28 viikkoa myöhemmin

7.9.2007 00:00
    MAA VUOSI GENRE ENSI-ILTA

    Kauhuhitin 28 päivää myöhemmin ylivertaisessa jatko-osassa kamppailu Englannissa riehuvaa raivotautiepidemiaa vastaan muuttuu entistä synkemmäksi ja kovaotteisemmaksi.

    Lajityyppien välillä sukkuloivana genretaiturina tunnettu Danny Boyle (Trainspotting, Sunshine) ohjasi viisi vuotta sitten Alex Garlandin alkuperäiskäsikirjoituksesta yhden viime vuosikymmenen parhaista kauhuelokuvista. 28 päivää myöhemmin on todellisuuden ebola-kauhuskenaarioista ja zombie-elokuvan lajityyppikonventioista ammentava postapokalyptinen visio, jolle on nyt tehty vähintään yhtä loistava jatko-osa. Samalla espanjalais-brittiläisenä yhteistyönä syntynyt 28 viikkoa myöhemmin on todellinen eurokauhun taidonnäyte ja uuden genre-elokuvan kirkas toivonpilkahdus masentavan Hollywood-roskan keskellä.

    Kuten nimi antaa olettaa, Iso-Britannian veriseen kaaokseen ajaneen raivotautiepidemian puhkeamisesta on kulunut seitsemän kuukautta. Nyt virus on saatu ainakin näennäisesti kuriin ja Yhdysvaltojen johtamat NATO-joukot yrittävät auttaa selviytyjiä ja pakolaisia jälleenrakentamaan elämänsä. Heidän joukossaan on myös Robert Carlylen (Trainspotting, Erämaa syö miestä) tulkitsema perheenisä, joka odottaa kahta lastaan takaisin maanpaosta Espanjasta. Kaikki näyttää jo hetken valoisalta, kunnes päällepäin terveeltä vaikuttava viruksenkantaja pääsee Lontoon keskustaan rajatulle suoja-alueelle ja räjäyttää helvetin jälleen käsiin…

    Danny Boylelta ohjausruorin saanut Juan Carlos Fresnadillo lunastaa kaikki odotukset mitä nuoreen espanjalaiseen liitettiin tämän Oscar-nomineeratun lyhytelokuvan Esposados (1996) ja vaikuttavan esikoispitkän Intacto (2001) myötä. 28 viikkoa myöhemmin on vaatimattomasti eräs kauhuelokuvahistorian lohduttomimmista ja siten tehokkaimmista saavutuksista. Se on ylikuumentuneen vuoristoradan lailla kulkeva apokalyptinen painajainen, jonka rinnalla jopa Boylen alkuperäisteos tuntuu kesyltä.

    Fresnadillon ohjaus on edellisen elokuvan brutaalin energian inspiroimaa, mutta samalla selvästi sen ylittämiseen tähtävää ja siinä jopa osin onnistuvaa. Mukana on intensiteetiltään lähes kestämättömiä jaksoja, jotka välittävät sensuroimatta täyden epätoivon ja paniikin mielipuolisen kauhun. En heti muista missä filmissä kaiken päättymisen tunne olisi välittynyt yhtä suorana ja voimakkaana.

    Myös poliittinen allegoria toimii. Uudelleen sekasortoon ajautuva Lontoo on tyly vertauskuva Irakille, jonne “auttamaan“ saapuvat amerikkalaiset päätyvät lopulta lahtaamaan siviilejä tilanteen ryöstäytyessä käsistä. Nerokas veto on asettaa päähenkilöryhmä suojautumaan samaan aikaan sekä NATO-joukkojen vapaalla tulella räiskityiltä luodeilta että verenhimoisilta raivotautisilta.

    Eräs kaikin puolin loistavan käsikirjoituksen parhaista puolista on sen aito yllätyksellisyys ja käänteiden suoranainen tyrmistyttävyys. Tapa, jolla Fresnadillo täysin varoittamatta tappaa ja tartuttaa päähenkilöitä, ei anna näihin samastuvalle yleisölle mitään armoa. Missään vaiheessa ei voi olla varma mitä seuraavaksi tapahtuu tai kuka, jos kukaan, selviää loppuun saakka.

    28 viikkoa myöhemmin on hengeltään sataprosenttisen nihilistinen, kuviltaan järkyttävä ja käänteiltään ahdistavan lohduton saavutus. Tämä kaikki, yhdistettynä sen tekniseen moitteettomuuteen, tekee siitä juuri nyt maailman parasta kauhuelokuvaa.

    Lisää luettavaa