Miltä kuulostaa kotimainen sotaelokuva, jossa on myös ripaus aarteenetsintää ja seikkailua? Entä jos paljastetaan, että suomalaiset päähahmot kuuluvat Waffen-SS:n vapaaehtoispanssarikrenatööridivisioona Nordlandiin? Mitäpä jos sekaan heittää vielä mystisen ja myyttisen maljan, jota natsit, Vatikaani ja Stalinin salainen poliisi NKVD jahtaavat? Onko jo tarpeeksi mielenkiintoinen soppa lusikoitavaksi?
Verimaljaa on tehty kymmenisen vuotta lähinnä talkootyönä muutaman sadan ihmisen voimin – ja sen kyllä huomaa ikävällä tavalla. Elokuvan aloitus on ihan tavanomaista findie-kamaa: syrjäisiä lokaatioita, muutama näyttelijä, horjuvaa kameratyötä ja ontuvaa dialogia. Ulkomaalaisetkin puhuvat suomea, paitsi silloin kun he hetkellisesti puhuvat muita kieliä.
Vuodet alkavat näkyä elokuvan edetessä: nuorisolaiset miehistyvät, tukkatyylit vaihtuvat, parrat muuttuvat ja niin edespäin. Lopussa nähdään myös cgi-efektejä ja mahtipontisempia kohtauksia – jopa roiskuvaa verta, jota ei alussa ole desiäkään!
Verimaljalle pyrittiin saamaan ulkopuolista rahoitusta, mutta elokuvaa väitettiin liian kunnianhimoiseksi ja kalliiksi tuotannoksi. Moni olisi jo heittänyt tässä vaiheessa pyyhkeen kehään, mutta ohjaaja-käsikirjoittaja-kuvaaja Jarno Elonen ja elokuvan ideoija, tuottaja ja käsikirjoittaja Pekka Rintala iskivät päin tulta ja pistivät tuulemaan.
Sodan loppuvuosille sijoittuvan tarinan tapahtumat tapahtuvat muun muassa Suomessa, Virossa, Latviassa ja Neuvostoliitossa. Seikkailua riittää kuin Indyissä tai Bondeissa konsanaan – tai siis niin paljon kuin kengännauhabudjetti antaa myöden. Tekijöille on nostettava iso stetsoni, että he ovat saaneet näinkin hyvän näköisen elokuvan aikaiseksi.
Verimalja on varmasti kaikkien aikojen kunnianhimoisin findie-elokuva. Tarinasta löytyy nostalgiapotentiaalia, mutta toteutus ontuu pahasti. Olisiko tästä tullut parempi elokuva esimerkiksi joukkorahoituksen avulla, kuten Iron Skyn Timo Vuorensola teki? Vaikea sanoa, mutta ainakin tällaisenaan se jää lähinnä kotimaiseksi kuriositeetiksi, joka kurkottaa aivan liian korkealle kuuseen. Jotain hieman pienimuotoisempaa sitten seuraavaksi?
Niko Ikonen