Terveisiä Cannesista: Tarina puunkaatajasta ja runoilijasta

On vaikea sanoa, miten elokuva saa alkunsa. Se voi juontua jostain muistosta, joka nakertaa elokuvantekijän mieltä niin, ettei hän voi olla muuttamatta sitä konkreettiseen muotoon. Se voi olla käsittelemätön trauma, jätetyn koston hetki lähteneelle rakastajalle. Tai sitten jokin puu tarvitsee kaataa.

23.5.2022 22:46

Tällä kertaa kyse on viimeksi mainitusta.

– Minulla oli sellainen pihallani, toteaa ohjaaja Mikko Myllylahti Cannesissa, ja kyllä, täällä käydään sellaisia keskusteluja.

Tämä ei ole edes hänen ensimmäinen Cannesinsa, hän oli mukana kirjoittamassa Hymyilevää miestä, joka voitti Un Certain Regard -sarjan, ja palasi myöhemmin oman Tiikeri-lyhärinsä kanssa.

Mutta takaisin siihen puuhun.

– Ensin ajattelin kaataa sen itse, mutta olen runoilija ja elokuvantekijä, joten se olisi todennäköisesti kaatunut talon päälle, hän lisää ja on todennäköisesti oikeassa.

– Paikalle tuli puunkaataja, ja hänessä oli jotain erityistä. Hän oli kokenut kovia elämässään, mutta oli silti optimistinen. Minun oli kirjoitettava sellainen hahmo, mies, joka menettää kaiken, mutta vaikuttaa silti… jotenkin tyytyväiseltä.

Ja niin hän teki. Metsurin tarina sai ensi-iltansa muutamia päiviä sitten ja oli ehdottomasti odottamisen arvoinen. Toisaalta kiinnostaisi nähdä myös dokumentti sen inspiroineesta tosielämän kohtaamisesta. Ehkä jonain päivänä.

Rehellisesti puhuen se on outo elokuva. Se alkaa kyllä realistisesti, kun työttömyys iskee elämään pikkukylässä, mutta loikkii nopeasti oudoille poluille.

Puunhakkaaja Pepe (Jarkko Lahti) on vähään tyytyväinen, mutta kun sekin on äkkiä mennyttä, vaimo mukaanlukien, hän on silti jostain syystä ok. Optimisti, vaikka maailma murenee ympärillä. Pään pitäminen pinnalla vastoin kaikkia järjen sääntöjä on jotenkin koskettavaa.

– Tarinaa kirjoittaessani minulla ei ollut ketään näyttelijää mielessäni. Mutta kenen tahansa Pepeä esittävän pitäisi olla ytimeltään toiveikas, Myllylahti puhuu yhteistyökumppanistaan ja päähenkilöstään, joka tuijottaa ympäri Cannesin Scandinavian Housea piilotetuista julisteista. Sieltä tapaavat löytyä myös kaupungin pahiten auringonpolttamat ihmiset.

– Oli selvää, että Jarkko pystyisi tekemään roolin. Koekuvasimme muitakin, mutta hän oli niin hyvä! Puhuimme paljon Chaplinista. Häntä on paljon elokuvan sävyssä sekä näyttelemisen tyylissä. Jarkko löysi vaistomaisen tavan lähestyä sitä.

Lahti voi isoista silmistään ja eräässä vaiheessa yksinäisyydestään huolimatta olla paikoin erittäin hauska. Tragediat elokuvissa saavat nauramaan, niin myös tuomion varjo. Adam McKay on ekspertti siinä.

– Ihan viime aikoina olen havainnut itsessäni jotain elokuvantekijänä: en yritä olla koominen. Yritän itse asiassa olla hyvin rehellinen, toteaa Myllylahti kuitenkin.

– Elokuvassa on kyse toivosta, joka on siinä mielessä hyvin vakava aihe. Mutta jos tekisin siitä vakavan elokuvan, se olisi raskassoutuinen. Ja se on toivon vastakohta.

Hän pyrki myyttisyyteen, yhdistelmään realismia ja mysteeriä. Lynch tekee samaa jättäen katsojat keskelle maailmaa, joka ei yhtäkkiä käy järkeen – tai käy ehkä sittenkin.

– Ehkä vain halusin saada kaiken. Niin terapeuttini ainakin sanoo. Ehkä se on ongelmani, Myllylahti nauraa.

– Olimme hyvin kunnianhimoisia, katsoimme monia vanhoja elokuvia analysoiden niiden tekotapaa. Niissä tarinoissa astutaan ulos realismista ja annetaan elokuvan olla elokuvaa.

Huolimatta Pepen oudoista seikkailuista tarinaan on ujuttautunut jotain tunnistettavaa. Epävarmuutta tulevaisuudesta, huolta maailmasta, jonka jättää lapsilleen.

– Kun aloin kirjoittaa, sisälläni oli tulevaisuuden pelkoa. Ei vain taiteilijana ja kirjoittajana vaan ihmisenä. Tunsin meidän vastassamme olevan monia uhkia, hän myöntää.

– Se oli välähdys painajaisesta, joka odottaa tuloaan. Luulen, että se on jotain, jota me kaikki valitettavasti jaamme näinä päivinä. Mutta ei minulla ole vastauksia, olen vain runoilija Suomesta. Voin vain uneksia jostain.

Todennäköisesti puiden kaatamisesta.

Marta Bałaga

Lisää luettavaa