Varsinkin koiranomistajat pystynevät helposti samastumaan 23 Walks – Vielä kerran -elokuvan viitekehykseen, jossa lemmikkejään ulkoiluttavat ihmiset tuntevat ensin nimeltä vakiovastaantulijoiden koirat ennen näiden omistajia. Sikäli mikäli koskaan oppivat heidän nimiään. Onneksi taluttajia esittävät sen verran hyvät näyttelijät, että kissaihmisetkin saavat elokuvasta paljon irti.
Ken Loachin I, Daniel Blake -elokuvan nimihahmoa esittänyt Dave Johns on kypsään ikään ehtinyt Dave, joka ulkoiluttaa Tillie-koiraansa. Henryä kävelyttävä Fern paheksuu Daven tapaa pitää koiraansa irrallaan – jälleen tavalla, jonka koiranomistajat varmasti tunnistavat. Ferniä esittävä Alison Steadman on tuttu toisen hienon brittiohjaajan, Mike Leigh’n, useammastakin elokuvasta.
Kun Dave ja Fern – tai pitäisi kai sanoa Tillie ja Henry – kohtaavat useampaankin otteeseen, alkaa väärällä jalalla liikkeelle lähtenyt tapaaminen kehittyä tuttavuudeksi, sitten jopa ystävyydeksi. Fern on toipumassa katkerasta erosta ja kun Dave vielä ilmoittaa menettäneensä vaimonsa, ehkä jotain vieläkin enemmänkin voisi olla mahdollisuuksien rajoissa.
Mutta kun ihminen on kasvanut isovanhemman ikään, kantaa hän myös sellaista painolastia, jota ei ole kovin helposti valmis avaamaan uudelle tuttavuudelle. On vaikea päästää toinen ihminen vuosien rutiinien muokkaamaan elämään, jonka traumat ovat silti tuskin arpeutuneita.
Onneksi pääosissa ovat arkidraamastakin uskottavaa ja koskettavaa tekevät Steadman ja Johns, sillä vaikka mukana on jonkinlaista sosiaalistakin kannanottoa, ei ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Morrison ole mikään Mike Leigh tai Ken Loach. Ei lähelläkään.
Steadmanin ja Johnsin luonnollisuutta tarvitaankin. Morrison kuoriessa heidän hahmojensa taustatarinoista yhä uusia käänteitä katsoja alkaa jo ihmetellä millä todennäköisyydellä moisia asioita kohdanneet ja työstävät ihmiset voisivat kohdata. Luontevat näyttelijät pitävät kuitenkin tarinan pyörät pyörimässä ja tekevät elokuvasta lämpimän ja herkistävän.
Jouni Vikman