Kun 65-elokuvasta ensimmäisen kerran kuultiin muutama vuosi sitten, sen tiedettiin kertovan Adam Driverin esittämästä astronautista, joka tekee pakkolaskun tuntemattomalle planeetalle. Sekin riitti herättämään kiinnostuksen, varsinkin kun elokuvan takana olivat Hiljainen paikka -pelottelun kynäilleet Scott Beck ja Bryan Woods.
Lähempänä ensi-iltaa paljastettiin, että kyseinen planeetta on oma Maapallomme ja nimen numero viittasi siihen, että tapahtumat sijoittuvat aikaan 65 miljoonaa vuotta sen historiassa. Sehän vasta sai mielikuvituksen liikkeelle. Miten Mills-niminen astronautti päätyy 65 miljoonaa vuotta ajassa taaksepäin? Onko kyseessä matka ajassa, ja syntyykö aikaparadokseja, jos hän vaikuttaa planeettamme kehitykseen?
Onkin hienoinen pettymys, kun heti elokuvan alussa paljastuu, ettei kyse ole mistään sellaisesta. Driver vain esittää ihmisen näköistä avaruusolentoa, jonka avaruusaluksen yllättävä asteroidikenttä pudottaa Maahan kesken tutkimusmatkan. Hänelle planeetan identiteetillä ei ole mitään merkitystä, eikä hänellä ole merkitystä planeetan tulevaisuudelle.
Jäljelle jää vain katsojan etulyöntiasema siitä, että hän tietää dinosaurusten asuttaneen maapalloa 65 miljoonaa vuotta sitten ja että pakkolaskun aiheuttaneiden asteroidien joukossa on niiden massatuhon käynnistänyt jättimurikka. Käytännössä sillä ei ole mitään sen kummempaa merkitystä, sillä Mills olisi ihan hyvin voinut pudota mielikuvitusplaneetalle, jota kansoittavat mielikuvitushirviöt ja jolta on päästävä pois ennen kuin sille jysähtää kuvitteellinen jättiläismeteoriitti. Maapallolla tapahtumapaikkana on lopulta merkitystä vain dinosauruselokuvien ystäville – joita Beck ja Woods selvästi ovat.
Millsin ja ainoan toisen elossa selvinneen matkustajan, pienen Koa-tytön on taivallettava läpi vaarallisen erämaan kohti ainoata mahdollisuutta päästä pois planeetalta. Ariana Greenblatt on mainio Koana. Selviytymistarinaan tuokin dinosauruskohtaamisten ohella eloa Millsin ja Koan hiljalleen rakentuva yhteispeli.
Beck ja Woods ovat hyviä käsikirjoittajia, he osaavat rakentaa jännitystä ja asetella tarvittavia juonielementtejä paikoilleen, ehkä turhankin perusteellisesti. Katsojalle ei juuri jätetä oivalluksen paikkoja. Ohjaajina he sen sijaan tuntuvat ennemmin kuvittavan omaa tarinaansa kuin luovan elokuvallista elämystä. Kollega vertasikin osuvasti tarinaa Star Trekin tai vastaavan avaruussarjan jaksoon, jossa piipahdetaan viikottain seikkailemassa erilaisilla planeetoilla ilman, että kovin paljon tuntuu olevan pelissä.
Sinänsä 65:ssä ei ole mitään vikaa. Se on toimiva ja jännittäväkin tieteisseikkailu, jonka hirviöt on toteutettu hyvin ötököistä hirmuliskoihin. Näyttelijät ovat erinomaisia ja saavat katsojan eläytymään pinteeseensä. Silti jää tunne, että lähtökohdista olisi voinut saada aikaiseksi jotain vieläkin kiehtovampaa kuin pelkän selviytymisseikkailun.
Jouni Vikman