Peter Jackson oli itsekin tietoinen tilanteen ironiasta.
– En tee Kultainen palmu -elokuvia. En ole kultapalmumainen tyyppi, hän toteaa ja kutsuu palkintoa ”häkellyttäväksi” yllätykseksi.
Toisaalta, hän markkinoi Bad Taste -esikoistaan täällä monta, monta vuotta sitten.
– Tein sitä viikonloppuisin neljän vuoden ajan. Jos se ei olisi myynyt hyvin Cannesissa, olisin palannut kuvapainotöihini Uuteen Seelantiin. Onneksi se myi, useaankin maahan. Palasin kotiin elokuvantekijänä.
Vielä koskettavammaksi tilanteen tekee, että Kultaisen palmun hänelle luovutti itse Elijah Wood, joka kertoo tavanneensa Jacksonin vain 18-vuotiaana.
– Hän oli nähnyt vhs-nauhan, jonka olin tehnyt kavereiden kanssa Griffith Parkin metsissä, ja he halusivat tavata sen lähettäneen nuorukaisen. Kun vähän myöhemmin minulle kerrottiin puhelimessa, että minusta tulisi Frodo Reppuli, istahdin makuuhuoneeni lattialle. Tajusin, että elämäni oli juuri jakautunut kahtia: ennen ja jälkeen. Ja tiedän, etten todellakaan ole ainut ihminen, jonka elämän Peter Jackson on muuttanut, Wood kertoo.
– Peter asui maassa, jossa ei siihen aikaan juuri ollut elokuvateollisuutta. Tyypilliseen tapaansa hän ei antanut sen häiritä. Kun olin 18-vuotias, Taru sormusten herrasta ei ollut vain Frodon matkan alku vaan myös omani. Joten, Pete, en todellakaan pysty sanoin kuvaamaan kiitollisuuttani, hän jatkaa.
– Olet kasvattanut hieman naamakarvaa sitten viimenäkemän. Näen vähän Clark Gable -vibaa. Jos Tuulen viemää tehdään uusiksi, se voisi olla sinun roolisi, Jackson vastaa.
Lavalla Jackson muistelee, kuinka Taru sormusten herrasta oli melkein jäädä maailmalta näkemättä.
– Olimme kuvanneet yli kolme vuotta ja kuvasimme kaikkia kolmea osaa yhtä aikaa. Ja media suhtautui jotenkin oudosti, hän toteaa.
– Se oli outoa aikaa, koska Warneria oltiin myymässä – kuinka historia toistaakaan itseään – joten mediassa puhuttiin ”suuresta hulluudesta”. ”Mitä tapahtuu, jos ensimmäinen elokuva floppaa? Mitä he tekevät kakkosella ja kolmosella, kun ne on jo tehty?” Olihan se uhkapeliä isoilla panoksilla, mutta media puhui vain siitä, kuinka uhkapeli oli tuhoon tuomittu.
Sitten New Line Cineman perustaja Bob Shaye päätti näyttää 20 minuuttia ensimmäisestä elokuvasta festivaalilla. He olivat lopettaneet kuvaukset joulukuussa, joten materiaali viimeisteltiin ”suurella kiireellä”.
– Bob heitti sen arvan, ja meidän oli viimeisteltävä 20 minuuttia valmista elokuvaa todella nopeasti. Toimme sen 20-minuuttisen tänne toukokuussa 2001 ja promotoimme hieman tuossa linnassa ja järjestimme juhlat. Bobin uhkapeli muutti kaikkien käsitykset elokuvasta.
– Minulle se tietysti oli elämän mullistava asia. Kun elokuva ilmestyi, sitä odotettiin tavalla, jota ei olisi ollut ilman Cannesia.
Ranskalaisethan eivät sitä ikinä myönnä, mutta sen täytyy johtua siitä oksennuksesta.
Marta Bałaga, Cannes