Kuten seitsemän Oscar-ehdokkuutta keränneen elokuvan nimi kertoo, Missourissa sijaitsevan pikkukaupunki Ebbingin laidalla seisoo kolme isoa ilmoitustaulua. Kaupungissa asuva nainen, Mildred Hayes, vuokraa ne ja haastaa niillä paikallisen poliisilaitoksen. Mildredin tytär on raiskattu ja murhattu joitakin kuukausia aikaisemmin, eivätkä poliisit tunnu etenevän tapauksen selvittämisessä.
Loppujen lopuksi taulut ja jopa Mildredin tyttären murhamysteeri ovat sivuseikka ja vain katalyytteja Ebbingin ja sen asukkaiden pinnan alla väreilevien jännitteiden valloilleen pääsemisessä. Periaatteessa Mildred ymmärtää johtolankojen puutteen, mutta tosiasioiden hyväksyminen olisi tavallaan tappion myöntämistä myös omassa elämänhallinnassa. Taulujen sormella osoittama poliisipäällikkö Willoughby ymmärtää myös Mildredin tuskaa.
Ongelmia syntyykin, kun rappeutuvan kaupungin väki sivuuttaa itse asian ja loukkaantuu osapuolten puolesta. Suurin osa on tietysti virkavallan puolella, varsinkin kun on kaupungin julkinen salaisuus, että poliisipäällikkö on kuolemassa syöpään.
Pahiten Willoughbyn puolesta loukkaantuu hänen aisaparinsa, hieman paksukalloisena ja valtaansa väärin käyttävänä rasistina halveksittu poliisi Dixon. Kun puhe ja painostus eivät tepsi, otteet kovenevat ja eskaloituvat puolin ja toisin.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Martin McDonagh on paremmin tunnettu näytelmäteatterin puolella, mutta hän on tehnyt aikaisemmin kaksi elokuvaakin. Vaikka vuoden 2012 Seitsemän psykopaattia ei saanut kovin hyvää vastaanottoa, McDonaghin vuonna 2008 ilmestynyt esikoiselokuva Kukkoilijat on edelleen rakastettu ja arvostettu rikoskomedia. Satunnaisista tutunoloisista elementeistä huolimatta Three Billboards Outside Ebbing on aivan omanlaisensa elokuva, ja sitä voi helposti pitää hänen parhaanaan.
Fiksu, näppärä ja usein lakonisuudessaan ylilyövä dialogi vaatii osaavat näyttelijät, jotta meno ei olisi teatterimaisen pysähtynyttä. Three Billboards onkin kansoitettu mainioilla tekijöillä. Vain muutama nuorempi sivuosa osoittaa kokemattomuuttaan veteraaninäyttelijöiden rinnalle joutuessaan.
Joukkoa johtaa mahtava Frances McDormand, jonka roolisuoritus onnistuu yhdistämään vaivoin hillittyä tuskaa huumorintajuun. Häntä komppaa mainio Woody Harrelson, jonka suuhun teksti istuu niin hyvin, että hän tuntuu (jälleen) esittävän itseään. Heidän ohellaan tärkein hahmo on Sam Rockwell Dixonina. Hänen roolinsa edellyttää sopivan ulosannin ohella myös tiettyä kömpelöä fyysisyyttä, josta hän selviytyy erinomaisesti.
Lopputulos on kiehtova elokuva, jonka tarina on hyvin julma, mutta silti samalla hykerryttävän hauska ilman varsinaisia vitsejä. Oikeastaan sen pitäisi olla masentava ja surullinen, sillä se tuntuu monin tavoin kuvaavan hidasta kuolemaa tekevää yhteisöä. Kun päähenkilöt antavat palaa – kirjaimellisestikin – se on myös vapauttavaa. Kun menneisyys painaa ja tulevaisuus vaikuttaa synkältä, kannattaa keskittyä nykyhetkeen ja tehdä päätökset sen tuntemusten mukaan.