään muu päähenkilö tai sivuhahmo ole saavuttanut yhtä valaistunutta tilaa.
Tämä hallinnasta irti päästäminen ei pääty Ithacan takaisin pääsyn jälkeen. Nolanin Odysseus päättää matkata Penelope-vaimonsa kanssa auringonlaskuun, koska hän kuningas, jota hänen valtakuntansa ei tarvitse. Hän on elänyt tarpeeksi kauan nähdäkseen itsensä muuttuvan sankarista roistoksi, joten hän luopuu valtaistuimestaan.
Nolanin kuvaamassa sankaruudessa tärkeintä on se, että sankari itse osaa vetäytyä, kun häntä ei tarvita. Hän tekee henkilökohtaisen uhrauksen, muttei itse pääse nauttimaan rauhan hedelmistä.
Homeroksen eepoksessa kamppailu olisi jatkunut ikuisesti (ja samalla tarina olisi jatkunut ikuisesti), elleivät jumalat olisi tehneet rauhan ja sovinnon interventiota. Siinä mielessä Odysseia on realistinen kuvaus, että rauhan edellytyksenä on jumalallinen väliintulo – aivan kuin se vaikuttaisi olevan yhä tänäkin päivänä.
Tai sitten tuohon maailman aikaan ei vielä tunnettu ”ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti” -lopetusta.
Lopuksi vielä ”täydellisestä ohjaajasta”
Christopher Nolan ei ole ”täydellinen ohjaaja”. Kukaan ei ole ”täydellinen”, koska se olisi aivan turha leima tarinankertojille. Hänellä, kuten monilla muilla on omat heikkoutensa.
Nolan on vain siitä onnekas elokuvantekijä, että hänen kiinnostuksen kohteensa – ja niiden pohjalta tekemänsä valintansa – ovat hyvin valtavirtaa.
David Lynch vertasi eräässä haastattelussa itseään George Lucasiin sanoen, että hän arvostaa Lucasia suunnattomasti ja he molemmat tekevät sitä, mitä rakastavat. Erona tässä heidän välillään on Lynchin sanojen mukaan se, että Lucasin rakastamat asiat tuottavat miljardeja dollareita.
The Odyssey on Christopher Nolanin ammattitaidon näyte. Elokuvan menestyminen todennäköisesti takaa sen, että Nolan saa jatkossakin projektiensa suhteen vapaat kädet ja vision mahdollistavan budjetin. Mutta Nolan selkeästi itsekin ymmärtää oman vastuunsa tarinankertojana, eikä hän käytä asemaansa vähin perustein. Kukaan muu ei tee samalla tavalla elokuvia – oikeilla kuvauspaikoilla ja IMAX-formaattia hyväksikäyttäen – juuri tällä hetkellä, joten Nolanin blockbusterit erottuvat kaiken muun hälyn keskeltä.
Joku voisi sanoa Denis Villeneuven olevan Blade Runner 2049 ja Dyyni-elokuvillaan tätä lähellä, mutta siinä missä Villeneuven elokuvat tuntuvat raskailta ja hitailta oman tärkeytensä painosta, Nolanin kolmetuntiset lentävät kuin siivillä. Molempia ohjaajia tosin yhdistää elokuviensa miespuolisia katsojia puhuttelevat aiheet.
The Prestige selkeästi vakiinnutti Nolanille sen, miten hänen jokaisessa elokuvassaan on oltava taikatempun rakenteesta tuttu huipennus, joka muuntaa tarinan merkityksen tai tarjoaa uuden kontekstin. Sen avulla katsoja on mahdollista jättää euforiseen tilaan, vaikka tuo huipennus olisi hirveä – kuten Oppenheimerissa.
Tiivistetysti The Odysseyn tarinasta kiteytetty opetus on se, että jos rikkoo sovitut rauhan säännöt kauppareittien hallintaa varten hallitsijalle, joka väittää tekevänsä kaiken vain suojellakseen naisia, tämä lopulta johtaa ihmiskunnan keskinäisen luottamuksen menettämiseen, mikä puolestaan luo sivilisaation tuhoavan pimeän ajan.
En vielä osaa sanoa, miten korkealle The Odyssey tulee nousemaan omissa kirjoissani. Tässä hetkessä itse näen sen eittämättä Christopher Nolanin mielenkiinnon kohteita ja tähänastisen uran teemoja upeasti kiteyttävänä magnum opuksena, pääteoksena.
Ville Vuorio – Leffahamsteri