– Minulla ei ole siihen mitään kommentoitavaa. Säästän kaiken kirjaani, Adam Driver totesi.
Driver oli Cannesissa promotoimassa Paper Tigeriä. Hän on parempi kuin itse elokuva – jostain kumman syystä James Gray on aina ollut ’lähellä mutta ei ihan’ -ohjaaja – mutta se on silti vuoden tähtirikkaimpia tuotantoja.
Cannesissa on tänä vuonna oudon USA-vapaa, ja yleisö janoaisi blockbustereita. Rannalla esitettiin Top Gun ja Fast & Furious -leffan vuosijuhlanäytös sai Vin Dieselin kyyneliin. Muuten todellisista tähdistä on ollut huutava pula.
Paper Tigerissa on Driverin ohella Scarlett Johansson – joka ratkiriemukkaasti jätti vastaamatta, kun Gray soitti hänelle yleisön osoittaessa suosiota seisaallaan – sekä Miles Teller. Onhan sekin jotain.
1980-luvulle sijoittuvassa Paper Tigerissä kaksi veljestä yrittää lyödä rahoiksi ja törmää isoihin ongelmiin – kuten venäläisgangstereihin. Se ei ole ikinä hyvä asia.
– James kunnioittaa näyttelijän prosessia, vaikka se olisikin erilaista saman elokuvan sisällä. Se on jokaisen otoksen prioriteetti. Hän antaa paljon tilaa ja vapautta kokeilla asioita. Mutta se johtuu myös hyvästä kirjoittamisesta, toteaa Driver, joka myöntää ”pitäneensä Telleristä välittömästi”.
– Milesiin oli niin helppo rakastua.
– Et ole hassumpi itsekään, Teller vastaa. – Veljeys ja sisarusten väliset suhteet olivat käytännössä kaiken sydän. Adamin kanssa olimme kuin olisimme tunteneet toisemme, vaikka emme ole aikaisemmin työskennelleet yhdessä. Taisimme olla erittäin onnekkaita.
Myös Johansson pääsi ääneen, tosin ohjaajan toimittajille lukeman kirjeen välityksellä: ”Jameksen ja tämän uskomattoman porukan kanssa työskenteleminen on ollut urani isoimpia iloja. Olen onnekas saatuani olla osa tarinaa, jonka juuret ovat syvällä tärkeimmässä: ihmisten yhteydessä, identiteetissä ja siinä miten arvomme kehittyvät sukupolvien saatossa.”
Kirje jatkui: ”Kiitos kaikille, jotka katsoitte elokuvamme ja kirjoitatte siitä, kiitos kun istuitte tarinamme ääreen. Elokuvalla on harvinainen ja merkittävä voima yhdistää meitä jaetun kokemuksen kautta. Se tapahtuu pimeässä, jossa emme voi nähdä toistemme kasvoja, ja silti tunnemme toistemme läsnäolon ja empatian. Sellaiselle kollektiiviselle empatialle olisi tosiaan käyttöä juuri näinä aikoina.”
Marta Bałaga, Cannes
